Vähättely. Vaaleanpunainen. Riina Tanskasen mahtavat Tympeät tytöt Instagramissa.

Tyttö-sana tuo Ellinooran mieleen vaikka mitä. Valitettavasti osa mielleyhtymistä on kurjia.

”Meidän pitää ottaa tyttöyden omistajuus takaisin!” Ellinoora julistaa niin innoissaan, että kauracappuccinoa on vähällä läikähtää syliin.

Tämän eteen hän työskentelee itsekin vannomalla söpöyden, glitterin ja pinkin nimeen – vaikka hän ei tytöttele itseään vaan uskaltaa kutsua itseään jo naiseksi. Vallankumoukselle on tarvetta. Ellinoora on yksi Suomen suurimmista artisteista, mutta joutuu pohtimaan työssään sukupuolittuneita asenteita siinä missä muutkin.

”Minun alaani aihe linkittyy näin: meillä on mielikuva siitä, millainen on oikea taiteilija. Se ei ole useinkaan nuori, värikkäästi pukeutuva nainen — siis minunlaiseni tyyppi. Meidän kaltaistemme rooli viihdebisneksessä ei ole helppo.”

Välillä ennakkoluuloihin törmää myös mediassa.

”Kerran minulta kysyttiin haastattelussa, enkö pidä pinkkiä, näyttävää pukeutumistyyliäni provosoivana. Ihmettelin, että miksi pitäisin. Feminiinisyys ja tyttömäisyys ovat vain tapa kuvittaa tarinoitani. Pitäisikö sen olla huono juttu?”

Tänään pysäyttävistä karkkiasuista ei ole tietoakaan. Arki-Ellinoora on pukeutunut mustaan pooloon ja mukaviin mustiin housuihin. Tyyli on kaukana siitä pastellikylläisestä tylliunelmasta, jonka olemme hänen keikoillaan tottunut näkemään. Kokomustaan piiloutunut suosikkipoppari riisuu lenkkarit ja käpertyy mytyksi nahkasohvalle. Tämä on ihan yhtä ellinooraa kuin hulppea lavaversiokin, eikä kumpaakaan puolta tarvitse pyydellä anteeksi.

”Olen puskenut urallani isojenkin aitojen läpi, joten en suostu kumartelemaan kenellekään. En jaksa enää pinnistellä ollakseni oikeanlainen, tarpeeksi kiltti ja tarpeeksi sitä ja tätä. Olen hymyillyt elämässäni liian monta kertaa vaikkapa työtilanteissa, joissa olisi pitänyt sanoa suorat sanat ja mennyt sen sijaan kotiin itkemään. Nykyään tiedän arvoni.”

Itse asiassa Ellinoora ystävineen on päättänyt, että viimeistään vuodenvaihteessa kaikelle turhalle miellyttämiselle laitetaan lopullinen stoppi.

”Olemme sopineet, että vuosi 2022 on No bullshit -teemavuosi.”

Helmikuu 2020, Hartwall Arena, kuukausi ennen pandemian starttia. Kirjekuori avataan lavalla, eikä kortissa sen sisällä lue Chisu, Sanni tai Abreu. Vuoden naisartistin Emman saa Ellinoora. Siitä alkavat kaikkien aikojen juhlat.

”Palkinto sulki jonkinlaisen haavan minussa”, Ellinoora summaa. ”Se ilta oli mieletön. Olen ollut viimeksi niin vapautunut joskus ysiluokalla!”

Ellinoora ei kiellä sitä, että lunastettu asema on tuonut lisäarvostusta. Tytöttely on jäänyt, sillä alalla tiedetään, että tässä on tekijä: sanoittaja, säveltäjä ja koko tuotantoprosessiin tiiviisti osallistuva muusikko, joka ei tingi tavoitteistaan tai soundistaan.

Se tuntuu hyvältä, vaikka arvostelua ja tasa-arvoista kohtelua ei kuuluisi joutua ansaitsemaan.

