Kun mies päätti kolmetoistavuotisen suhteemme alkukesästä 2015, minulla ei ollut kuin yksi kysymys: miksi? Mies vastasi, ettei hän tunne minua kohtaan enää sellaista rakkautta tai tunnetta kuin ennen.

Minä en olisi halunnut erota. Itkin joka aamu ja laihduin muutamassa kuukaudessa kymmenen kiloa. Minun oli vaikeaa hyväksyä, että suhteemme oli lopussa.

Halusin ymmärtää, joten intin tarkempaa syytä. Kolmen kuukauden kuluttua mies kertoi, että syy eroon oli toinen nainen.

Olin sokissa. Ainut asia, josta iloitsin oli se, että minulla oli juuri silloin paljon töitä ja saatoin turruttaa itseni kiireeseen. Selvisin päivästä toiseen, kun minun ei tarvinnut ajatella koko asiaa. Erityisen pahalta tuntui valehtelu.

Eroseminaarissa vetäjä puhui hyväksymisestä ja totuuden kohtaamisesta, jos halusimme päästä henkisessä eroprosessissa eteenpäin. Minut oli petetty, minulle oli valehdeltu ja minut oli jätetty. Sen totuuden kohtaaminen ei ollut helppoa, mutta ryhmässä se oli helpompaa kuin yksin.

Marraskuussa 2015 heräsin eräänä aamuna aivan uudenlaiseen selvyyden tunteeseen. Minua ei enää itkettänyt, olin täysin rauhallinen. Jostain päähäni tuli oivallus, että tässä parisuhteessa minua oli petetty jo aiemmin.

Olin lukenut, että joskus muisti saattaa suojella meitä kipeiltä muistikuvilta. Piilotetut kipeät muistot nousivat mieleni syvyyksistä, kun olin valmis tarkastelemaan niitä ja annoin niille luvan tulla esiin. Muistin asioita, jotka olin sivuuttanut ja katsonut läpi sormien.

Totuuden katsominen silmästä silmään ei vienyt pois tunnetta siitä, että minut oli petetty, mutta se toi huojennuksen tunteen. Se tuntui siltä kuin tikari olisi vedetty lihastani pois. Totuus ei lisännyt tuskaani, vaan helpotti sitä. Minulle tuli tunne, että oikeastaan en ollut menettänyt erossa mitään.

Minun ei tarvinnut enää haikailla mennyttä, koska se ei ollut suremisen arvoista. Minun ainoa suuntani oli eteenpäin. Se oli hyvin vapauttava tunne.

Oivallus ohjasi minut tarkastelemaan koko elämääni totuuden näkökulmasta. Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä ja siivota kaikki luurangot kaapeista.

Olen adoptoitu. Oma tarinani oli minulle tuttu, sillä se oli kerrottu minulle moneen kertaan. Olin kahden kuukauden ikäinen käärö, kun tulin täyttämään äitini ja isäni kipeän toiveen omasta lapsesta. Olin hartaasti odotettu ja sain maailman ihanimmat ja rakastavimmat vanhemmat. Joskus nuorempana olin miettinyt, että otan selvää biologisista vanhemmistani, mutta jokin esti minua. Ehkä suojelin itseäni pettymykseltä.

Eron jälkeen minut täytti uudenlainen vahvuus. Minua oli loukattu niin syvästi ja pahasti, ettei kukaan ihminen voisi enää koskaan loukata minua enempää.

Lokakuussa soitin Pelastakaa Lapset ry:n numeroon ja kerroin asiani. Kerroin biologisen äitini nimen ja sen, että passissani lukee Lappeenranta. En tiennyt, ovatko biologiset vanhempani edes elossa.

Kohtasin biologisen äitini 37-vuotiaana toukokuussa 2016 Lappeenrannan juna-asemalla. Olin aina surkutellut olemattomia kulmakarvojani: olin laitattanut niin monet kestopigmentoinnit, ettei väri enää tarttunut ihoon, vaan olin siirtynyt takaisin kulmakynän käyttöön. Nyt katsoin biologisen äitini kasvoja ja huomasin heti, mistä olin kulmani perinyt.

Halasimme ja aloimme heti jutella.

Lapsesta aikuisuuteen asti olin aina syntymäpäivinäni miettinyt, oliko tuolla jossain joku, jolle se päivä oli merkityksellinen. Ajatteleeko joku minua juuri sinä päivänä? Nyt se joku oli siinä elävänä edessäni. Sinä päivänä tapasin myös biologisen isäni ja veljeni.

Kolme vuotta eron jälkeen olivat voimaantumisen ja itseni etsimisen aikaa. En halunnut seurustella, vaan matkustelin ja elin itselleni.

Kun tapasin nykyisen mieheni pari vuotta sitten, sanoin hänelle, että paras elämässäni tapahtunut asia oli ero. Ilman sitä minä en olisi minä.

En usko, että olisin alkanut selvittää juuriani, ellen olisi eron vuoksi joutunut menemään syvälle itseeni. Nyt hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, kokonaisena.

Kun sain tavata biologiset vanhempani ja veljeni, minusta tuli kokonainen, se Saija joksi synnyin. Sain vihdoin omat juureni multaan.

Elämä tuntuu aidommalta, kun olen oppinut olemaan täysin rehellinen. On kuin olisin päästänyt irti jostain naruista ja olen vapaa. Sain takaisin oman terveellisen vahvuuteni, jonka menetin valheellisessa ihmissuhteessa.

Nyt minulla on hyvä parisuhde. Biologisen äitini kanssa soittelemme aina välillä ja jaamme kuulumisia. Kun veljentyttäreni kirjoitti ylioppilaaksi, äiskä ja iskä tulivat kanssani juhliin Lappeenrantaan. Oli liikuttavaa nähdä, miten kaksi äitiä kohtasivat. Voin vain kuvitella, kuinka paljon heitä jännitti.

Juttu on julkaistu aiemmin Kauneus ja Terveys -lehdessä 10/2023.