Koreografi, kirjailija Hanna Brotheruksen elämä on ollut viime vuosina muutosten ketjua. Karikoiden ja kriisien jälkeen hän on oppinut pitämään huolta elämänsä tärkeästä ihmisestä: itsestään.

Viime syksynä koreografi ja kirjailija Hanna Brotheruksesta, 57, tuli isoäiti. Neljän lapsen äitinä hänelle on ollut ihmeellistä nähdä, että hänen oma poikansa on nyt isä.

”Se on asia, joka hänessä on ollut, mutta ei ole ennen ollut näkyvillä minulle. Nyt lapseni pitää huolta omasta perheestään, ja se on todella kaunista.”

Hannan tavoite on olla samanlainen isoäiti kuin hänen isoäitinsä oli: todella lämmin ja rakastava, ja hänen sylinsä oli aina lapsenlapsilleen auki.

Isoäidiksi tuleminen on yksi muutos lisää muutosten ketjussa, joita Hanna on kokenut viime vuosina.

”Minulla on ollut paljon vaiheita, karikoita ja kriisejä. Nyt tunnen, että voin hyvin. On ollut aikaa ymmärtää, että tässä minä olen.”

Sinun täytyy opetella olemaan yksin. Niin äiti neuvoi Hannaa jo lapsena, ja sitä ohjeistusta hän on viime aikoina koettanut noudattaa. Se on uudenlaista vastapainoa sille, että hän on aina tottunut olemaan elämän ja ihmisten ympäröimänä.

”Nuorena ajatuskin yksinolosta tuntui minusta kauhealta, mutta nykyään jopa nautin siitä. Minusta ei edelleenkään saa erakkoa, mutta puoli päivää, yhden illan tai varsinkin aamun viihdyn itseksenikin.”

Puitteet omissa oloissa olemiseen ovat upeat. Hanna viettää paljon aikaa mökillään Mäntyharjulla, jonka olohuone kutsuu istumaan valkealle löhösohvalle tai lattian paksuille ryijymatoille. Mökin valtavista ikkunoista avautuu henkeäsalpaava näkymä Pyhävedelle, ja korkeat männyt huojuvat rannassa.

Luonto tulee lähes syliin. Sen liikkeitä Hanna seuraakin päivittäin läheltä.

”Katson kasvien ja kukkien heräämistä luonnossa ja kuvaan kyykyssä lätäköitä ja ojanpohjia. Lapsena pelkäsin kovasti tuulta, mutta en enää. On pakahduttavaa katsoa, miten se saa järven pinnan väreilemään.”

Aamuisin Hanna leipoo mökillään usein leipää omalla reseptillään. Hiljattain hän vei yhden leivistä tuoreeltaan mökkinaapurilleen, ja se sai hänet jälleen pohtimaan viime aikojen tuttua teemaa.

”Nyt, kun olen elänyt ilman parisuhdetta pari vuotta, mietin toisinaan, kenelle teen asioita. Kenelle leivon leipää, miksi siivoan? Opettelen edelleen sitä, että voin pitää kotini puhtaana tai sytyttää takkaan tulen ihan vain siksi, että rakastan itseäni. Se riittää syyksi, että jokin on minulle tärkeää.”

Yksin elettynä aikana juuri rakkauden merkitys on selkiytynyt entisestään Hannalle.

”Rakkaus merkitsee minulle jakamista. En vie leipää naapurille siksi, että hän pitäisi minusta, vaan siksi, että minusta on ihanaa sekä leipoa että antaa leipä jollekin, joka ilahtuu siitä. Rakkaus on aina ollut elämäni tärkein asia.”

Se näkyi jo ylioppilaskirjoituksissa, kun Hanna sai eteensä reaalikokeen tehtävän. Yksi biologian kysymyksistä koski ihmisen lisääntymistä, ja abiturientti tarttui siihen innolla.

