Anu Pensola kertoi Jani-puolisolleen, ettei halua enää elää ilman seksuaalista nautintoa: ”Tarvitsen seksiä enemmän kuin mieheni”
Anu Pensola luopui omaisuudestaan, pakkasi perheensä matkailuautoon ja suuntasi kohti Italiaa. Matkan varrella hän on oppinut paljon itsestään ja tarpeistaan.
Cervon laakso Pohjois-Italiassa on heräilemässä talviuniltaan. Aamusta on kaksi astetta pakkasta, mutta jos aurinko paistaa koko päivän, lämpötila nousee helposti kymmeneen lämpöasteeseen.
Anu Pensola oli pitkään poissa julkisuudesta sosiaalista mediaa lukuun ottamatta. Hän vaihtoi myös sukunimensä, koska ei jaksanut olla enää Anu Harkki. Puolitoista vuotta sitten Anu muutti Italiaan puolisonsa Jani Pensolan ja tyttärensä Ilonan kanssa.
”Elämäni on pitkälti noudattanut kymmenen vuoden syklejä. Nyt olen jälleen jonkin uuden edessä.”
Koska ollaan lähellä Sveitsin rajaa, Anu näkee ikkunasta Alppien ensimmäisen rivistön. Kuuden talon minikylä kuuluu muuttotappioalueeseen, mutta postitoimisto on vielä pystyssä kuten myös pieni herkkukauppa, jonka pystytiskiltä saa kahvia. Ja sitten on tietenkin kunnantalo ja koulu.
Anu Pensola on Pohjois-Italiaan muuttanut kuvataitelija, kuvittaja, kirjailija ja joogaopettaja. Anun uusin teos on Vuosi Italiassa – 12 oivallusta vapaudesta (Viisas Elämä 2025).
Vaikka Milanon lentokenttä on puolentoista tunnin ajomatkan päässä, Anu perheineen teki matkaa Piemonteen kolme kuukautta. Menopelinä oli Lilli, tuunattu matkailuauto, jonka kylkiä koristivat eläintarrat.
Kiirettä ei ollut, pureksittavaa sitäkin enemmän. Taakse olivat jääneet maalaisidylli Sipoossa, hevoset, lampaat, possut, kanat ja kissat. Suuri osa tavaroistakin oli myyty.
Vaikka muutos tuntui vapauttavalta, Anu ja Jani tuijottivat vaihtuvia maisemia Lillin etupenkillä omiin henkilökohtaisiin syövereihinsä vajonneina. Kuluneet vuodet olivat olleet raskaita koronan ja Ukrainan-sodan synnyttämän energiakriisin takia.
Kahden yksityisyrittäjän työt olivat loppuneet kuin seinään tai hiipuneet vähitellen. Kuvataiteilijana Anu tunsi luovuutensa ehtyneen. Mitään uutta ei enää syntynyt. Tilalla oli vain uupumus, joka veti alaspäin kuin harmaa sementtiharkko.
Kun Anu miettii nyt parin vuoden takaista itseään, hän ymmärtää, että kuukaudet Lillin etupenkillä olivat sittenkin vasta alkusoittoa.
”Olen aika selväaistinen. Viesti siitä, että elämä Sipoossa oli tullut päätökseensä, tuli minulle vahvana. En silti olisi uskonut, millaiselle sisäiselle muutosmatkalle se minut tempaisi. Tämä on ollut yksi italiainen soppa, zuppa di minestrone, meille kaikille”, Anu sanoo hymyillen.
Italiassa Anu oli käynyt vain kerran aikaisemmin eikä ollut koskaan haaveillut asuvansa muualla kuin Suomessa. Silti Anu tunsi tulleensa kotiin, kun pariskunta astui sisään kaksisataa vuotta vanhaan kivitaloon, josta Anun samoilla seuduilla asuva ystävä Maria oli vinkannut.
