”Eräs elämäni käännekohdista tapahtui kuusi vuotta sitten, kun söimme ystäväni kanssa brunssia. Hän sanoi, että voisin tehdä jotain ruokaan ja valokuvaukseen liittyvää, vaikkapa blogin tai kirjan, koska tykkään kehittää reseptejä ja valokuvata niitä. Ajattelin ensin, että se oli vitsi.

Ajatus jäi kuitenkin elämään. Päätin, että aina voi yrittää, ja niin aloin tuolloin 20-vuotiaana valokuvata ja kirjoittaa ilman aiempaa kokemusta.

Otin yhteyttä Cozy Publishingiin, sillä heidän kirjansa olivat mielestäni kauniita ja laadukkaita. Pian minulle vastattiin, että he ovat kiinnostuneita julkaisemaan kirjani. Brunssi- ja aamupalakirjani Kaunis aamu ilmestyi kaksi ja puoli vuotta sitten.

Tieni ruuan pariin on ollut monimutkainen, sillä häpesin pitkään kiinnostustani siihen.

Kasvoin akateemisen maailman ympäröimänä perheessä, jossa arvostettiin tiedettä. Ruokaan taas suhtauduttiin lähinnä energianlähteenä, eikä sitä pidetty arvossa.

Teini-ikäisenä sairastuin syömishäiriöön. Mietin ruokaa koko ajan ja kontrolloin sen kautta muita ajatuksiani. Joko paastosin ja ajattelin vain sitä, miten nälkäinen olen, tai sitten söin ja ajattelin vain sitä, mitä olin syönyt.

Minulla oli sääntöjä, joiden mukaan pyrin syömään. Porkkanan ja omenan syöminen oli esimerkiksi sallittua, mutta jos söin lohta tai voita, koin olevani huono ja häpeällinen ihminen. Lukiossa ryhdyin vegaaniksi, ja sen avulla pystyin entistä helpommin rajoittamaan syömistäni vaikuttamatta siltä, että ruoka oli minulle ongelma. Saatoin vedota vegaaniuuteen, jotta pystyin kieltäytymään vaikkapa maidosta.

Aloin parantua, kun pääsin opiskelemaan diplomi-insinööriksi ja muutin pois kotoa. Irtauduin lapsuuden­kotini ruokakäsityksestä, jota en kokenut omakseni, ja sain alkaa valmistaa itse ruokani. Tutustuin myös ihmisiin, joilla oli terve ja arvostava suhde ruokaan, ja pikkuhiljaa aloin itsekin joustaa säännöistäni.

Suhteeni ruokaan on nykyisin terve ja rennompi kuin ennen. Nykyisin en ole enää vegaani, mutten syö lihaa ja suosin kasvisruokaa. Jos minun joskus tekee mieli kalaa tai hyviä juustoja, syön niitä.

Kun kirjoitin ruokakirjan, halusinkin myös näyttää, että ruuasta saa olla kiinnostunut ja sen parissa voi tehdä töitä.

Vaikka ruoka on minulle tärkeää, minussa on myös toinen puoli. Valmistuin kesällä diplomi-insinööriksi. Opiskelin bioinformaatiotekniikkaa ja tänä syksynä aloitin väitöskirjani. Tutkin psykiatrisia sairauksia geneettisestä näkökulmasta.

Minua kiinnostaa, mitä aivoissa tapahtuu silloin, kun mieli ei toimi normaalisti. Minulla on tästä omakohtaisia kokemuksia, esimerkiksi syömishäiriöajoilta. Käyn psykoterapiassa purkamassa pitkään tuntemaani häpeää, joka juontaa juurensa lapsuudestani. Terapia on auttanut minua näkemään, miten mieltä voi harjoittaa ja vanhoja ajatusmalleja ja toimintatapoja muuttaa.

Lue myös: Kannattiko vuosien terapia? Sanna haki apua uupumukseen, Anna masennukseen, ja nyt he kertovat kokemuksistaan

Diplomi-insinööri näkyy minussa siinä, että pidän matemaattisesta ajattelusta ja kaipaan älyllistä haastetta. Olen järjestelmällinen ja tykkään teknisyydestä, struktuurista ja selkeydestä. Luova kaaos ei ole juttuni.

Toisaalta en ole ehkä tyypillisin diplomi-insinööri. Olen sosiaalinen, avoin ja iloinen ja kirjoittanut ruokakirjoja. En kuulemma näytäkään diplomi-insinööriltä. Välillä tuntuu, että tämä yhdistelmä on joillekin ihmisille liikaa, eivätkä he koe oloaan mukavaksi seurassani. Siitä tulee tunne, että minun pitäisi olla vähemmän jotain, jotta mahtuisin muottiin.

En kuitenkaan halua pienentää itseäni, jotta minut hyväksyttäisiin. Jos joku ei osaa suhtautua minuun, se on hänen asiansa.

Pari kolme vuotta sitten olin käymässä ystäväni luona Tampereella, ja hän vei minut Muumimuseoon. Näytteillä oli Tove Janssonin alkuperäisiä kuvituksia, ja museossa kuvattiin muumien elämää, filosofiaa, yhteyttä luontoon sekä mereen ja heidän muita olentoja kohtaan tuntemaansa empatiaa.

Inspiroiduin museosta suuresti. Kotiin palattuani luin kaikki muumikirjat ja jatkoin sitten Janssonin muuhun tuotantoon. Niiden kieli, aiheet ja kuvailu tekivät minuun vaikutuksen.

Sinä kesänä olin käymässä yksin Suomenlinnassa ja minulla oli yksi kirjoista mukana. Silloin tuli mieleen, että haluan muuttaa tälle saarelle ja elää omaa muumielämääni.

Puolitoista vuotta sitten muutin alivuokralaiseksi 1760-luvulla rakennettuun taloon. Talon ikkunalaudat ovat puoli metriä paksut ja ikkunoiden ulkopuolella kukkivat kesäisin syreenit ja jasmikkeet.

Minulle tuli voimakas juurtumisen tunne. Tunnen kuuluvani tänne. Täällä on hyvin rauhallista muuten paitsi hellepäivinä, ja tuntuu, että asun kaupungin ulkopuolella, mutta keskustaan on silti vain vartin lauttamatka.

Lue myös: Muutto Lappiin muutti ihmissuhdepettymyksiä paennutta Marinella Himaria: "Olen täällä eri ihminen kuin Helsingissä"

Saari muuttuu vuodenaikojen mukaan. Kesäisin olen viettänyt täällä pysähtyneitä päiviä löytämilläni salaisilla kallioilla. Niille kiivetään erään bastionin ikkunan läpi ja niiltä aukeaa näkymä avomerelle ja Vallisaareen. Kalliot laskeutuvat loivasti mereen ja niillä kasvaa pehmeää levää. Niiltä on ihana mennä uimaan.

Suomenlinnan talvikin on kaunis. Viime talvena kävelin illalla Kustaanmiekalle ison lumipyryn jälkeen. Lunta oli satanut puoli metriä ja oli ihan tyyntä, hiljaista ja hämärää. Lunta sateli edelleen isoina märkinä hiutaleina, eikä kukaan ollut kävellyt sillä ennen minua.

Se oli uskomatonta. Tunnelma oli kuin Muumilaakson talvesta kertovasta Taikatalvi-kirjasta.”

Juttu on julkaistu Trendissä 10/2022.