”Kirjoitin kynä sauhuten kuusi sivua siitä, mitä rakkaus merkitsee. Ajattelin, että saan varmasti täydet pisteet. Sain nolla pistettä. Biologian opettajani sanoi, että hän oli itkenyt vastaustani lukiessaan. Tekstin näki myös äidinkielen opettajani, joka totesi, että jos kyseessä olisi ollut äidinkielen fiktiivinen aine, olisin saanut laudaturin.”

Viime vuosina Hanna on miettinyt rakkautta myös parisuhteiden kautta. Hän on ollut kahdesti naimisissa.

”Minulla ei ole enää pakottavaa tarvetta saada jotain muotoa tai nimeä parisuhteelle. Paljon oleellisempaa on suhteen sisältö kuin muoto. Jos elämääni tulee uusi ihminen, sillä on hyvin vähän merkitystä, asunko hänen kanssaan yhdessä tai millaisia rinkuloita on sormissani.”

Sinkkuvuosistaan Hanna on nauttinut muun muassa maalaamalla Helsingin kotinsa seinät vaaleanpunaiseksi ja taivaansiniseksi. Hän on huomannut myös kutsuvansa ystäviään enemmän kylään kuin ennen.

”Jostain syystä en parisuhteessa ollessani levittänyt käsiäni ihan niin leveälle kuin pystyin, vaikka sen ei tarvinnut olla niin. Suhteet eivät estäneet minua avaamasta siipiäni, vaan itse jotenkin mukauduin niissä. Nyt on kirkastunut se, mistä kaikesta juuri minä elämässä nautin.”

Mökin olohuoneen nurkassa on valkoinen Eero Aarnion Pastilli-tuoli. Hannan lapsuudessa sen omisti amerikkalainen ystäväperhe, jonka luona käydessään Hanna ja hänen vuotta nuorempi siskonsa Laura halusivat aina pyöriä tuolissa. Juuri siksi se on nyt Hannan mökillä, vaikka yleensä hän ei kiinny tavaroihin.

”Siskoni kuolema oli minulle rajapyykki, joka on vaikuttanut hyvinvointiini kaikkein eniten. Se vaihtoi jonkinlaisen taustakankaan elämääni, ja sen jälkeen olen alkanut pestä elämässäni pyykkiä ihan oikeasti”, Hanna sanoo.

Laura menehtyi rintasyöpään nelikymppisenä kuutisentoista vuotta sitten. Hannan elämään se toi kokonaan uuden persoonapronominin.

”Siihen saakka minä oli tarkoittanut minulle samaa kuin me. En oikeastaan edes ymmärtänyt minä-pronominia, sillä teimme kaiken yhdessä, meillä oli samat jutut ja samat vaatteet. Siitäkin huolimatta, että olimme tosi erilaisia.”

Aikuisina tiet erkanivat hetkeksi, mutta Hanna ajatteli aina siskosten palaavan takaisin yksiköksi viimeistään mummoina.

”Kun Lauran kuolema sitten tuli todella nopeasti, tunsin ihan fyysisesti, että se halkaisi minut. Halusin esimerkiksi pitää vain sellaisia mekkoja, joissa ei ollut toista hihaa. Tajusin rysäyksellä, että elämä voi oikeasti päättyä huomenna tai jo tänään.”

Laura on rohkea, hän osaa ratsastaa ja uida. Minä olen pelokkaampi, tanssin balettia. Siskon kuolemaan saakka Hannaan oli juurtunut syvälle se, mitkä olivat kummankin vahvuudet.

”Olimme Lauran kanssa kuin vaa´an punnuksia. Mittailimme jatkuvasti toisiamme, ja siitä syntyi uskomuksia.”

Nyt Hanna ajattelee siskosten olleen kuin kaksi vierekkäin metsässä kasvavaa puuta. Usein ollessaan aivan liki puut antavat toisilleen tilaa ja kasvavat sinne suuntaan, mihin voivat.

”Me olimme niin lähekkäin, että oli paljon alueita, joissa emme mahtuneet kasvamaan. Nyt kun Laura ei enää ole täällä, olen alkanut ajatella eri tavoin itsestäni. Ennen ajattelin, että Laura on meistä se, joka osaa piirtää tai on aina yksin mökillä. Miksen minäkin voisi osata ja olla?”