”Talovanhus ja täkäläinen byrokratia tarjoilivat haasteita, mutta jotenkin asiat vaan järjestyivät. Aloin luottaa siihen, että kaikki menee kuten tarkoitettu on.”
”Solahdin paikalliseen elämänmenoon ja olen ylpeä siitä, että pystyn jo hoitamaan arkiset asiat italiaksi. Nyt tiedän myös sen, että kykenen tekemään kodin minne tahansa, vaikka pakettiautoon tai roskapönttöön”, hän nauraa.
Asettumista helpotti hurmaava kyläkoulu, jota Ilona käy. Koulussa on 23 oppilasta ja useita aineenopettajia.
”Olin ennakkoluuloinen Italian koulujärjestelmää kohtaan, mutta sain nopeasti huomata, miten väärässä olin. Ilona on saanut ystäviä ja oppinut kielen. Hän myös kirjoittaa italialaisittain ihanan pyöreää kaunokirjoitusta.”
”Montessoripedagogiikka tarjoaa erilaisia vaihtoehtoja lapselle löytää oma tapansa oppia parhaiten. Matematiikassa esimerkiksi taitellaan origameja”, Anu kiittelee.
”Olen hyväksynyt, että minkään ei tarvitse olla ikuista.”
Pelkkää auvoa pieneen vuoristokylään asettuminen ei silti ollut. Kun kolmenkymmentä vuotta asumattomana ollut talo alkoi vihdoin näyttää kodilta, syvä yksinäisyys ja voimattomuus kaappasivat Anun.
Talo hohkasi talven kylmyyttä ja juokseminen neljän kerroksen väliä kierreportaita pitkin kävi työstä. Omat painajaismaiset yöunet ja yhä useammin iltapäivään asti masennustaan nukkuva puoliso alkoivat toden teolla koetella.
Anu huomasi, että muiden ainainen kannattelu, siivoaminen, kokkaaminen, remontoiminen ja ylenpalttinen palvelu eivät tälläkään kertaa johtaneet mihinkään. Suurin kärsijä oli hän itse. Kun Anu heinäkuussa täytti 50 vuotta, hän ymmärsi, että aikaa ei ollut enää tuhlattavaksi.
Uhritarina sai luvan muuttua.
”Oivalsin, että olen koko elämäni ajan ollut yliempaattinen ja kiltti muille, mutta samalla antanut oman voimani pois. Toimintamalli tulee varmasti sukupolvien takaa. Oli raadollista huomata, että siinä minä edelleen kannoin näitä ylisukupolvisia taakkasiirtymiä.”
Ei siis mikään ihme, että luovuus oli pitkään hukassa, Anu manaa. Villapaitoja hän sentään onnistui Italiassakin kutomaan, solkenaan. Se oli kuin meditaatiota, joka auttoi ajattelemaan, kursimaan kokoon koko menneen elämän kokoisen tilkkutäkin.
”Kaikki traumat ja haavat, jotka kehoni oli säilönyt, vyöryivät päälle.”
”Pinnalla oli tietysti pettymystä myös siitä, että puolisoni ei nähnyt minua enää naisena. Tuntui kuin selässäni olisi ollut jokin parasta ennen -päiväys.”
Löydösten jälkeen lienee selvää, että parisuhde syöksyi kriisiin. Se on edelleen käymistilassa, mutta Anu iloitsee siitä, että kriisin myötä pariskunta on vihdoin oppinut puhumaan myös kipeimmistä asioista. Rehellisesti ja haavoittuvaisuudesta käsin.
Kun Anu eräänä tammikuun päivänä sitten istui kodin olohuoneen nojatuolissa jälleen neulomassa, sisäinen valo syttyi yhtäkkiä. Tuntui kuin koko keho olisi puristunut ulos jostain tiukasta putkesta, vihdoin vapaana.
”Ensimmäinen ajatus oli, että haluan huulipunaa ja orgasmin! Ja heti!”
