Jorma Uotinen teki kaikkensa, ettei meksikolainen Javier Torres tulisi Suomeen – nyt tämä johtaa Kansallisbalettia ennennäkemättömällä tavalla
Javier Torres johtaa Kansallisbalettia, kuvaa pilviä ja tekee keramiikkaa. Suomen-vuodet alkoivat Jorma Uotisen kanssa syntyneestä poikkeuksellisesta yhteydestä.
Kun Suomen kansallisoopperan ja -baletin tanssija sairastui keväällä ennen esitystä, kaksi tanssijaa olisi voinut tuurata häntä. He olivat teknisesti yhtä taitavia mutta taiteellisesti erilaisia. Kansallisbaletin taiteellinen johtaja Javier Torres ratkaisi asian tavalla, jota ei ole balettimaailmassa ennen nähty: arvalla.
”Se oli läpinäkyvää ja demokraattista. Vaikka tanssijat eivät olleet aluksi uskoa silmiään, kaikki olivat lopulta tyytyväisiä. Toimintapa oli reilu”, hän sanoo.
Javier ei pelkää, että häntä pidettäisiin heikkona johtajana. Hän miettii päätöksensä syvällisesti. Arpavalinnankin hän perusteli koko työryhmän edessä.
”Tapani tuntuu toimivan, koska ratkaisuja tehdessäni kunnioitan ihmisyyttä.”
Javier, 61, on työskennellyt tehtävässään kolme vuotta. Alkuvuodesta hän sai tiedon kolmen vuoden jatkokaudesta. Kansallisbaletin viime kausi oli onnistunut. Laulajatar Édith Piafista kertova baletti La vie en rose myi näytökset täyteen, ja yllättäen uusia yleisöjä houkuttelemaan suunniteltu performanssi T(r)anssi oli menestys.
”Se ei ole toiminut missään muualla Euroopassa”, Javier sanoo ja myhäilee työhuoneessaan.
Hän uskoo, että Helsingin-menestys on tanssijoiden korkean ammattitaidon ansiota.
Helppoa työ ei silti ole. Esitysten aikatauluttaminen on haastavaa, ja Javierin on toimittava sovittelijana erilaisista kulttuureista tulevien suurten taiteilijapersoonien ja ”systeemin” välillä. Mutta juuri siinä hän kokee olevansa taitava.
Hän myös haluaa muuttaa systeemin.
”Haluan rakentaa kunnioittavan, aikuisen työkulttuurin.”
Autoritäärinen harjoituskulttuuri on balettimaailmalle ominaista. Tanssijoilla ei yleensä ole mahdollisuutta kertoa omia näkemyksiään, koska näkemys annetaan heille. Hierarkia on baletissa normi eikä poikkeus.
”Haluan, että tanssijat ottavat jalansijaa, puolustavat ja ilmaisevat itseään. Se ei tarkoita dramaattisuuden lisääntymistä työpaikalla vaan neuvottelemista ja sovittelua. Haluan rakentaa kunnioittavan, aikuisen työkulttuurin”, Javier kertoo.
Osa tanssijoista on vain 18-vuotiaita. Monet heistä tulevat maista, joissa jäykkää kulttuuria ei kyseenalaisteta. Sanomisen vapaus saattaa aluksi tuntua jopa pelottavalta. Mutta Helsingissä Javier on todistanut ilokseen vanhempien tanssijoiden esiinmarssia uudessa minä pystyn -ilmapiirissä. Se on tarjonnut nuorille esimerkin ja tukea.
Kulmahuoneestaan Kansallisbaletissa Javier näkee vehreälle Töölönlahdelle Helsingin ydinkeskustassa. Vihreää hän näkee myös työmatkallaan kotoa Ruskeasuolta.
Javieria melkein itkettää, kun joskus aamuisin kävelytielle osuu kettuja, rusakoita ja kauriita. Keskuspuisto on hänen lempipaikkansa kaupungissa. Keskustassa hän ei ole ehtinyt käydä aikoihin.
