Syksy tulee ja samat vanhat ongelmat ovat taas vastassa työpaikalla. Nuori mieskollega saa palaverissa ideoilleen kaiken huomion, kun taas oma ehdotus vaietaan kuoliaaksi. Uusia työtehtäviä tulee jatkuvasti lisää ja palkkapäivä on toistuva muistutus siitä, ettei omaa työtä kuitenkaan arvosteta. Ei, vaikka kokemusta, sitoutuneisuutta ja näkemystä kyllä riittää.

Kohteleeko työelämä meitä keski-­ikäisiä naisia epäreilusti vai ovatko ongelmat vain omassa päässä? Miltä keski-­ikäisen naisen tilanne työmarkkinoilla näyttää asiantuntijan mielestä?

Vaihtelevan hyvältä ja huonolta, vastaa Työterveyslaitoksen erikoistutkija Mervi Ruokolainen. Hän on perehtynyt erilaisiin työuriin sekä ikääntyvien työntekijöiden asemaan ja työhyvinvointiin.

Tutkimusten mukaan keski-ikäiset naiset kokevat työnsä kuormittavammaksi kuin miehet. Naiset myös kärsivät kiireestä useammin eivätkä koe voivansa vaikuttaa työhönsä yhtä paljon kuin miehet.

Toisaalta yli 55-vuotiaiden naisten työttömyys on vähäisempää kuin samanikäisillä miehillä. Mutta vaikka töitä olisi, naisen palkka on 16 prosenttia miesten keskipalkkoja alhaisempi. Mies ansaitsee keskimäärin 3 906 euroa kuussa ja nainen 3 274 euroa, sanovat STTK:n laskelmat. Eikä ero näytä kaventuvan, vaan päinvastoin se kasvaa.

KT teki toukokuussa kyselyn, jossa selvitettiin, millaisia ongelmia lukijat ovat kohdanneet töissä. Vastauksia tuli 196.

Lukijoiden vastauksissa korostui oman aseman epävarmuus: monet naiset kokivat, että työnantaja tai kollegat eivät arvosta heidän osaamistaan tarpeeksi. Osa vastaajista kertoi suoranaisesta kiusaamisesta ja syrjinnästä. Monella työtä oli uupumukseen asti.

Juttuun valittiin viisi lukijoiden kohtaamaa ongelmaa. Asiantuntijat antavat niihin omat ratkaisuehdotuksensa ja kertovat, miten töissä voi voida paremmin.

”Joskus tuntuu, että keski-ikäisen naisen, jonka lapset ovat jo ”isoja”, ajatellaan ehtivän kaikkialle ja jaksavan aina vain. Pienten lasten äideille suodaan helpommin väsyminen ja lupa kieltäytyä joistakin töistä joskus.”

Eri elämänvaiheissa ihmiset voivat olla lujilla eri syistä. Kun itsellä on rankkaa, näyttää helposti siltä, että toinen porukka pääsee vähemmällä, huomauttaa työpsykologi Liisa Uusitalo-Arola.

Uusitalo-Arola tietää, mistä puhuu. Hän valmentaa työyhteisöjä työhyvinvoinnista ja on itse kokenut uupumisen ja kirjoittanut aiheesta kirjan.

– Yhtä hyvin lapsiperheelliset voivat kokea, että työ ei jousta yhtään. Että elämä on yhtä juoksemista päivä­kodin ja työn välillä, Uusitalo-Arola muistuttaa.

Jos työt kasaantuvat omille harteille, ota asia esihenkilösi kanssa puheeksi. Paras ratkaisu löytyy usein yhdessä.

Uusitalo-Arola on huomannut, kuinka paljon vaikuttaa, kun katsotaan yhden työntekijän sijaan koko tiimin töitä.

– Eräs tiimi listasi tekevänsä 67 tehtävää, joista karsittiin kaikki paitsi välttämättömät. Jäljelle jäi 42 tehtävää.

