"Olet ollut aina reipas, mutta nyt ei kannata olla. Nämä äitini sanat tammikuussa 2018 olivat käänteentekevät. Olin juuri palannut lomalta, mutta olin totaalisen uupunut ja ahdistunut. En ollut nukkunut kolmeen viikkoon kuin pätkissä. Sydän hakkasi kuin juoksulenkillä ja itkin.

Voimani olivat lopussa, koska edelliseen kahdeksaan kuukauteen oli mahtunut kaksi työpaikan vaihdosta, firman perustaminen ja sen myyminen sekä avioero.

Äiti varasi minulle seuraavaksi päiväksi psykiatrin ajan, jonka jälkeen aloitin kolme vuotta kestävän terapian. Terapeutin nojatuolissa istuessa uskalsin sanoa ensimmäistä kertaa, että minä en jaksa. Olin ollut pitkään kaikkien kannattelija. Terapiassa opin ottamaan omat tarpeeni terveesti huomioon.

Minulla ei ole mitään traumaa, jota olisimme selvitelleet terapiassa. Käymäni terapian suuntaus oli kognitiivinen. Siinä pureuduttiin käytösmalleihin ja toimintakyvyn palauttamiseen, eikä käyty juuri ollenkaan läpi lapsuutta. Mielestäni terapiaa onkin turha pelätä sen takia, että siinä käytäisiin läpi loputtomasti vanhoja asioita.

Kävimme terapiassa läpi arkisia työtilanteita. Kun käytökseni alkoi muuttua, koimme terapeuttini Iriksen kanssa syviä onnistumisen tunteita. Aloin tunnistaa tilanteet, joissa käytökseni lähtee helposti väärille poluille. Opin myös toimimaan esimerkiksi niin, etten enää ottanut kantaakseni muiden henkilökohtaisia ongelmia tai työhön liittyviä vastuita. En enää esimerkiksi pyrkinyt ratkaisemaan ystävieni parisuhdeongelmia heidän puolestaan, kun he kertoivat niistä minulle.

Olen oppinut luottamaan itseeni ja omaan näkemykseeni, enkä tarvitse enää käytökselleni ulkoista hyväksyntää. Minut yllätti, miten pieniä oivallukset ovat olleet. Silti niiden merkitys on ollut valtava. Olen kirjoittamassa itsetutkiskelun oivalluksistani kirjaa Matkalla minuun.

Vaikka terapia oli hyvin antoisa, terapiatuolissa istuminen oli myös yllättävän rankkaa. Terapiani oli perjantaisin. Olin sen jälkeen aivan puhki kaksi päivää ja söin isoja annoksia. Terapia tuntui vaativan fyysisestikin paljon energiaa.

Ensimmäisenä terapiavuotena vakavoiduin, koska keskityin niin paljon työstettäviin asioihin. Sen jälkeen ilo ja kepeys palasivat elämääni. Minusta on tullut terapian myötä lempeämpi. Kerroin terapiassa käymisestä myös 12- ja 15-vuotiaille tytöilleni, eikä se ole ollut heille pelottava asia.

Kun viikottainen terapia loppui viime kesänä, olin jo tosi tolpillani. Silti terapian loppuminen tuntui rajulta ja turvattomalta. Mietin, miten oikein pärjään. Minulle tuli hyvin yksinäinen olo, vaikka minulla on paljon ystäviä ja läheiset perhesuhteet.

Kysyin terapeutiltani Irikseltä, voimmeko jatkaa terapiaa vielä. Se sopi hänelle. Aika monelle muullekin on käynyt niin, että tuntee tippuvansa terapian jälkeen tyhjyyteen.

Aikaisempi terapiani oli Kelan tukemaa. Päätin jatkaa tapaamisiamme vielä puoli vuotta omakustanteisesti kerran kuukaudessa.

Syksyn käynnit olivat oikeastaan aika arkista jutustelua, mutta niistä tuli minulle tärkeitä. Lopetin kaikki terapiakäynnit viime joulukuussa, jolloin olin oikeasti valmis päättämään terapiasuhteen.

Terapeutti ei ratkaise ongelmia vaan panee löytämään niihin ratkaisut itse. Kun minulle tulee nykyään huolia, en enää mieti niitä murheita, vaan tunteitani – sitä, miksi minusta tuntuu tältä.

En usko, että palaan enää koskaan pitkään terapiaan. Minulle pitäisi tapahtua jotain todella traagista, että en selviäisi saamillani työkaluilla itse.

Tiedän olevani yksinhuoltajaäitinä todella etuoikeutetussa asemassa, koska minulla on ollut varaa vuosia kestävää terapiaan. Terapia on maksanut minulle yli 200 euroa kuussa, se on summa, joka jäi itselle maksettavaksi Kelan osuuden jälkeen. Tämä on investointi koko loppuelämääni.

