Kuulin tuttavan kokemasta lähisuhdeväkivallasta – miksi minun teki mieli katsoa pois ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Mies saa raivokohtauksia, ja kerran A joutui sairaalaankin. Sanoi, että oli kaatunut. A soittaa yleensä vain silloin, kun mies on töissä. Viime perjantaina A soitti, että menee autotalliin yöksi, koska pelkää.

Ystäväni äänessä on hätää, kun hän kertoo yhteisen tuttumme kuulumisia. En ole ollut A:n kanssa tekemisissä pitkään aikaan, mutta tiedän, että hänen pitkäaikainen parisuhteensa ei ole aivan terveellä pohjalla. R on vähän hankala, supistiin jo vuosia sitten. En käytä heistä oikeita nimiä ja muutan yksityiskohtia, jotta heitä ei tunnistaisi.

Tieto tuntemani ihmisen kokemasta lähisuhdeväkivallasta painaa kuin rintakehän päälle laskettu iso kivi. Olen hirveän huolissani A:sta. Lisäksi kivessä painavat pelko ja häpeä. Ne ovat omiani.

Minun tekee mieli katsoa pois. Tehdä lapsille spagettia ja jauhelihakastiketta, viedä koira metsälenkille, varata leffaliput, laittaa illalla kasvonaamio. Jatkaa omaa elämääni ja unohtaa A.

Miksi toisen elämään tuntuu niin vaikealta puuttua? Mikä siinä pelottaa? Sekö, että joutuu kohtaamaan jotakin hankalaa?

Häpeän sitä, etten ole tehnyt asialle mitään. Olen puhunut huolestani muille, mutta lähinnä vain lievittääkseni omaa ahdistustani. A ei ole saanut apuani.

Aikani on mennyt (teko)syiden keksimiseen: En ole niin läheinen hänen kanssaan, on muita läheisempiä. Ehkä he auttavat. Ei se kuitenkaan muuta mitään, jos puutun. A ei todennäköisesti lähde suhteesta. Ehkä tilanne ei sittenkään ole niin paha. Jospa odotan vielä.

Mutta jos ei nyt, milloin sitten? Jos en minä, kuka sitten? Aloitan lähettämällä A:lle viestin: Mitä sinulle kuuluu? Lähetä sinäkin viesti sille sinun tutullesi.

Teksti on ilmestynyt Kauneus ja Terveys -lehdessä 14/2023.