Marinella "Monni" Himari, 35, asuu miesystävänsä kanssa Jäämeren rannikolla Pohjois-Norjan Lakselvissa. Hän pitää Kaukokaipuu -blogia ja kirjoittaa muutostaan kirjaa, jonka SKS julkaisee ensi vuonna:

"Muutin pois Helsingistä kaksi ja puoli vuotta sitten. Halusin päästä pakoon pettymyksiäni parisuhteissa. Omanarvontuntoni oli palasina ja kaipasin tilaa, rauhaa ja yhteyttä luontoon. Olin työskennellyt kymmenen vuotta matka- ja luontotoimittajana ja olin aiemminkin ratkaissut ihmissuhdeongelmia vaihtamalla maisemaa.

Tällä kertaa ajattelin lähteä pysyvästi. Halusin kokea kotimaan puhtaan luonnon ja Lapin kauneuden. Minulla oli muutamia sovittuja juttutilauksia ja vähän säästöjä, muuten toimeentuloni oli täysin auki.

Ennen lähtöä ostin elämäni ensimmäisen auton, koska pohjoisessa ei pärjää muuten. Vein vähän omaisuuteni vanhemmilleni ja pakkasin maasturiin loput: vaatteita, retkeily- ja kalastusvälineet, kameran ja läppärin.

Sen kesän kiersin Lappia yksin. Ensimmäinen etappini oli Sodankylä. Jätin sinne kyydissäni matkustaneen ystävän ja jatkoin Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon.

Kevätilta oli vaihtumassa yöttömäksi yöksi. Ajelin vailla päämäärää, kunnes eteeni aukesi kaunein koskaan näkemäni maisema.

Ihailin tuntureiden kaaria, taivaan värejä ja maiseman avaruutta. Näky päästi valloilleen kaikki ne pidätellyt tunteet, joita olin lähtenyt Helsingistä pakoon.

Olen aina matkustanut paljon itsekseni, mutta tuona kesänä olin vielä enemmän ja tietoisemmin yksin.

Matkustin syvälle itseeni. Se oli tärkeä kokemus. Sellainen matka kannattaisi jokaisen kokea.

Se sai minut oivaltamaan, että vaikka olen pieni, minun elämäni on suuri. Miksi olin pienentänyt itseäni ihmissuhteissa ja aina mukautunut? Enää en tekisi niin. Tästä eteenpäin eläisin itseni näköistä elämää.

Sitten kävi, mitä ei pitänyt käydä. Ystäväni oli udellut miesmakuani matkalla Sodankylään. Sanoin, että mies on viimeinen asia, jota nyt kaipaan. Mutta jos olisi pakko valita, hän olisi Norjaan muuttanut perhokalastaja, jolla on ihana ääni.

Löysin Äkäslompolosta sen kaunisäänisen norjalaisen perhokalastajan. Rakastuin.

Asumme Norjan Lakselvissa eli Lemmenjoella. Paikkaa sanotaan lohenkalastajien paratiisiksi, mikä sopii meille, koska perhokalastus on yhteinen intohimomme.

Asumme vuokralla pienessä, valkoisessa omakotitalossa, naapurissa määkivät lampaat. Viljelemme juureksia ja yrttejä ja kalastamme. Haaveissa on oma kanala.

Meidän ei tarvitse vääntää kättä siitä, mitä tekisimme lomalla. En joudu miettimään, mitä pukisin kokkareille. Voin kulkea retkitamineissa aamusta iltaan.

Olen täällä eri ihminen kuin Helsingissä. Entiset esimieheni tuskin tunnistaisivat minua.

Helsingissä työ ja vapaa-aika sekoittuivat. Tein montaa asiaa yhtä aikaa ja yritin ostaa onnea elämyksistä ja huonekasveista.

Täällä elämä on yksinkertaista, mutta tyydyttävää. Ensimmäistä kertaa osaan pitää työn ja vapaa-ajan erillään. Olen silti paljon tuotteliaampi.

Vaikeinta ovat talven pimeys ja kesän loputon valo. Talvella nukun enemmän ja elän kuin horroksessa, keväällä virkistyn ja valvon enemmän.

Moni epäili, että tulen häntä koipien välissä takaisin. Yllätyin itsekin, kuinka pian ja täydellisesti sopeuduin. Matkustin kymmenen vuotta maailmalla. Nyt ihmettelen miksi.