Polku uusiin ajatuksiin on kuitenkin vienyt aikaa. Vasta viimeisimpään asuntoonsa Hanna nosti esimerkiksi Lauran kuvan esille.

”En ollut osannut pitää sitä näkyvillä aiemmin. Ehkä olen vain tarvinnut aikaa siihen, että osaan ottaa hänet taas elämääni.”

Sisko on Hannan ajatuksissa usein luonnossa, jossa Laurakin rakasti liikkua. Kangas- tai vaatekaupassakin Hanna saattaa miettiä, että olisipa Laura täällä kanssani.

”Sitten tajuan, että onhan hän. Kyllä minä tiedän, mitä hän tästä kankaasta tai vaatteesta ajattelisi. En puhu Lauralle, mutta tunnen, että meillä on edelleen jokin yhteys.”

”Ajattelen, että avain vaativuudesta irtautumiseen on yhteys toisiin ihmisiin. Se, että oikeasti rohkenee puhua totta ja olla aito. Se ei ole helppoa, ja itse olen aiemmin alkanut miellyttää jopa terapiassa.”

Lakanat olivat keltaiset, samanlaiset kuin potilailla sairaalassa. Hannan pieni yksiö oli sairaalan sivusiivessä. Sinne ei mahtunut paljon, mutta mikroaaltouuni kuitenkin. Siinä Hanna lämmitti ruokiaan työpäivien päätteeksi.

Hän oli 17-vuotias ja tullut vaihto-oppilasvuodeksi Sveitsiin. Ensimmäiset puoli vuotta hän oli asunut hyväosaisessa perheessä, jossa syötiin kolme laadukasta ateriaa päivässä. Toisen puoli vuotta hän oli itse halunnut viettää vapaaehtoistyössä sairaalassa.

”Pesin vanhoja miehiä ja tyhjensin peräsuolia. En puhunut vielä hyvin ranskaa, olin väsynyt ja puoliksi sokissa, mutta se oli hyvä koulu. Halusin jo silloin laittaa itseäni epämukavuusalueille. Myöhemmin olen saanut vaativan persoonallisuuden diagnoosinkin.”

Miten löytää tasapaino uhrautumisen ja huolenpidon välillä? Sitä Hanna on miettinyt monessa vaiheessa elämäänsä. Jo lapsuusperheessään hän tottui ottamaan esikoisen huolehtivan roolin.

”Uhrautuminen on voimakas sana, enkä koskaan ole ollut mikään piika. Mutta opin jo lapsena siihen, että on vain nieltävä asioita.”

Sama oppi toistui myöhemmin sekä rytmisen kilpavoimistelun että tanssin maailmassa.

”Kasvoin siihen, että minua rajoitettiin ja estettiin. Olin hyvä silloin, kun kielsin itseltäni asioita. Se, minkä oppii lapsena, on niin vahvaa, että se täytyy purkaa ruuvi kerrallaan.”

Hanna sanoo, että vaatimukset eivät silti ole vain huono asia. Hän haluaa edelleen pystyä laittamaan tiukan vaihteen silmään tarpeen tullen. Olennaista on, että se tarve ei ole koko ajan.

”Olen ollut liian ankara itseäni kohtaan, ja välillä horjun siinä edelleen.”

Vaativuuden teemaa Hanna käsittelee myös seuraavassa romaanissaan, jota kirjoittaa parhaillaan.

”Ajattelen, että avain vaativuudesta irtautumiseen on yhteys toisiin ihmisiin. Se, että oikeasti rohkenee puhua totta ja olla aito. Se ei ole helppoa, ja itse olen aiemmin alkanut miellyttää jopa terapiassa.”

Onhan terapeutillani varmasti mukavaa? Jaksaakohan hän nyt kuunnella minua? Ehkä tämän jutun jätän mainitsematta? Sellaista Hanna mietti vielä joitain vuosia sitten. Herkkänä ihmisenä hän alkaa helposti lukea muita. Mitä juuri tuo ihminen haluaisi minun nyt sanovan?