”Miten sanoisin tämän nätisti? Oma elämänkatsomukseni on se, että pyrin joka tilanteessa ajattelemaan, että en tiedä, kuka tässä huoneessa olevista ihmisistä on vaikkapa vuosikymmenen päästä minua edellä suosiossa tai osaamisessa.”

”Olemme tasa-arvoisia statuksesta riippumatta, ja suhtaudun kaikkiin lähtökohtaisesti avoimesti ja kunnioituksella. Jos kohtelet ihmisiä hyvin, he muistavat sen. Jos kohtelet ihmisiä huonosti, he muistavat senkin.

”Olen vesimies, eli minulla on pitkä muisti. Alalla on kollegoita, jotka ovat palanneet menestykseni myötä luokseni häntä koipien välissä.”

Ellinoora korostaa, ettei ole katkera. Ehkä vähän kyynisempi kuin nuorempana, mutta ei katkera. Hän myöntää silti, että vaikka tärkein palaute tulee kuulijoilta, myös ammatillisilla tunnustuksilla on ollut merkitystä. Ne ovat todistaneet, että paikan raivaamiseen valutettu hiki ja kyyneleet on noteerattu.

Ellinoora tiesi jo teini-iässä, että tahtoi laulajaksi. Artistiksi. Ihan oikeaksi taiteilijaksi, ei viihdyttäjäksi.

Lukiossa tunne vain voimistui. Ennen laulutunteja teini-ikäinen Ellinoora istui kahvilassa ja huudatti kuulokkeissaan Adelen 21-levyä alusta loppuun, ja taas uudelleen. Adele on yhä Ellinooran voimanainen.

”Olen aina rakastanut sitä, että Adele on kaunisääninen tyyppi, joka on kuitenkin paha suustaan!”

Itse asiassa Ellinoora samaistuu idoliinsa. Sen hän tajusi viimeistään silloin, kun hänen piti taannoin kuvailla itseään spontaanisti englanniksi levy-yhtiön palaverissa. Suusta purskahti: ”I’m a woman with a big voice and a bad mouth!”

Tätä kontrastia Ellinoora aikoo vaalia, vaikka se muita hirvittäisi.

”Olen kaksijakoinen persoona. Minussa on myös röyhkeä puoli, joka astelee lavalle määrätietoisesti, nauttii katseista ja huutaa, että I’m fucking here. Miksi ei voisi olla vaikka mitä yhtä aikaa? Tyttöjen ja naisten ei tarvitse olla vain kilttejä ja hyväkäytöksisiä.”

Välillä Ellinoora huomaa, että tästä ristiriidasta suorastaan järkytytään keikoilla — etenkin silloin, kun yleisössä on muita kuin vihkiytyneitä tosifaneja. Hetkinen! Ruusukoristeisen mikin varressa ei värisekään ”herkkä surulapsi”, vaan täpäkkä nainen, joka ilmoittaa, että tänne ei ole tultu juomaan kaljaa, vaan elämään ja laulamaan yhdessä.

Ellinoora on hurmaava, inhimillinen pyörremyrsky, joka voi saman viisiminuuttisen aikana tulkita herkkiä hittejään sydän auki, mutta kiroilla niiden välissä ronskistikin. (Lempikirosana? ”Vittu!”)

”Haluan murtaa rooleja ja käsityksiä siitä, millainen täydellinen pop-artisti saa ja voi olla. Lavalla voin olla yhtä aikaa kukkaisprinsessa ja käskyttäjä.”

Lue myös: Laulaja Erin: ”Minua on aina ärsyttänyt, että minua pidetään rauhallisena”

WhatsAppiin kilahtaneessa koronameemikuvassa kiljutaan kilpaa huvipuiston vuoristoradassa. Vain yksi vaunun matkustajista istuu tyynenä, naama peruslukemilla. Kuvateksti kuuluu: muut pandemiassa, minä pandemiassa. Kun on kohdannut kriisin ennenkin, maapallon sekoittanut viruskaan ei meinaa tuntua missään. Kuka Ellinoora on kuvassa?

