Kun Annie Leppänen, 41, tapaa ystäviään, häntä jännittää. Muuttuuko ilo kohtaamisesta väsymykseksi? Siksi hän näkee ystäviä vain harvoin eikä juuri koskaan kahvilassa.

Annien aivot nimittäin imevät itseensä kaikki aisti­ärsykkeet eivätkä suodata mitään pois. Syynä on diffuusi aksonivaurio, jossa osa aivosolujen viejähaarakkeista eli aksoneista vaurioituu. Aivovamma heikentää keskittymistä, muistia, aloitekykyä ja muita kognitiivisia taitoja.

Vielä kymmenen vuotta sitten Annie oli terve kolmekymppinen ja juuri aloittanut elämän Kanadassa.

Lyhyt ja raastava avioliitto oli päättynyt eroon vuonna 2007. Anniella alkoi pitkä toipuminen ja uuden suunnan etsintä. Hän aloitti terapian.

Kun erosta oli kulunut kolme vuotta, Annie lähti veljensä luokse Kanadaan kesäkurssille. Hän ihastui Vancouveriin niin paljon, että aloitti siellä teologian opinnot.

– Kuin häkkilintu olisi päästetty vapaaksi. Se oli uusi alku, elämäni parasta aikaa, Annie muistelee.

Hän opiskeli, nautti uudesta maasta ja ystävistään.

Tammikuussa 2012 Annie kaatui lumilaudalla laskettelurinteessä, mutta ei erityisen hurjasti.

Kaatumisen jälkeen olo tuntui kuitenkin oudon huteralta. Annie laski loppukumpareen lounaspaikalle. Ystävät eivät antaneet hänen jatkaa lautailua. Seuraavana aamuna professori passitti huonokuntoisen opiskelijansa luennolta sairaalaan.

Sairaalassa Annie ei osannut tavata nimeään, mutta pään tietokonetomografiassa ei näkynyt mitään erikoista. Anniella todettiin paha aivotärähdys.

Kahden viikon kuluttua kaatumisesta hänen päätään särki, maailma pyöri silmissä ja muisti katkeili. Annie makasi pimeässä huoneessa, koska ei sietänyt valoa.

Lääkärin suosituksesta Annie lensi takaisin Suomeen läheistensä hoiviin. Hän sai lentokentille avukseen saattajat, joita ilman hän ei olisi selvinnyt perille.

Suomessa terveyskeskuslääkäri luuli, että Annie oli huumeissa, koska tämä puhui hitaasti, oli poissaoleva eikä pystynyt kohdentamaan katsettaan.

Lääkäri lähetti Annien jatkotutkimuksiin. Neurologisella osastolla oireiden syy selvisi pian.

Pystynkö enää tekemään mitään? Onko minusta mitään hyötyä? Mikä on kaiken tarkoitus?

Neuropsykologisten testien jälkeen Annie ymmärsi tosiasiat ensimmäistä kertaa kaatumisen jälkeen. Hänen oli piirrettävä piste haaveilleen paluusta Kanadaan.

– Olin kuin yksin alasti erämaassa. Yhteiskunnassa ihminen määritellään tehokkuuden ja tuottavuuden mukaan. Minua määritti vain aivovammaisuus.

– Ensimmäinen puoli vuotta oli kauheaa, en pystynyt kuin makaamaan. Olisinpa pystynyt katsomaan, lukemaan tai kuuntelemaan jotain! Olin vain ajatusteni kanssa.

Annie jaksoi jutella ystäviensä kanssa vain pieniä hetkiä. Hän saattoi lähteä sängystä vessaan ja unohtaa matkalla, mihin oli menossa. Hän kertoi samoja asioita yhä uudelleen. Ensimmäisellä juoksulenkillään hän eksyi, koska unohti oman kotirappunsa.

Annie kävi neuropsykologisessa kuntoutuksessa viikoittain. Hän kutsuu sitä eskariksi, koska siellä tehtiin hyvin yksinkertaisia tehtäviä.

Kun Annieta pyydettiin luettelemaan hedelmiä, hän muisti banaanin ja omenan. Hän sai kotitehtäväksi katsella kaupassa hedelmiä. Kun hän näki viinirypäleitä ja appelsiineja, ne jäivät hänen mieleensä.

– Aivan kuin tietoni olisivat olleet verhon takana. Tuijotin pesukonetta enkä tiennyt, mistä painaa. Tajusin, että minun pitäisi osata käyttää konetta, mutten osannut.

Kotona hän harjoitti aivojaan palapeleillä ja murehti. Kukaan ei tiennyt, kuinka hyvin aivot palautuisivat.

Annien vamma ei näy ulospäin, ja jotkut ovat ihmetelleet, miksi hän ei käy töissä tai opiskele.

Kirjoittaminen on yhä työlästä. Myös puhe tuottaa ongelmia, kun hän on väsynyt. Silloin suomalaiselta äidiltä peritty suomi ja brittiläiseltä isältä opittu englanti sekoittuvat helposti.