Oli työntekijällä lapsia tai ei, sen ei pitäisi vaikuttaa millään tavalla työmäärään. Työnantaja ei saa edellyttää samasta tehtävästä eri työpanosta. Jos tuntuu, ettei esihenkilö kuuntele, voi asiassa kääntyä työsuojeluvaltuutetun tai työterveyden puoleen.

Kysymys on myös omien rajojen asettamisen taidosta, sanoo Kati Järvinen. Uravalmentajana työskennellyt Järvinen vastaa Wärtsilä Energyssä osaamisen ja johtamisen kehittämisestä.

– Lapsiperheillä pakko sanelee, että on lähdettävä kotiin ja hoidettava lapset. Naisten, joiden ei ole pakko mennä hakemaan lapsia hoidosta, on tärkeä itse laittaa omat rajansa töissä, Järvinen sanoo.

Sen voi tehdä vaikkapa sanomalla napakasti, että minun on nyt mentävä, koska on sovittu muuta tekemistä.

Työpaikoilla on jo totuttu joustamaan lapsiperheellisten kanssa, mutta vähitellen ollaan heräämässä siihen, että hoivavastuuta ja jouston tarvetta on muillakin.

– Ikääntyvistä vanhemmista hoivavastuuta kantavien keski-ikäisten joukko on kasvussa. He ovat yleisemmin naisia, Mervi Ruokolainen sanoo.

Liisa Uusitalo-Arola on tehnyt saman havainnon.

– Naisten tarinoissa toistuu hoivavastuun kasautuminen. Ihminen kestää tutkitusti todella paljon, kunhan kuormitukseen tulee taukoja. Naisilla ei usein ehdi tulla, vaan hoivavastuu jatkuu vuosikymmenestä toiseen. Lasten jälkeen hoidettavana ovat omat vanhemmat.

Liiallisesta hoivavastuusta voi pitkään jatkuessaan seurata uupumus. Se voi myös tarkoittaa sitä, että naiselle ei jää aikaa eikä voimia pitää yllä ammattitaitoaan.

– Uhriutumisen ja loputtoman joustavuuden sijaan kannattaa pitää itsestään huolta, opetella sanomaan ei ja johtamaan työtään paremmin, Järvinen kannustaa.

Joskus ratkaisu voi silti syntyä yksinkertaisesti siitä, että asioista aletaan puhua.

– On tärkeää, että työpaikoilla uskalletaan tuoda esiin sitä, että muillakin kuin lapsiperheellisillä on tarvetta joustoihin, Ruokolainen muistuttaa.

”Keski-ikäisellä naisella on osaamista, mutta sitä ei arvosteta. Hänet sivuutetaan ylennyksissä ja koetaan hankalaksi, jos hän kyseenalaistaa vanhoja toimintamalleja. Olen yrittänyt uudistaa prosessia, mutten saanut tukea. Kun prosessia uudistettiin, sitä veti mies.”

Keski-ikäinen nainen on usein työpaikkansa voimanpesä, Ruokolainen sanoo. Keski-ikäiselle on kertynyt kokemusta ja osaamista, joka auttaa hahmottamaan kokonaisuuksia ja arvioimaan eri toimintatapoja.

Kokemus auttaa välttämään tyypillisiä sudenkuoppia, eivätkä vastoinkäymiset hätkäytä, koska selviytymiskeinoja on jo ehditty opetella. Kokemus voi myös tuoda rohkeutta tarttua epäkohtiin ja halua korjata ne.

Syrjivistä toimintatavoista pitää puhua, jotta niihin voidaan puuttua, Kati Järvinen korostaa.

– Ei valittamalla ja uhriutumalla, vaan ottamalla asia asiana käsittelyyn kollegoiden ja esihenkilön kanssa.

Tutkimuksissa on havaittu, että ikäsyrjinnästä voi tulla itseään toteuttava ennuste, Mervi Ruokolainen kertoo.