Javier on aamuihminen ja herää usein neljältä tai viideltä. Töihin hän saapuu ennen seitsemää, koska silloin talo on vielä hiljainen. Toisinaan Javier nukkuu työhuoneensa sohvalla 15 minuutin päiväunet. Työpäivät päättyvät iltakymmeneltä esitysten jälkeen. Kotona ei päivän aikana ehdi edes piipahtaa.
Työ ei ole vain esitysten harjoittelua ja viilaamista. Tulevien kausien produktioiden neuvottelut vievät energiaa, hallintotyö nappaa työpäivistä tuntikausia. Lisäksi Javier toimii Kansallisbaletin nuorisoryhmän neuvonantajana ja kansallisbaletin balettioppilaitoksen johtokunnan baletinjohtajana.
Hän käy myös palautekeskustelut 84 tanssijan kanssa, jotka kaikki ansaitsevat syvällisen palautteen työstään.
”Intensiivisille keskusteluille on varattu puoli tuntia, mutta se riittää harvoin.”
Keskusteluissa puhutaan tanssijan koko työkaaresta ja aina myös tunteista. Vaikka Javier on käynyt läpi pitkän psykoterapian, hän ei ota keskusteluissa terapeuttista roolia vaan keskittyy ratkaisemaan työhön liittyviä asioita ja ohjaa tarvittaessa tanssijat ulkopuoliselle auttajalle.
Hänelle on hyötyä myös omista nuoruuden vaikeista kokemuksista.
Javier syntyi ja kasvoi Mexico Cityssä. Vanhemmat erosivat, ja äiti teki pitkää päivää. Niinä vuosina Javier oppi selviytymään. Hänen piti vaihtaa bussia kolme kertaa päästäkseen tanssikoululle ja joskus kirjaimellisesti roikkua ikkunasta täyden bussin ulkopuolella.
”Sellaisia arjen vaikeuksia ei ole Suomessa.”
Javier pitää Meksikoa maana, jossa osataan nauttia elämästä myös vaikeuksien keskellä. Taloudellinen niukkuus pakottaa meksikolaiset luoviksi ja sinnikkäiksi. Siitä on ollut Javierille hyötyä työssään.
Hänelle kerrottiin alussa, että Kansallisbaletissa on taloudellisesti tiukkaa, mihin hän vastasi: Tulen Meksikosta. Jos käytössä on kolme euroa, keksin kyllä jotakin.
Javierista ei pitänyt tulla tanssijaa, vaan hän opiskeli draamaa. Sitten koulun opettaja näki oppilaansa tanssivan ja huomasi tämän potentiaalin.
Javierin keho ei ollut optimaalinen tanssijan työhön. Hänen säärensä olivat hiukan liian lyhyet, eikä jalkapöydän taipuvuus ollut ideaali. Mutta hänellä oli hyvä koordinaatio ja rakenteellisesti oikeanlainen lantio.
Javier haki ja pääsi tanssikouluun. Ensimmäinen vuosi oli katastrofi. Javier ei panostanut koulunkäyntiin ja sai varoituksia. Vasta kun jonkinlaiseksi isähahmoksi muodostunut opettaja sanoi suoraan, että ”heitämme sinut ulos”, Javier havahtui.
Hän tajusi, että jos menettäisi paikan koulussa, viimeinenkin ryhti päivistä katoaisi. Seuraavat vuodet Javier harjoitteli tinkimättömästi ja valmistui koulusta luokkansa parhaana oppilaana.
Opettajalla oli rakkaudellisen tiukka huumorintaju. Hän huomautti: ”Muista, että saatat olla luokkasi paras, mutta se ei tarkoita, että olisit hyvä balettitanssija.”
”Kysyin neljän päivän jälkeen Jormalta, voisinko tulla Suomeen työskentelemään hänen kanssaan.”
