Maaliskuisena aamuna Jorma Uotinen yritti nousta sängystä, mutta outo huimaus vei jalat alta – pian ambulanssi oli jo ovella
Tanssikilpailun hauska tuomari on vain yksi Jorma Uotisen monista rooleista. Viime keväänä hän joutui kolmatta kertaa elämässään vakavasti sairastuneen osaan, kun hän sai vakavan aivoinfarktin. Tässä jutussa Jorma kertoo elämänsä rooleista.
Yksineläjä | Rakkaus ei tule tilaamalla
”Olen yöihminen. Lempihetkiäni ovat keskiyön tunnit, jolloin puhelin ei enää piippaa ja täydellinen rauha laskeutuu kotiini. Suorastaan vaadin omaa aikaa, ja iän myötä tarve saada olla yksin on entistä suurempi.
Asuin 1980- ja 1990-luvulla silloisen rakastettuni Helena Lindgrenin kanssa. Muuten olen asunut yksin.
Viihdyn näin oikein hyvin enkä ole lainkaan yksinäinen. Päätän omat tekemiseni ja rytmini. Herään yleensä vasta puoliltapäivin, mikäli työt sallivat.
Kymmenisen vuotta sitten eräs ystäväni päivitteli sitä, että vuoteeni oli vain 120 senttiä leveä. Joten ei ihme, että joudun nukkumaan yksin.
Otin neuvosta vaarin. Nyt minulla on jo pitkään ollut leveämpi peti, mutta ei vieläkään petikaveria. Onneksi sänky on tyylikäs ja sopii hyvin makuuhuoneeni ilmeeseen.
Olen usein sanonut, että rakkaus tulee ja menee, mutta se ei tule koskaan tilauksesta, varsinkaan enää tässä iässä.
Tiedän olevani juuri vuosieni ikäinen, eikä elämänkokemuksessa ole mitään häpeämistä tai peiteltävää. Voin vitsaillakin siitä, että olen vanha mikä vanha.
Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kun ikää on 73 vuotta, niin mahdollisuudet parisuhdemarkkinoilla ovat vähentyneet melkoisesti. En käy Tinderissä enkä baareissa enkä ole juuri nyt rakastunut enkä edes ihastunut.”
”Uskon, että anteliaisuus tulee aina takaisin. Tänään annat, toisena päivänä saat.”
Ystävä | Kun tänään annat, myöhemmin saat
”Kun olen ihmisten kanssa, pyrin aina olemaan ystävällinen. Uskon, että se tarttuu. Jokaisella pitää olla oikeus loistaa.
Elämä on joskus vaikeaa. Kaikki ei näy ulospäin. Muut eivät voi koskaan täysin tietää, mitä toisen päässä liikkuu, ja hyvä niin.
Jokaisella on oikeus purkaa tunteitaan, itkeä ja surra ihan rauhassa. Minullakin on yksityinen suojamuurini.
Toivon, että olen luotettava ja antelias ystävä. Anteliaisuudella tarkoitan sitä, että annan ystävilleni aikaa ja olen läsnä. Voin myös tarjota ruokaa enkä mieti, kuka maksoi viimeksi. Kun lasku pannaan tasan, ei niuhoteta, montako lasillista kukin joi.
Uskon, että anteliaisuus tulee aina takaisin. Tänään annat, toisena päivänä saat.
Ystäväpiirini on pieni mutta arvokas. Suurimman osan läheisistä ystävistäni olen tuntenut pitkään.
Helenan kanssa olemme läheisiä ystäviä ja pidämme yhteyttä miltei päivittäin. Tärkeä ystäväni on myös sisareni Virpi. Hänen miehensä kuoli muutamia vuosia sitten, ja sen jälkeen olemme olleet tekemisissä entistä tiiviimmin.