Työterveyslaitoksen tutkimus kertoo tästä. Tutkimuksessa oli mukana yli 55-vuotiaita työntekijöitä 17 eri alalta. Kun tutkittavat havaitsivat työyhteisössään kielteisiä asenteita ikääntyviä kohtaan, näytti siltä, että he alkoivat myös itse uskoa niihin. Esimerkiksi jos töissä tuotiin esiin ajatuksia siitä, että vanhempien työntekijöiden on vaikea oppia uusia asioita, ikääntyvät lakkasivat itse uskomasta mahdollisuuksiinsa oppia.

Ruokolaisen mukaan ratkaisu olisi se, että osaamisen kehittämiseen rohkaistaisiin kaikenikäisiä työntekijöitä.

– Vaikka työelämä on muuttunut 30 vuoden aikana entistä tasa-arvoisemmaksi, on yhä ihmisiä, jotka alitajuisesti ajattelevat, että nuori mies on tehokkaampi kuin kokeneempi nainen. Mutta uskon, että tällainen ajattelu koskettaa vain joitakin yksilöitä, Järvinen sanoo.

Uusitalo-Arolan mukaan töissä on tärkeää tuoda aktiivisesti esiin ihmisten osaamista. Vaikka niin, että kukin kertoo osaamansa asian ja kollegat nimeävät kaikki taidot, jotka kyseisen tehtävän suorittaminen vaatii.

– Vertailu muihin ei toimi, sillä siitä jää yleensä aina vähän paha maku. Aidot kehut saavat meidät ymmärtämään paremmin oman arvomme.

Kun ammattitaitonsa ymmärtää, omanarvontunto vahvistuu. Työyhteisökin hyötyy, koska töitä on helpompi jakaa paremmin työntekijöiden taitoja vastaaviksi.

”Miesvaltaisessa työympäristössä oli vallalla jatkuva seksuaalisviritteinen sanailu. Se kohdistui kaikenikäisiin naisiin, mutta kun alkoi tulla ikää, sanailusta tuli ilkeämpää.”

Työnantajan velvollisuus on pitää työntekijöidensä fyysisestä ja psyykkisestä terveydestä huolta, sanoo laki. Työpaikan sisällä voidaan yhdessä päättää, millainen puhe on hyväksyttävää, Uusitalo-Arola sanoo.

– Ei ole haitaksi, jos nahassa on vähän paksuutta, mutta se ei ole se pointti. Hyvä keskustelukulttuuri vaikuttaa siihen, kuinka hyvin ihmiset voivat keskittyä itse työn­tekoon ja kuinka stressaavaksi he työympäristönsä kokevat.

Jos koet keskustelukulttuurin hankalaksi, on tärkeää, että tuot asian esiin kollegoiden ja esihenkilön kanssa.

– Naiset ovat hyvin tietoisia tästä, ja hyvä niin. Haasteellista on se, että ihmiset reagoivat yksilöllisesti esimerkiksi ulkonäön kommentointiin, Järvinen sanoo.

Yksi ottaa ulkonäön huomioimisen kohteliaisuutena, toinen loukkaantuu, kolmas jää miettimään, mitä kommentoija todella tarkoitti.

Tarkoitusperät voivat olla viattomia tai seksistisen vallanhaluisia.

Ihannetapauksessa ilmapiiri on aina kollegoita kunnioittava, mutta totuus voi olla erilainen. Silloin on tärkeää suojata itsensä, etteivät sanat pääse satuttamaan.

– Hyvä itsetunto on paras suojakilpi. Kun itsellä on olo, että olen hyvä juuri tällaisena, kollegan sanat eivät pysty loukkaamaan, ainakaan kovin pahasti, Kati Järvinen sanoo.

Seksismi ja kaikenlainen ulkonäön arvostelu työpaikalla on asiatonta ja vakavimmillaan työsuojeluasia.

– Viime kädessä emme voi olla kuin omia itsejämme. Siksi kannattaa pitää huolta, ettei ainakaan itse lisää ulkonäköpaineita, Uusitalo-Arola sanoo.