Jorma Uotisen ja Javierin tiet ristesivät ensimmäisen kerran Saksassa. Javier oli lähtenyt stipendin turvin Eurooppaan 1988 ja päätyi baletin kesäkurssille Kölniin. Siellä opetti Jorma, kuuluisa koreografi ja tanssija.
Vaikka nuori Javier epäili riittävyyttään tanssijana, hän käveli eturiviin ja päätti tehdä parhaansa. Hänen ja Jorman välille kehittyi nopeasti yhteys.
”Tunsin itseni voimakkaaksi ja taitavaksi. Kysyin neljän päivän jälkeen Jormalta, voisinko tulla Suomeen työskentelemään hänen kanssaan.”
Jorma totesi, että Javierissa oli jotakin, mutta pitäisi nähdä vielä lisää. Viikkoa myöhemmin Javier osallistui Jorman kurssille Ranskassa. Siellä hän tanssi kuumeesta huolimatta tehdäkseen vaikutuksen suomalaiseen.
Voisinko tulla nyt Suomeen, Javier kysyi taas Jormalta. Pitäisi nähdä vielä lisää, tämä vastasi ja muistutti, ettei Suomi ole Pariisi: Helsingissä on kylmää ja pimeää.
”Hän teki kaikkensa, etten tulisi!” Javier sanoo ja naurahtaa.
Puolen vuoden päästä hän seisoi Jorma Uotisen silloisella työpaikalla Helsinki Dance Academylla.
”Jorma oli sokissa. En unohda sitä koskaan!” Javier sanoo ja nauraa.
Muutama vuosi myöhemmin hän seurasi Kansallisbalettiin siirtynyttä Jormaa ja tanssi siellä 17 vuotta. Hän asui ennen nykyistä johtajanpestiään myös yhdeksän vuotta Pariisissa.
Jaksamisen ääriajoilla Javier kävi alkuvuodesta.
”Minulla oli kasvohalvaus, ja sairastuin influenssaan. Energiani loppui.”
Javier tapasi suomalaisen työnohjaajan, joka auttoi häntä tajuamaan, että jos hän ei laittaisi työn tekemiselleen rajoja, kukaan muu ei sitä tekisi. Työviikkoon oli löydyttävä rentouttavia hetkiä. Javier hylkäsi pyörän ja potkulaudan ja alkoi kävellä töihin.
”Minun oli aluksi vaikeaa luovuttaa aikaani aamukävelyä varten, mutta se kannatti.”
Javier huomasi saavansa metsässä uusia ideoita. Energiataso alkoi nousta ja olo parantua. Hiljattain väsymyksen tunne palasi, ja Javierin täytyy taas kuunnella itseään. Hän puhuu kuten opettaa ja sanoo asian suoraan.
”Energiatasoni on taas madaltunut. Mutta tunnen itseni nyt psyykkisesti vahvemmaksi kuin tammikuussa ja näen tilanteessa valoa.”
”Ilman sielua yhteiskunnan ääni menettää tärkeimmän ilmaisuvoimansa.”
Pilvet ovat Javierin mielestä liikkuvaa taidetta. Siksi hän kuvaa niitä rentoutuakseen. Pilvet muistuttavat siitä, miten tärkeää on olla hetkessä läsnä. Jos siihen ei kykene, pilvi on jo muuttanut muotoaan.
Javierin toinen rakkaus on keramiikan valmistaminen.
”Keramiikka opettaa kärsivällisyyttä. On hyväksyttävä, ettei lopputuloksesta voi olla koskaan varma. Kun opiskellessani harmittelin joskus työni lopputulosta, opettajani, keramiikkataiteilija Irma Weckman sanoi, että se on todella kaunis mutta ei sitä, mitä odotit.”
Javier astuu uuteen kauteensa Kansallisbaletissa selkein sävelin. Hän puolustaa taiteen, kulttuurin ja tanssin merkitystä yhteiskunnassa, koska kulttuuri on yhteiskunnan sielu.
”Ilman sielua yhteiskunnan ääni menettää tärkeimmän ilmaisuvoimansa.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 8/2025.