Ystävyyteen kuuluu myös se, että annetaan toiselle tilaa. Tanssija Tero Saarisen kanssa ehdimme hänen työkiireittensä takia tavata harvoin, joskus vain kerran vuodessa. Silloin syömme nakkeja ja perunasalaattia.
En ole mikään keittiömestari. Laitan kotona itselleni aamiaisen, mutta muuten syön usein ulkona.
Onneksi monet ystäväni ovat hyviä ruuanlaittajia. Ihana Desiree Roose tekee minulle ruokaa pakastimeen, Helena kokkaa viikonloppuisin ja Aira Samulin hemmottelee minua siskonmakkara- ja lohikeitoilla.
Olen lojaali ystävä, ja pystyn antamaan monia asioita anteeksi. Ajattelen, että ihmisillä on omat motiivinsa toimia kuten toimivat. En jää märehtimään pettymyksiäni.”
”Kaikki on niin pienestä kiinni. Jos sisareni ei olisi vastannut puheluuni tai olisi jäänyt pohtimaan vointiani, olisinko kuollut kotini lattialle?”
Kuolevainen | Minulla kävi tuuri
”Ensimmäisen kerran luulin kuolevani, kun olin 19-vuotias. Selvisin vaikeasta monihermotulehduksesta ja opettelin uudelleen puhumaan ja kävelemään. Päätin, että jos saan liikuntakykyni takaisin, minusta tulee tanssija.
Toisen kerran sairastuin vakavasti 1980-luvulla. Silloin kyse oli aivokalvontulehduksesta.
Molemmat pysäyttävät kokemukset ovat palanneet mieleeni viime kuukausina. En usko kohtaloon, mutta kun reilu vuosi sitten harjoittelimme Tampereen Työväen Teatteriin Kuolemantanssia, vitsailin, että roolihan sopii minulle, kuolemaa lähestyvälle miehelle.
Viime keväänä minut pysäytettiin. Heräsin maaliskuisena aamuna jostain syystä jo kahdeksalta. Yritin nousta, mutta minua huimasi rajusti.
Kaaduin istualtani oikealle kyljelle, sitten huimaus heitti minut äkisti vasemmalle kyljelle ja lujaa taas oikealle.
Tajusin heti, että tämän ravistelun täytyy olla vakavaa.
Soitin sisarelleni, joka onneksi vastasi. Hän ei antanut minun jaaritella vaan sanoi maagiset sanat: yksi, yksi, kaksi.
Soitin heti hätänumeroon, mutten pystynyt enää kunnolla puhumaan.
Minulta kysyttiin, pääsenkö avaamaan oven. En tiedä, sain sanotuksi.
Ryömin ja kroolasin lattiaa pitkin kohti ulko-ovea. Huimauksen vuoksi kolautin otsani maahan. Onnistuin verissäpäin raahautumaan ovelle, yletyin kahvaan jalallani ja sain oven auki.
Sen jälkeen muistan, että minut siirrettiin ambulanssiin. Joku kysyi sosiaaliturvatunnustani ja myöhemmin sairaalassa sitä, saako pyjamat leikata päältäni.
Seuraavat pari viikkoa ovat sumuisia.
Olin saanut aivoinfarktin ja päässyt nopeasti liuotushoitoon. Läheisimmät ihmiseni, kuten Helena ja sisareni, kävivät sairaalassa luonani.
Puhe palautui ensimmäisenä. Vähitellen pystyin liikuttamaan myös kättäni, joka oli tuntunut halvaantuneelta.
Sairaalassa vietin yhteensä viisi viikkoa ja kuntouduin hämmästyttävän nopeasti.
Kun näin kuvan aivoistani, olin järkyttynyt. Minulle sanottiin, että aivoissani on arpi. Kuva näytti konkreettisesti, että aivoni eivät ole enää ennallaan.
Pieni osa on tuhoutunut ja vieressä oleva laajempi alue oli vaarassa tuhoutua.
”Minulla oli tuuria, että sain nopeasti apua. Hyvä ja nopea hoito pelasti minut.”