Anu kertoi nauraneensa ääneen ja miettineensä samalla, oliko hän sekoamassa lopullisesti. Ei hän ollut. Pitkä prosessi oli vain saavuttanut tärkeän virstanpylvään.
Anusta tuntui, että hänen kehonsa vallannut voimakas feminiininen energia sai jokaisen solun kihelmöimään. Pitkään vallalla ollut maskuliininen energia, joka oli selvinnyt, suorittanut ja toiminut, väistyi sivummalle.
”Nainen minussa heräsi eloon ja huusi, että olen viisikymppisenäkin edelleen nainen täysissä ruumiin ja sielun voimissa!”
”Nainen muuttuu kuivaksi ja haluttomaksi vain, jos kadottaa itse itsensä.”
Uudenlainen energia kevensi askelta ja sai kaiken virtaamaan. Anu kieltäytyi ottamasta enää pikasuihkuja ja antautui pitkille hoivaaville rituaaleille. Meikkipussin sisältö korvautui uudella laadukkaalla luonnonkosmetiikalla ja kauniit italialaiset alusvaatteet löysivät tiensä Anun piironginlaatikkoon. Netti lauloi iltaisin, kun Anu tutki erilaisia seksileluja.
”Oli iso myönnytys antaa itselleen lupa nauttia omasta seksuaalisuudesta, koska olen parisuhteessa, johon seksi ikään kuin oletusarvoisesti kuuluu. Enkä ole koskaan ollut masturboija, sillä orgasmin saaminen partnerin kanssa on ollut aina minulle helpompaa, mutta nyt mennään näillä”, Anu virnistää.
Asiaa puitiin myös puolison kanssa. Anu halusi olla rehellinen ja kertoi, ettei halua elää enää ilman seksuaalista nautintoa.
”Oli vapauttavaa ymmärtää, että libidoni on aina ollut voimakas ja tarvitsen seksiä enemmän kuin mieheni, eikä siinä ole mitään hävettävää.”
Häpeän kanssa Anu on paininut riittämiin sisäisellä muutosmatkallaan. Se kun liittyy Anun mielestä niin vahvasti naiseuteen ja kahtiajakoon, joka naisia edelleen hallitsee. Olet joko langennut nainen tai madonna, vaihtoehtoja ei tunnu olevan.
”Tunnen kiukkua siitä, miten vanhenevaa, viisasta naista edelleen katsotaan ja syötetään sellaista potaskaa, että seksuaalisuus katoaisi iän myötä. Se ei pidä paikkaansa. Nainen muuttuu kuivaksi ja haluttomaksi vain, jos kadottaa itse itsensä”, Anu lataa.
Anun edellisestä liitosta olevat lapset ovat jo aikuisia ja asuvat omillaan Suomessa. Heidän vierailunsa Italiassa sai äidin hyrisemään tyytyväisyydestä ja antoi lisäpontta henkilökohtaiselle muutokselle, vaikkei Anu omaa prosessiaan olekaan nuorille sen syvällisemmin avannut.
”Luulen silti, että he tietävät jossain määrin, missä mennään. Välimme ovat hyvät ja mutkattomat. Ajomatkalla lentokentältä en ollut saada katsettani irti taustapeilistä, niin hehkeitä, persikkaisia ja kirkkaita he ovat”, Anu sanoo.
Jälkikasvuaan ihastellessa Anu ymmärsi, että myös hänellä on lupa ja velvollisuus astua hoivaajan roolista kuningataraikaan ja hyvästellä perheenäidin palvelusvuodet. Vaikka nuorin tytär on vielä alakouluikäinen, Anu haluaa antaa hänelle aikaisempaa moniulotteisemman roolimallin, joka kuuluu naiselle, joka uskaltaa seikkailla.
”Vaikka Italia voi olla rakenteeltaan jäykkä ja konservatiivinen maa, täällä on helpompaa ja hyväksytympää olla naisellinen kuin Suomessa. Lähtökohtaisesti kaikki, niin naiset kuin miehetkin, kiinnittävät huomioita esimerkiksi pukeutumiseen ja nauttivat elämästä.”