Olo voi helpottaa jo sillä, kun pitää mielessä, että ulkonäköön liittyvä kipuilu ei ole sidottu ikään, sukupuoleen eikä siihen, miltä näyttää. Myös omaan sisäiseen puheeseen kannattaa kiinnittää huomiota.

”Ongelmia on lähinnä itseni, siis motivaation ja innostumisen kanssa. Viime aikoina työn imu ja ilo ovat olleet hyvin hetkittäistä, vaikka tehtävät itsessään ovat kiinnostavia.”

Jos motivaatiosi on hukassa, koeta ensin tarkastella, mistä asioista saat työssäsi iloa, mielekkyyttä ja onnistumisen tunteita, Mervi Ruokolainen vinkkaa. Voisitko tuunata työtäsi tai kenties työuraasikin niin, että siinä olisi enemmän näitä iloa tuottavia asioita?

Kansainvälisissä tutkimuksissa on osoitettu, että motivaatio itsensä kehittämiseen laskee keskimäärin hieman iän myötä.

Sen sijaan keski-iässä työntekijää alkaa entistä enemmän kiinnostaa se, miten omaa kokemusta voi hyödyntää työssä, miten työyhteisö pääsee tavoitteisiinsa tai millainen on oman työn yhteiskunnallinen merkitys. Tai miten esimerkiksi koko Suomi pärjää?

Jos tekee samoja hommia pitkään, niin kyllähän siihen turtuu, sanoo uravalmentaja Järvinen.

– Jonkun teorian mukaan niin käy seitsemän vuoden välein. On vain luonnollista välillä miettiä, mitä haluaa ja mitä mahdollisuuksia on.

Ensiksi kannattaa pohtia, mihin oikeastaan on kyllästynyt. Työhön, joka ei tarjoa vaihtelua? Työkavereihin? Näköalattomaan johtamiseen? Vai paikalleen jämähtäneeseen palkkakehitykseen?

Näitä miettimällä avautuu paremmin, olisiko syytä vaihtaa työpaikkaa tai alaa vai voiko motivaation palauttaa jollain pienemmällä liikkeellä.

Voisiko töissä vaihtaa osastoa? Tai antaisiko koulutus mahdollisuuden siirtyä uuteen tehtävään? Tai suostuisiko työnantaja siihen, että tekisit vaikka puoli vuotta vain osa-aikaista työtä?

Näitä asioita kannattaa pohtia ääneen ystävän, kollegan ja esihenkilön kanssa. Kun toiveista puhuu, on todennäköisempää, että jotain oikeasti tapahtuu.

Jos pohdit päässäsi, että onpas toisen tiimin tyypeillä hyvä draivi, mutta et sano asiaa pomollesi, et varmasti päädy tiimiin töihin. Et ehkä pääse sinne vaikka puhutkin asiasta, mutta mahdollisuutesi moninkertaistuvat.

– Muutos ei välttämättä tapahdu siinä aikataulussa eikä sillä tavalla kuin olit alun perin ajatellut, mutta jotain uutta tapahtuu varmasti, Järvinen rohkaisee.

Uusitalo-Arola kehottaa etsimään motivaatiota japanilaisen ikigai-ajattelun avulla. Sen mukaan jokaisella on oma ikigainsa eli syynsä olemassaololle. Pääset sitä lähemmäs kysymällä itseltäsi nämä neljä kysymystä:

– Näiden risteyskohdasta voi löytyä se oma uusi juttu.

”Minut irtisanottiin ja työni ulkoistettiin. Olin vanha, ollut talossa liian kauan ja työsopimuksessani oli liikaa etuja. Uuden työn hakeminen on mahdotonta, koska minulta puuttuu nykypäivän koulutus ja kokemus huipputiimissä työskentelystä, jota avoimissa paikoissa haetaan.”

Noin joka kymmenes palkansaaja on huomannut, että työpaikalla syrjitään ikääntyviä. Henkilökohtaisesti ikään liittyvää syrjintää on kokenut viisi prosenttia ihmisistä. Luvut käyvät ilmi Tilastokeskuksen Työolotutkimuksesta.