Kokonaan en ole vielä toipunut. Syön lääkkeitä, oikea käteni ei ole ihan kunnossa eikä kävelynikään ole aina vakaata. Olen välillä tosi väsynyt. Voin silti hyvin ja arki sujuu erinomaisesti.
Olin lomalla Helenan ja hänen 15-vuotiaan lapsenlapsensa kanssa Italiassa. Olen jo esiintynyt muutamassa konsertissa.
Kaikki on niin pienestä kiinni.
Jos sisareni ei olisi vastannut puheluuni, olisinko ehtinyt tai älynnyt tehdä mitään? Tai jos hän olisi jäänyt pohtimaan vointiani, olisinko kuollut kotini lattialle?
En ajattele, että sairautta vastaan voi taistella tai että ihminen voi itse sen selättää. Uskon lääketieteeseen, ammattitaitoisiin lääkäreihin ja osaavaan hoitohenkilökuntaan.
Minulla oli tuuria, että sain nopeasti apua. Hyvä ja nopea hoito pelasti minut. Ihmiset sairastuvat, eikä sille voi mitään.
Mutta nyt puhelimessani on valmiina 112-sovellus.”
Tyyliniekka | Haluan tulla nähdyksi
”Isäni kuoli, kun olin kolmevuotias. Äiti jäi yksinhuoltajaksi.
Elämämme oli vaatimatonta, mutta äiti oli ompelija ja puki aina minut ja sisareni kauniisti. Isoäiti oli opettanut hänelle, että kukaan ei näe, mitä syötte, mutta kaikki näkevät, miltä näytätte.
Kun minulla oli äidin kutoma punainen slipoveri ylläni, opettaja kehui, että näytän brittiläisen yksityiskoulun oppilaalta. Se tuntui upealta.
Nautin jo lapsena siitä, että minut huomataan. En halunnut sulautua massaan vaan tulla nähdyksi.
Nuorena miehenä kokeilin kaikenkirjavaa tiikeritakkia ja muita näyttäviä asuja. Se oli erikoisuuden tavoittelua, ja onneksi työni salli sen. Tanssijalta ei vaadittu virkapukua.
Mietin yhä tarkkaan, miten pukeudun. Kengät ovat erityisen tärkeät, samoin värit, silmälaseja myöten. En tosin enää hanki niin paljon vaatteita, mutta tiedän, mikä minulle sopii, ja arvostan laatua.
”Minulla on varma intuitio. Tiedän, mitä haluan.”
Uskon, että oma varmuus ja hyvä olo pukeutumisesta heijastuu ympäristöön. Tuntuu mukavalta, kun joku sanoo kadulla, että onpa sinulla kaunis takki.
Myös ympäristön viihtyisyys on ollut minulle tärkeää jo nuoresta.
Uskallan sanoa, että 1970-luvun ensimmäinen asuntoni, 18 neliön vuokrayksiö Helsingin Fredrikinkadulla, läpäisisi tyylikriteerit tänäkin päivänä. Se oli vaatimaton, mutta asunnon värimaailma, valkoinen, punainen ja musta, oli hieno.
Kaikki nykyisessäkin kodissani vastaa esteettistä käsitystäni.
Minulla on varma intuitio. Tiedän, mitä haluan. Aina ei tietenkään ole mahdollista toteuttaa heti kaikkia unelmiaan.
Gerrit Rietveldin 1930-luvulla suunnittelemia oransseja nojatuoleja olin ihaillut pitkään, ennen kuin ostin ne.
Visuaalisuus on merkittävää myös ammatissani, tanssissa ja koreografiassa. Valaistus ja värit ovat iso osa taideteosta, vaikka katsoja ei usein edes huomaa kaikkia tarinaa syventäviä yksityiskohtia.
Valosuunnittelu tarkoitti Suomessa pitkään sitä, että teatterissa oli valaistusmestari, joka pani valot päälle.