”Täällä myös taiteilijuutta arvostetaan, ikivanhassa kulttuurimaassa kun ollaan. Italia on ravistellut minusta irti kaikenlaista jähmeyttä.”
Anu ihailee italialaisten perheiden tiiviyttä. Vanhukset asuvat omissa kodeissaan, joissa aikuiset lapset käyvät heitä hoitamassa. Yhtäkään rollaattoria Anu ei ole nähnyt, vaikka elinikäodote on Euroopan korkeimpia.
Kannustavia esikuvia riittää, kuten muuan iäkäs rouva Roberta, joka asuu viereisessä kylässä ja istuu päivittäin hehkeänä ja tyytyväisenä neulomassa autotallissaan, josta sitten heiluttaa iloisesti, kun joku sattuu kävelemään ohi.
Vaikka Anulla on vahva tunne siitä, että on elänyt Italiassa aikaisemminkin jossakin edellisessä elämässään, pysyvää kotia siitä tuskin tulee. Vaikka italian kieli jo taittuukin, kommunikointi toisten kanssa ei koskaan saa sellaista syvyyttä kuin omalla tunteiden kielellä eli äidinkielellä.
Anu kaipaa paitsi aikuisia lapsiaan myös läheisiä ystäviään Suomessa.
”Ajomatka Euroopan läpi avasi silmäni ja ehkä hurmaannuin siitä vapaudesta, mitä pienessä autossa asuminen aiheutti, vaikka se toisen iholla olo välistä vähän liikaa olikin.”
”Viime kesänä ikävöin myös hirveästi Suomen kesää. Vasta kun on poissa, tajuaa, miten kiihkeä ja ainutlaatuinen se on.”
”On ollut vapauttavaa myöntää itselleen, että seksuaalisuus on osa minua, se on ydinenergiaani, josta myös luovuuteni pulppuaa.”
Puolison kanssa keskustelut jatkuvat ja rehellinen mietintä myös siitä, voisiko perhe pysyä yhdessä, vaikka ei fyysisesti asuisi yhdessä tai voisiko perhekäsitys laajentua uudenlaisella tavalla, jatkuu.
”Ostin joululahjaksi pakettiauton itselleni. Ajan sen nyt keväällä Suomesta Italiaan ja rakennan näköisekseni. Kun Ilonan kevätlukukausi loppuu, lähdemme reissuun kahdestaan ja aiomme nauttia kesä-Suomesta ajelemalla ristiin rastiin”, Anu kertoo.
Anu ei halua enää vaimentaa intuitionsa ääntä.
”Olen hyväksynyt sen, että minussa on voimakas sisäsyntyinen sysäys muutokseen, kun sellainen kutsuu. Silti olen noudattanut tiukasti sitä narratiivia, mihin minut on kasvatettu. Että vain tietynlaiset arvot kelpaavat ja kaiken keskiössä on ajatus ydinperheestä.”
Italian mahdollistama uudelleensyntymä on vahvistanut luottamusta siihen, että on uskallettava elää omannäköistä elämää.
”Olen hyväksynyt, että minkään ei tarvitse olla ikuista, ei edes täällä Italiassa olon. Kun lähdimme tänne, minulla oli hirveästi pelkoja kaiken suhteen, mutta nyt huomaan, että yksikään niistä peloista ei ole toteutunut.”
Anun 3 tärkeää
- Rakkaus ”Kaikkea ohjaava voima. Haluan elää rakkaudesta, en pelosta käsin.”
- Intuitio ”Sisäisen tiedon viestit ovat välistä vaikeita, eikä niitä haluaisi noudattaa. Enää en suostu sivuuttamaan niitä, vaan luotan niihin.”
- Intohimo ”Syy miksi olen elossa. Luovuus on osa intohimoa. Kun luovuus katoaa, se on kuin kuolema.”
Kuvauspaikka: Lapinlahden Lähde
Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 4/2025.