”Se tyyni tietenkin”, Ellinoora nauraa. ”Minut on ehditty keittää monissa liemissä.”

Joten vaikka korona pani Ellinoorankin arjen uusiksi, omituinen elämäntilanne ei aiheuttanut ahdistusta, jota hän ei olisi aiemmin kokenut.

Kriiseiltävää oli riittänyt: uran alku tuntui tahmealta, ja yksityiselämässä vaivasivat usean vuoden ajan terveyskrempat.

”Olin vuosia selviytymismoodissa. Kun katson nyt vaikkapa kuvia Vain elämää -kaudelta, jolle osallistuin, näen upeiden lookien sijasta kärsivän ihmisen, joka kannattelee itseään hädissään.”

”Juoksin tuolloin lääkäriltä toiselle hakemassa apua oikuttelevalle kropalleni.”

Merkittävä käänne tapahtui vasta viime keväänä, kun Ellinoora kyllästyi lääkärikierteeseen ja lähti viikoksi Lappiin tutkiskelemaan itseään. Vaikka hän korostaa uskovansa yhä vakaasti terveydenhuoltoon ja länsimaiseen lääketieteeseen, ennen kaikkea holistisempi vinkkeli ihmiseen psykofyysisenä kokonaisuutena on auttanut häntä eteenpäin kroonisen kivun kanssa.

”Uskon, että ihminen on kokonaisuus. Käsittelemättömät traumat ja sisään pakkautuneet tunteet purkautuvat helposti ennen pitkää masennuksena, ahdistuksena tai fyysisinä sairauksina.”

”Olin jo pitkään lukenut ja kuunnellut podcasteja hyvinvoinnista. Tietoa keräämällä pidin itsestäni huolta. Olen loputtoman kiinnostunut ihmisestä – niin suoliston hyvinvoinnista kuin kehon ja mielen yhteydestäkin.”

”Viimeistään Lapin-reissuni aikana hahmotin kuitenkin, etten voi jättää itseäni vain muiden käsiin, vaan minun on autettava itse itseäni. Nyt minulla on ensimmäistä kertaa olo, että kehoni asiat ovat hoidossa ja elämä kropan kanssa plussamerkkistä.”

Plusmerkkisyys ei tarkoita, että kaikki olisi aina hyvin ja upeaa. Ellinoora piirtää ilmaan sahaavaa viivaa: sellaistahan elämä on.

”Olen hyväksynyt, että tasaista aikaa ei pidä jäädä odottelemaan. Sen sijaan pitää yrittää löytää edes pientä kauneutta niistä hetkistä, jotka ovat meillä nyt.”

Palautumiselle ja parantumiselle on otettava aikaa säännöllisesti — silloinkin, kun mieli surraa ja kalenteri on melkein täynnä. Ellinooralla on personal trainer, terapeutti ja fysioterapeutti.

Työn ja vapaa-ajan erottelemisen tekee erityisen haastavaksi se, että avopuoliso Samuli Sirviö on Ellinooran työpari. Musiikista tekee mieli puhua jatkuvasti kotonakin, vaikka välillä pitäisi sulkea työ mielestä kokonaan.

Ura on Ellinooran ykkösprioriteetti, mutta elämää on oltava sen ulkopuolellakin. Hän rentoutuu ”terapiaränttikävelyillä” ystävien ja näiden koirien kanssa, plärää kiinnostavia vintagevaateverkkokauppoja tai suunnittelee jo seuraavia synttärijuhliaan, isoja Harry Potter -naamiaisia.

”Aion itse olla Luna Lovekiva”, järkkymätön Potter-fani paljastaa.

Fanitus tarkoittaa Ellinooralle muuten muutakin kuin leffasarjan läpi katsomista kerran vuodessa. Se on elämänasenne. (”Olen Rohkelikko. Jos minua tönäistään, tönäisen kyllä takaisin.”) Sitä paitsi Harrysta on joskus apua myös töissä.