Palkkatöihin Anniesta ei enää ole. Työkokeilun aikana hän nukkui kaiken vapaa-aikansa eikä pystynyt kertaakaan tekemään ruokaa tai harrastamaan mitään.

– Neurologi sanoi, että olisin täydellinen työntekijä, jos saisin tehdä töitä kerran kuukaudessa. Taitoni eivät ole hävinneet, mutta aivoni kuormittuvat liikaa.

Rakastava perhe ja myönteinen elämänasenne ovat kannatelleet häntä. Myös kokemus aiemmasta kriisistä auttoi. Usko kantoi pahimman tuskan läpi.

– Ymmärsin, että olen aivan yhtä tärkeä ja rakas kuin kuka tahansa, vaikka makaisin sängyssä koko loppuelämäni. Mitkään ulkoiset asiat eivät määritä minua tai arvoani.

Jo onnettomuusvuoden lopulla Annie päätti lähteä veljensä kanssa Nepaliin, vaikka moni epäili, että hän ei selviytyisi matkasta. Reissusta tuli hänen toipumiselleen käänteentekevä kokemus.

Vieraillessaan vuoristokylässä Annie näki likaisia ja suojattomia lapsia, joilla ei ollut vettä eikä ruokaa. Kodit olivat karjasuojien tapaisia hökkeleitä. Lapset viettivät päivät keskenään, koska vanhemmat olivat keräämässä polttopuita ja ruokaa.

– Reissussa mukana ollut pastori haaveili siitä, että kylään voitaisiin perustaa päiväkoti. Lupasin auttaa, vaikka en yhtään tiennyt, miten.

Koti-Suomessa Annie osti Nepalista maatilkun päiväkotia varten. Kun hän ymmärsi, ettei voisi yksin tehdä kaikkea, hän hankki projektille apua Jyväskylän helluntaiseurakunnasta ja Nepalin sikäläisestä seurakunnasta.

– Olimme kylässä ensimmäistä kertaa marraskuussa ja huhtikuussa avasimme sinne päiväkodin.

Päiväkoti on mullistanut kyläläisten elämän. Lapset voivat entistä paremmin, mikä heijastuu perheisiin.

Neurologi oli varoittanut, että omat lapset kuormittaisivat Annieta liikaa. Nyt hänen kotonaan temmeltävät nelivuotias tytär ja puolitoistavuotias poika. Annien lapsuudenunelma kotiäitiydestä on toteutunut.

Jo pari vuotta vammautumisensa jälkeen Annie tapasi tulevan puolisonsa Mikon.

Jälkikäteen Annie on ollut tyytyväinen siihen, että hän tutustui Mikkoon vasta vammautumisensa jälkeen. Mikko tiesi, millaisen Annien hän sai, eikä pysty vertailemaan tätä onnettomuutta edeltäneeseen tarmokkaaseen naiseen.

– Mikolla on ihmeellinen ymmärrys vammaani kohtaan. Kun olen ollut koko päivän pyjamassa enkä ole kyennyt tekemään mitään, hän ei ole tuominnut minua.

Lapset ovat kohentaneet Annien aloitekykyä, mutta yksin ei ole tarvinnut pärjätä. Mikko on viettänyt kotona vauvavuodet. Perhe on saanut apua myös kotipalvelusta ja Annien naapurissa asuvilta vanhemmilta.

Annie ei häpeä vammaansa. Hän ei myöskään koe olevansa huono äiti, vaikka tarvitsee apua.

– Olen tarvinnut apua kaikkeen, joten olen joutunut luopumaan avun hakemisen häpeästä. Se ei vie pois arvostani tai kyvykkyydestäni.

Liikennevalojen värit kuvaavat Annien tilaa. Perhe yrittää elää niin, ettei olo menisi punaiselle.

– Kun aivoni ovat vihreällä, kaikki on hyvin. Kun ne ovat keltaisella, pitää levätä. Jos menen punaiselle, muutun verbaalisesti aggressiiviseksi, kuin pikkulapseksi.

Menot merkitään tarkasti kalenteriin. Rasittavien menojen jälkeinen päivä varataan palautumiselle.

Annie on oppinut laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Toisin kuin monilla muilla hänellä on aikaa läheisilleen.

– Minun pitää elää rauhassa, mutta olen siitä onnellinen. En halua sellaiseen oravanpyörään, jossa moni on.

Annie nauttii, kun saa olla yksin kotona, eikä aika käy pitkäksi. Hänen elinpiirinsä yltää kymmenen kilometrin päähän kotoa. Ennen lapsia piiri oli vielä suppeampi.

Aiemmin Annie rakasti vauhtia ja harrasti extreme- lajeja. Se kuvasi kaikkien mielestä häntä. Mutta Annie tietää, ettei pidä liikaa jäädä kiinni vanhaan.

– Kun aloin virkata ja ommella, minulle naurettiin, että ethän sinä tee sellaista. Joskus ajattelemme olevamme tietynlaisia, mutta ihminen voi muuttua täydellisesti. Ne kaikki käsityöt ovat aivan minua.