Näyttelijä, toimittaja Clarissa Jäärni puhuu Kauneus ja Terveys -lehden Ihana juuri näin -podcastissa tiestään naiseksi, joka hän on tänä päivänä. Helsingin kaupunginteatterin Priscilla, aavikon kuningatar -musikaalin pääroolista tuttu Clarisssa määriteltiin syntymässä mieheksi. Hänelle oma syvin identiteetti ei ollut ongelma, mutta hän huomasi jo varhain, että muille se saattoi olla.

”Olin lapsena oma itseni ja kaikki meni hyvin, kunnes muut ihmiset rupesivat käyttäytymään kummallisesti. Opettajat, isä, jotkut tällaiset tahot, alkoivat katsoa minua sillä tavalla, että en ole oikeanlainen tai en käyttäydy oikealla tavalla, kun olin oma itseni ja ilmaisin itseäni niin kuin minusta hyvältä tuntui. Se aiheutti haasteita elämässäni, koska olin todella tyttömäinen tyttö jo pienenä. Leikin barbeilla ja isä sitkeästi kantoi minulle pikkuautoja kotiin, joilla leikin sitten kotia”, Clarissa kertoo podcatissa.

”Isä oli hyvin julma ja kova minua kohtaan aina, jos ilmaisin feminiinisesti itseäni. Minulle muodostui sellainen kuva, että oman sisäsyntyisen naisellisuuteni ja syvimmän olemukseni ilmaiseminen on kauheinta, mitä voin tehdä tässä yhteiskunnassa. Minulla meni hirveästi energiaa oman itseni kontrolloimiseen. Jouduin koko ajan näyttelemään ja miettimään, että miten sovin jotenkin normiin ja muottiin.”

Parikymppisenä Clarissa kirjoitti ensimmäisen kerran päiväkirjaansa lauseen: Minä olen nainen. Sen jälkeen kului vielä kymmenen vuotta, ennen kuin hän uskaltautui sukupuolenkorjaushoitoihin. Hoitoja edeltäneet vuodet ja myös hoitojen aika oli Clarissalle hyvin vaikeaa. Hän menetti lähes kaiken, ennen kuin uudenlainen elämä alkoi.

Podcastissa Clarissa kertoo, miten muutos toi hänelle luottamuksen ja uskon tulevaan.

”Hoitamattomia transsukupuolisilla on sellainen psykologinen, tutkittu ilmiö, että he ovat tulevaisuussokeita. Ennen hoitoja minullakin aika aina kauhea kiire. Sellainen käsite kuin 10 tai 20 vuoden päästä oli minulle utopiaa. Selviydyin niin, että pidin itseni hirveän kiireisenä. Tein todella paljon töitä, urheilin sairaalloisesti, juhlin ja elin kiireistä ja vaarallista elämää, kunnes hoidot alkoivat ja yhtäkkiä näin tulevaisuuden ja mahdollisuuksia. Tulevaisuuden suunnittelu oli minulle ihan uusi kokemus ja maailma. Rajaton kiire ja itsensä pakoon juokseminen loppuivat. Saatoin vain istua paikoillani sohvalla, tuntea ja olla. Se oli ihan mielettömän vapauttavaa.”