”Hektisissä tilanteissa osaan tarvittaessa sulkea itseni kaiken ulkopuolelle. Se on vähän kuin kuplaloitsu Potterista! Niinä hetkinä aistin, että huoneessa poreilee ja puhutaan, ehkäpä juuri minusta, mutta en kuuntele. Se on oma tapani suojata itseäni.”

Julkisessa työssä kuplaloitsun taitamisesta on apua.

”Olen ahdistukseen taipuvainen, herkkä tyyppi, joka istuu mielellään nurkassa eikä puhu kenellekään.”

”Se pieni minä on tällä alalla välillä pulassa. Ymmärrän hyvin artistien mielenterveysongelmia ja haasteita päihteiden kanssa. Tämä on ammatti, jossa ei voi koskaan voittaa: et koskaan voi miellyttää kaikkia. Yhtälö on mahdoton.”

Mahdottomista masentumisen sijaan Ellinoora tahtoo tehdä työelämässä parhaansa siinä, mihin pystyy vaikuttamaan. Välillä uraidoleita löytyy yllättävistä paikoista. Viimeksi hän inspiroitui kohdatessaan sairaalassa lämpimän ammattilaisen.

”Olin äskettäin jalkojen verisuonioperaatiossa, jonka suoritti menestynyt, boss-tason naiskirurgi. Hän kohtasi minut potilaana ja ihmisenä suorastaan upeasti ja vastasi ylimääräisiin paniikkiviesteihini ystävällisesti, emojien kanssa, ja toivotti vielä lopuksi hyvää viikonloppua ja keikkaa.”

Silloin Ellinooran piti pitää hurmioitunut puhe puolisolle kotona: tähän kaikkien pitäisi ammatissaan pyrkiä!

”Voi olla menestynyt huippuosaaja, ja silti ennen kaikkea ihminen ihmiselle — kiltti ja mukava.”

Samaa Ellinoora peräänkuuluttaa myös musiikkialalle. Osaamisella on väliä, mutta niin on asenteillakin.

”Kun astuin musiikkibisnekseen, minulle oli aluksi järkytys, että ihmiset eivät tahdokaan toisilleen pelkkää hyvää. Kaikki eivät olekaan vilpittömiä tai tarkoita, mitä sanovat. Tahdon osaltani olla muuttamassa sitä.”

”Me olemme ne huomisen tyypit, jotka luovat alan toimintakulttuurin. Se, että on lahjakas asshole, ei enää riitä. Pitää olla myös tiimipelaaja, ja hyvä tyyppi. Kollegoita voi kunnioittaa, vaikka ei heidän edustamaansa musiikkityyliä ymmärtäisikään. Uskon solidaarisuuteen.”

Lisäksi Ellinoora uskoo rohkeuteen ja inhimillisyyteen. Siihen, että biiseissä voi sanoa yllättävän uskaliaita juttuja, kun vain tykittää menemään. Siihen, että voi olla eturivin pop-artisti, vaikka hammasrivistöstä puuttuisi yksi ylähammas — niin kuin Ellinooralta itseltään.

”Joka kerta, kun näen kuvan itsestäni, mietin, pitäisikö minun korjauttaa hampaani. Yhtä usein mietin, miksi ihmeessä piilottelen sitä. Esiin vaan! Tämänkin alan kuvasto tarvitsee entistä reikäisempiä hymyjä!”

Leveästi hymyilemisen lisäksi Ellinoora aikoo uskaltaa muutakin.

”Minun ei tarvitse todistella enää mitään. Aion tehdä urallani joka ikisen jutun, joka minua huvittaa.”

Kuulostaa No bullshit -vuodelta – tai kokonaiselta loppu­elämältä.

Lue myös: Laura Friman: Laulaja Ellinooran vinkki pilasi lapsuuteni − ja sai avaamaan tärkeän keskustelun, joka kaikkien kannattaisi käydä

Tyyli Suvi Poutiainen

Meikki & hiukset Neea Kuurne

Kuvauspaikka Valo Hotel Helsinki

Juttu on julkaistu Trendissä 1/2022.