”Kuitenkin meille ihmisille on tärkeintä tulla hyväksytyiksi täysin, juuri sellaisina kuin olemme. Voimme oppia ja kasvaa vain suhteessa toisiin ihmisiin.”

Sosiaalisena ihmisenä kohtaaminen ei koskaan ole ollut Hannalle vaikeaa, mutta iän myötä kohtaamiset ovat syventyneet.

”Olen pelännyt monia asioita elämässäni, mutta ihmisiä en ole koskaan pelännyt. Se on kuitenkin uutta, että nykyään uskallan myös tarvita muita.”

Ihan ensiksi sovimme rakkaudesta. Ne ovat Hannan alkusanat, kun hän pitää luovuuden, levon ja kohtaamisen retriittejä mökillään Mäntyharjulla. Kolmen päivän retriitit alkavat aina samoin.

”Sovimme ääneen siitä, että katsomme toisiamme rakastavasti. On helpompaa katsoa toista niin kuin kestää itse toisen hyväksyvä katse. Mutta kun on sovittu, että voimme luottaa toisiimme, sellaisessa ilmapiirissä tapahtuu ihmeitä.”

Ajatus viikonloppuretriiteistä syntyi sattumalta. Hanna oli kutsunut luokseen parhaiden naisystäviensä porukan, joka kulkee nimellä Arkunkantajat. Ryhmän yhdeksän jäsentä ovat sopineet keskenään, että he tulevat kantamaan toistensa arkut.

”Se on toisaalta leikkimielinen, toisaalta syvällinen sopimus. Olen useana kesänä kutsunut ystäväni mökilleni, valmistanut ruuat ja tehnyt heidän kanssaan kehollisia harjoitteita.”

Viime kesänä joku sanoi sen ääneen: mikset alkaisi järjestää tällaisia muillekin? Tänä vuonna retriittejä on taas kolme. Hannalle se tietää paljon työtä, sillä hän haluaa, että osallistujien saapuessa kaikki on ajateltua.

”Saan syvän tyydytyksen siitä, että saan kirjoittaa jokaisen pedatun sängyn päälle tervetuloa-viestin ja levittää Ruskovillan villaiset joogamatot lattialle.”

Koreografin ja kirjailijan töiden ohella Hanna on kuin huomaamatta kulkenut kohti työtä hyvinvoinnin parissa. Syksyllä hän alkaa pitää kirjoitus- ja liiketyöpajoja Billnäsin Livsakademissa.

Mäntyharjun-retriittien sisältö on sitä, minkä Hannakin on kokenut vahvistavan eniten hyvinvointiaan: jakamista. Harjoitteissa hän yhdistää puhumisen liikkeeseen, kirjoittamiseen ja kehollisuuteen. Keskeistä on opetella myös kosketusta.

”Joillekin se voi olla todella pelottavaa ja vierasta, toisille jotain, mitä he ovat tehneet koko ikänsä. On kuitenkin harhaa ajatella, että olisimme ihmisinä kovinkaan erilaisia. On paljon sellaista, jonka me kaikki jaamme.”

Kun Hanna on retriiteissä ohjannut harjoituksen, jossa suljetaan silmät ja tutustutaan toisen käsiin koskettamalla niitä, seuraukset ovat olleet pysäyttäviä.

”Joku on saattanut alkaa itkeä ja miettiä, että enhän minä edes tiedä, millaiset kädet miehelläni tai lapsellani on. Sitä ei vain ehkä ole koskaan pysähtynyt todella tuntemaan.”

Kun ihmiseltä kysytään, tunteeko hän jonkun tyypin, moni vastaa: ”en tunne, mutta tiedän.” Hanna toivoo, että hänen retriitteihinsä osallistuvien ei tarvitsisi enää vastata niin ainakaan toistensa osalta.

”Tunteminen on toisen näkemistä, kuulemista ja hyväksymistä.”

Juttu on julkaistu Voi hyvin - lehdessä 7/2025.