Terapeuttini mukaan on olemassa lause, joka saa hänen ammatilliset hälytyskellonsa soimaan joka ikinen kerta. Tuo lause lausutaan vastaanoton beigellä sohvalla hyvin usein, useimmiten heti asiakkaan ensimmäisellä käyntikerralla, joko jämptisti tai ohimennen. Tässä se tulee: ”Mulla oli tosi onnellinen lapsuus ja ihan tavallinen perhe.”

I hear you. Tässä käsityksessä minäkin elin melkein nelikymppiseksi. Lallattelin kaikkialla menemään, että minun vanhempani ovat suorastaan täydellisiä. Minua on aina rakastettu ja kannustettu. Ei sillä, se ei ole täysi valhe. Mutta ei se ole koko totuuskaan. Huomasin sen tänä keväänä, kun maailmankuvani järkkyi.

Syytän Ellinooraa. Kyllä, sitä artistia. Kun haastattelin häntä taannoin Trendiin ja kysyin häneltä lempikirjaansa, Ellinoora suositteli self help -opasta How To Do The Work. Psykologi Nicole LePeran teos kuulemma muuttaa kenen tahansa elämän. Kerroin suoraan, että suhtauduin self helpiin genrenä nihkeästi: minusta fiktio ruokkii aivoja useimmiten huomattavasti paremmin. Jostain syystä suositus jäi silti kutkuttamaan. Aloin kuunnella ”The Workia” äänikirjana iltalenkeilläni ja sus siunatkoon, miten se resonoi.

Kirjassa puhutaan oman henkisen työn tekemisestä, “doing the work”, ja vaikka en mielestäni ollut valmis minkäänlaisiin tunnetalkoisiin, jotain tapahtui. Aloin myllätä mielessäni suhteitani vanhempiini.

Tunnistin kirjasta lukuisia käytösmalleja, joihin vanhempani olivat syyllistyneet – tahtomattaan, omien traumojensa johdosta, mutta sittenkin. Suutuin. Lähetin isälleni naurettavan pitkän Messenger-viestin, jossa tilitin ensimmäistä kertaa, mikä kaikki väleissämme hiersi. Haavat lapsuudesta saakka alkoivat tihkua. Tukistaminenkaan ei muuten, helvetti soikoon, ollut ok, vaikka se kuinka olisikin ollut ”ajan henki”!

Keskustelu oli kivulias ja kamala ja jatkuu edelleen, mutta suun avaaminen tuntui ihmeelliseltä. Olin vetänyt uusia rajoja. Ne eivät muuttaneet mennyttä, mutta tulevaa kylläkin.

Tiedättehän ne raitistuneet, uskoon tulleet tai paleoruokavalion löytäneet, joista on suorastaan välttämätöntä suositella elämänmuutostaan myös kaikille muille? Olen juuri sellainen sietämätön tyyppi. Koko kevään olen tolkuttanut läheisilleni, kuinka ei kannattaisi valittaa vanhempiensa parantumattomista tavoista vain näiden selän takana, vaan nostaa kissa pöydälle. Välillä ääneni kohoaa ihan liikaa, kun muistutan, että vanhempamme ovat käymässä iäkkäik­si, kello tikittää, nyt ne vaikeimmat aiheet tiskiin!

Moni vastaa minulle, että avautuminen ei olisi sen arvoista. Että vanhemmat ovat jo menetettyjä tapauksia. Antaa niiden mennä mieluummin rauhassa hautaan. Ei jaksaisi räjäyttää kaikkea auki tässä vaiheessa. Tulisi vain pahaa mieltä.

Siihen vastaan, että hyvä on. On ihan kilttiä ajatella ja suojella vanhempiensa tunteita. Mutta moni meistä on tehnyt sitä koko elämänsä. Olisiko mahdollista, että asettuisit heidän sijastaan vihdoin itsesi puolelle?

Kolumnisti Laura Friman ei uskalla avata enää yhtäkään self help -opasta.

Kolumni on julkaistu Trendissä 06/2022.