Toivoisin, että kaikilla olisi mahdollisuus käydä saamassa keskusteluapua esimerkiksi viisi kertaa vuodessa. Jos jokainen saisi heti apua, kun tuntee tarvitsevansa sitä, tarve pitkäaikaiselle terapialle jäisi vähäiseksi.”

"Kun pitkä parisuhteeni päättyi 26-vuotiaana, lamaannuin täysin ja sain keskivaikean masennuksen diagnoosin. Psykologi suositteli terapiaa, jossa kävin aluksi kolme kertaa viikossa Kelan tukemana.

Terapian aikana tajusin, että ero laukaisi masennuksen, joka oli oireillut piilevänä nuoruudestani, ellei jopa lapsuudestani asti. Terapian suuntaus oli psykodynaaminen, eli siinä selviteltiin paljon lapsuuteni asioita: henkinen ilmapiiri lapsuudenperheessäni oli tukahduttava, ja lisäksi meillä oli perheväkivaltaa.

Terapian aikana opin ajattelemaan kielteisten asioiden lisäksi voimavaroja. Vanhempani ovat kaikesta huolimatta rakastaneet minua ja halunneet minulle hyvää, mutta he ovat olleet omien kokemustensa vankeja. En ole ollut heitteillä, vaan minusta on välitetty.

Tämän ymmärtäminen on ollut tie painolastista irti päästämiseen ja anteeksiantoon. Olen löytänyt omanarvon tunteeni ja ymmärtänyt, etteivät lapsuuteni tapahtumat olleet omaa – eivätkä oikeastaan vanhempienikaan – vikaa.

Terapia harveni vuosien aikana, ja viiden vuoden kohdalla olin valmis lopettamaan. Ongelmat, jotka olivat silloin tiedossa, oli mielestäni käsitelty. Terapeutti olisi kuitenkin halunnut vielä jatkaa. Hän sanoi, että isäsuhde on käsitelty, mutta äidissä olisi vielä paljon käsiteltävää.

Noudatin silti tahtoani ja lopetin terapian, mutta helppoa se ei ollut. Vaikka tunsin, että pystyn seisomaan omilla jaloillani, lopettamisesta tuli aika tyhjä olo. Olin epävarma, pärjäänkö ja olinko lopettanut liian aikaisin. Iso pelko mielessäni oli, masennunko uudestaan.

Terapian jälkeen menin naimisiin ja saimme mieheni kanssa kaksi lasta, nyt eskari-ikäisen tytön ja ekaluokkalaisen pojan.

Kun lapset olivat pieniä, meillä alkoi mennä huonommin, ja olimme hakeutumassa parisuhdeterapiaan. Sitten mieheni mielenterveys petti ja hän teki yllättäen itsemurhan.

Se oli sokki ja aiheutti monenlaisia tunteita. En kuitenkaan masentunut, vaikka jopa työterveyslääkäri tokaisi masennuksen kyllä vielä tulevan.

Olimme varanneet ajan parisuhdeterapiaan, joka minun piti perua. Terapeutti oli kaukaa viisas ja kysyi, tarvitsisinko yksilöterapiaa. Tartuin mahdollisuuteen, ja olen käynyt siitä asti kerran kahdessa viikossa terapiassa. Koen terapiakeskustelut elämänlaatuni ylläpidoksi.

Aloitamme jokaisen tapaamisen hengittelyllä ja tietoisen läsnäolon harjoituksilla, jolloin kuulostelen, miltä mielessäni, sydämessäni ja kehossani tuntuu. Harjoittelen tunnistamaan kehoni reaktioita paremmin.

Uusi terapia on nyt loppusuoralla, mutta jos ikinä tarvitsen, olen valmis hakeutumaan terapiaan vielä uudestaan. Olen oppinut, että vaikeuksista ei tarvitse selvitä yksin.

Olen todella kiitollinen, että olen saanut sellaista apua, joka on kantanut näihin päiviin asti. On varmasti aiemman terapiani hedelmiä, että pysyin jaloillani mieheni itsemurhan jälkeen, enkä vaipunut missään vaiheessa täydelliseen synkkyyteen.

Itsetuntemukseni on lisääntynyt paljon terapioissa. Nykyinen terapeuttini on sanonut viisaasti, ettei kaikkea voi ratkaista ajattelemalla. Ennen terapiaa yritinkin ratkaista ongelmiani järkeilemällä, jolloin saatoin juuttua loputtomaan ajatuskehään. Nykyisin kuulostelen tuntemuksiani ja hyväksyn asiat enemmän sellaisina kuin ne ovat. Luotan asioiden järjestyvän ennemmin tai myöhemmin.

Terapia on ollut kallista, mutta ajattelen maksavani hyvinvoinnistani. Suosittelen terapiaa muillekin, vaikka terapiatyöskentely vaatii hirveän paljon työtä, sitoutumista ja rohkeutta kohdata vaikeita asioita. Se ei ole helppo pikatie tasapainoiseen elämään, sillä ratkaisut omien ongelmien nujertamiseksi on löydettävä itsestä.”