Olen ylpeä siitä, että toin 1980-luvulla Pariisista Suomeen valosuunnittelija Claude Navillen. Hän jäi tänne ja vaikutti koko suomalaisen valotaiteen kehittymiseen.”
”Tanssijana ei voi jatkaa kovin vanhaksi, joten ammatista oli pakko luopua.”
Esiintyjä | Menen aina kohti uutta
”Voin olla väsynyt, mutta en koskaan kyllästy esiintymään. Esiintyminen on minulle sisäinen välttämättömyys. Ehkä taustalla on halua tulla huomatuksi ja rakastetuksi.
Nykyisin ajattelen, että esiintymisessä hienointa on yhteys, se, että onnistun herättämään katsojassa jonkin tunteen tai koskettamaan häntä.
Asuin lapsuuteni teatterin pihapiirissä ja leikin näyttelijöiden lasten kanssa. Halusin itsekin näyttämölle teeskentelemään, kuten silloin asian ilmaisin.
Ensimmäinen roolini oli Nikke, joka kysyy isältään Havukka-ahon ajattelijalta, mikä se on se välikäsi. Tämä arveli, että ehkä joillakin afrikkalaisilla on sellaiset.
Esiintymisen palossa päällimmäisenä on sanomisen pakko. Taideteos on aina viesti, ja siihen kuuluu myös halu vapautua häpeästä ja uskallus tuoda itseään esille. Kun pääsee epäonnistumisen pelon yli, luovuus voi alkaa virrata.
Olen kokeillut rohkeasti ja monesti epäonnistunutkin.
1990-luvulla Kansallisbaletin surullisenkuuluisassa Tulilintu-teoksessa kaikki meni pieleen. Köydet menivät solmuun ja tanssijan päänahka paloi. Olin kadottanut liikkeen merkityksen.
Pääsin asian yli, kun lopetin surkuttelun ja menin balettikouluun lasten tunneille. Kertasin liikkeitä heidän kanssaan ja aloitin tavallaan alusta. Sen jälkeen onnistuin tekemään soolotyön Mies jota ei koskaan ollut elokuvaohjaaja Joe Davidovin kanssa.
Tanssijana ei voi jatkaa kovin vanhaksi, joten ammatista oli pakko luopua.
Se ei ollut vaikeaa, koska olen tanssissa tehnyt tavallaan kaiken. Minulla oli riittävän hyvä tekniikka, notkea vartalo ja koreografian taju.
Eläkkeelle en ole jäänyt enkä aiokaan. Luopuessani jostain olen aina mennyt kohti uutta. Taiteilijan on pysyttävä itsensä vaivaamisen tilassa. Prosessi vie eteenpäin.
Kun aloin laulaa, ihmeteltiin, luuleeko se sitäkin osaavansa. En luullut, mutta halusin yrittää ja oppia.
Tanssii tähtien kanssa -kisan tuomarointi tuli elämääni 15 kautta sitten. Odotan taas ilolla syksyä ja uuden kauden alkua.
”Äitikin selvisi aikoinaan aivoinfarktista. Kun menin katsomaan häntä sairaalaan, järkytyin.”
Aivoinfarkti ei ole muuttanut suhtautumistani elämään eikä kuolemaan.
Me kaikki kuolemme jonain päivänä, ja tässä iässä se päivä on entistä lähempänä. Mitä sitä murehtimaan. Kukaan ei ole tullut kertomaan, mitä sen jälkeen tapahtuu, joten miksi pelätä. Minua auttaa myös huumori.
Äitikin selvisi aikoinaan aivoinfarktista. Kun menin katsomaan häntä sairaalaan, järkytyin. Äidin suupieli roikkui ja hänen oli vaikea puhua, mutta hän sai sanotuksi: ’Akka repsahti’.
Minulle kävi samoin: ukko repsahti. Onneksi ukko on vielä hengissä.”
Juttu on julkaistu Eevassa 9/2023.