Syrjinnän yleisyys riippuu myös alasta: Suomen Ekonomien viime vuonna tekemässä selvityksessä ilmeni, että jopa neljäsosa liiton jäsenistä oli kokenut työpaikallaan syrjintää.

Työnhaku on muuttunut niistä ajoista, kun 55-vuo­tiaat hakivat ensimmäistä kertaa töitä. CV ei enää riitä, vaan osaaminen täytyy nyt osata myydä.

– Se edellyttää, että tunnistaa omat vahvuutensa ja osaa vielä sanoittaa ne vakuuttavasti, Ruokolainen kuvailee.

Kati Järvinen on huomannut, että iästä voi tulla este etenkin silloin, jos työnhakija uskoo olevansa altavastaaja. Ikää ei kannata ottaa itse puheeksi potentiaalisen työnantajan kanssa. Rekrytoinnissa on olennaista vain ammattitaito.

– Olen nähnyt monta kertaa, miten naisella itsellään on vahva käsitys, että iästä on haittaa. Omaa asennetta on hyvä jumpata tietoisesti positiiviseen suuntaan.

Se tarkoittaa, että vahvistaa itsetuntemustaan lukemalla kirjallisuutta, käymällä vaikka ammattiliiton kursseilla tai hyödyntämällä verkon itseopiskeluaineistoa.

Itsetuntemus ja itseluottamus eivät kohoa yhdessä yössä, Järvinen muistuttaa.

Jos ei tule valituksi työtehtävään, on tärkeää säilyttää usko itseen. Siinä voi auttaa kun tietää, että joku muu on osannut kääntää saman vastoinkäymisen voitoksi.

Liisa Uusitalo-Arola on huomannut, että vaikka aluksi moni uupunut kokee, ettei työelämällä ole enää mitään tarjottavaa, vastauksia alkaa kuitenkin jossain vaiheessa löytyä.

– Kaikkea ei tarvitse keksiä itse. Voit kehittää oman reseptin muiden tarinoiden pohjalta.

Opiskelu ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen kannattavat aina.

On myytti, että oppimiskyky heikkenisi iän myötä. Se, onko oppiminen helpompaa kokeneelle kuin nuorelle, riippuu asiasta. Kun opetellaan jotain, jossa uusi tieto kumoaa jo opittua, kokeneella tapahtuu oppimista ja poisoppimista.

– Se hidastaa prosessia ja vie energiaa, Järvinen sanoo.

Kokenut työntekijä haluaa todennäköisesti ymmärtää, miksi uutta opetellaan. Miksi asia täytyy tehdä uudella tavalla, vaikka se on tehty vuosia sujuvasti toisin?

Ei kannata silti luovuttaa, koska uuden taidon oppiminen saattaa lopulta palkita. Uusitalo-Arola sanoo, että eri-ikäisten tiimissä on useimmiten antoisinta.

– Nuoret jaksavat keskimäärin paremmin innostua asioista, kun taas kokeneet kollegat tuovat työskentelyyn perspektiiviä. Minä saan olla välissä ja oppia molemmilta, hän sanoo.

Oppiminen on prosessi, johon kuuluu myös epäonnistumisia. Uusitalo-Arolan mukaan keski-ikäiset ovat erityisen hyviä oppijoita siinä mielessä, että häpeä kahlitsee heitä nuoria vähemmän.

– Iän myötä kasvojen menetystä ei enää pelkää, koska sen on kokenut jo niin monta kertaa.

Kokeneelta tämäkin käy.

Lähteinä myös Suomen Ekonomien selvitys yli 55-vuotiaiden kokemasta ikäsyrjinnästä työelämässä 2020, Elinkeinoelämän keskusliiton Ikäsyrjintä työelämässä -tutkimusraportti 2018 ja Vuori J., Wallin, M. & Kirves, K.: Työn imua uran seniorivaiheeseen (Työterveyslaitos 2017) ja sttk.fi.