"Olin normaalikokoinen ja jopa liikunnallinen lapsi. Harrastin uintia. ­Suvussani oli paljon ylipainoisia, mutten osannut ­aavistaa, että oma painoni nousisi.

Muutin omilleni, kun olin 19-vuotias. Kilot alkoivat kertyä hiljalleen. Ensimmäistä kertaa oli vapaus ostaa kaupasta mitä vain ja syödä ­ilman, että kukaan vahti.

Ruokarytmini katosi hyvin nopeasti. En koskaan syönyt aamupalaa, koska ei ollut ­nälkä. Jos laitoin ruokaa, se oli lähinnä pastaa ja jauhe­lihaa, joskus kanaa. Söin usein pakaste­pitsaa, koska se oli helppo valinta. Osasin ­tehdä ruokaa, mutta olin saamaton.

Samoihin aikoihin aloin opiskella sairaanhoitajaksi. Olin erittäin tietoinen ­huonoista elintavoistani, mutta jostain syystä ­sivuutin asian. Olin perusterve eikä minulla ollut ­mitään sairauksia. Mikä siis voisi olla hätänä?

Lue myös: Laihduin 15 kiloa ja voitin traumani

Aika ajoin yritin ottaa itseäni niskasta kiinni ja muuttaa tapojani. Hankin kuntosalijäsenyyden, ­mutta ­lopetin jo kahden kuukauden jälkeen, koska ­intoni lopahti. Palasin entisiin elämäntapoihini.

Vuonna 2015 tiedostin, että painoni oli noussut todella paljon. Vaatteet eivät enää ­istuneet kuten ennen. Olin 28-vuotias.

Ahdisti todella paljon. Minua ei huvittanut lähteä minnekään, ja keksin kavereillenikin tekosyitä, ettei tarvit­sisi poistua kotoa. Halusin vain pysytellä yksin omassa kuplassani.

Kuntoni huononi, ja hengästyin nopeasti.

Inhosin olla valokuvissa, koska kokoni ­korostui niissä. Minusta on enimmäkseen kasvokuvia. Ahdistaa yhä katsella vanhoja ­kuvia. Niissä näkyy itsevarmuuden puute.

En tiedä, paljonko painoin tuolloin, koska en halunnut astua vaa’alle ja kohdata ­totuutta.

Lokakuussa 2017 tilanne muuttui. Olin ­ehkä nähnyt unta asiasta, sillä kun heräsin, oli kuin kirkas lamppu olisi syttynyt päässäni. Tiesin, että asioiden pitää muuttua. Nyt tai ei koskaan. Olin 30-vuotias.

Selailin aamulla Facebookia puhe­limella. Törmäsin mainokseen: kotikaupunkiini Saloon oli avattu uusi, naisille tarkoitettu kuntosali.

Vielä samana päivänä menin käymään­ ­salilla paikan päällä ja allekirjoitin sopimuk­sen vuoden mittaisesta jäsenyydestä. Se ­maksoi 50 euroa kuussa. Minun olisi pakko käydä salilla, jotta rahat eivät menisi hukkaan.

Tiesin suunnilleen, mitä salilla pitäisi tehdä ja miten. Treenailin yksin kuukauden, kunnes päätin, että tarvitsen ulkopuolista apua.

Huomasin, että motivaationi alkoi laskea ja tulokset taisivat junnata paikoillaan. Päätin hankkia itselleni personal trainerin.

Lue myös: Laihduta halvalla! 10 tapaa, joilla kevennät ja säästät

Jännitin personal trainerin tapaamista paljon, mutta turhaan. Meillä synkkasi ­heti! Aluksi kartoitimme tilanteeni: miten söin ja liikuin sekä mitä osasin jo.

Hän auttoi minua laittamaan ruokavalioni uusiksi. Se oli paljon vaikeampaa kuin kuntosaliohjelman noudattaminen.

Yhtäkkiä piti syödä todella paljon: pieniä annoksia viisi kertaa päivässä. Olin tottunut syömään ison aterian pari kertaa päivässä.

Harjoittelin punnitsemaan ruokani ja syömään säännöllisesti. Onneksi siitä alkoi ­tulla rutiini jo parin viikon jälkeen. Nykyään en enää punnitse ruokia vaan osaan silmämääräisesti arvioida minulle sopivat annoskoot.

Silloin tällöin teen itselleni pistokokeita ja punnitsen annoksen, jonka veikkaan olevan oikeankokoinen. Näin ote ei pääse lipsumaan.

Aamupalani on nykyään melkein aina puuroa, raejuustoa ja marjoja. Lounaaksi teen yksinkertaisia ruokia, kuten paistettua ­kanaa ja kasviksia. Välipaloina nautin erilaisia rahkoja ja proteiinivanukkaita, munakkaita, smoothieita ja tuorepuuroja.

En kiellä itseltäni mitään. Kaikkea saa ­syödä kohtuudella. Juhlissa otan kakkua, ja jos minun tekee mieli karkkia, niin sitten syön ­sitä. Lempiruokani on lapsesta asti ollut lasagne, erityisesti äidin tekemä. Siitäkin nautin yhä.

Tein töitä personal trainerin kanssa runsaan vuoden. Se maksoi 140 euroa kuussa ja oli sen arvoista. Tärkeintä oli, että olin jollekin tilivelvollinen siitä, miten on mennyt. Saatoin ottaa häneen yhteyttä aina, kun minulla oli mur­heita tai ongelmia. Kun treenasimme yhdessä, hän sai minut puristamaan viimeiset toistot.

Personal trainerini ei koskaan antanut minulle tavoitepainoa, mutta asetin sellaisen itse. Päätin, että pudotan kymmenen kiloa joulukuuhun mennessä eli noin kolmessa kuukaudessa.

Kun joulu koitti, vaaka näytti 9,7 ­kiloa ­vähemmän. Silloin ajattelin, että ei vitsi, kyllä­hän minä tähän pystyn. Olin aiemmin ollut ennakko­luuloinen, kannattaako yrittää laihduttaa. Enhän ollut aiemminkaan onnistunut.

Olen ollut ja olen yhä osittain tunnesyöjä, mutta nykyään hallitsen sitä paremmin.

Ennen hyvä päivä töissä tai koulussa sai ­minut palkitsemaan itseni herkuilla. Jos ­päivä tuntui musertavalta, lohdutin itseäni niillä. Herkut olivat vastaus kaikkeen.

Olen oppinut, ettei se kannata. Kun nyt ­haluan palkita itseni, käyn hierojalla. Se on rentouttavaa ja palauttavaa. Hyöty ja huvi!

Ruokavaliossani sattuu paljon enemmän lipsahduksia kuin treeniohjelmassa. Se ei haittaa minua. Pysyn itselleni armollisena. Ei kannata olla liian ankara, sillä ei saavuta mitään.

Vaikka ruokarytmi välillä rikkoontuisi, käyn salilla 3–4 kertaa viikossa. Se tuo hyvää oloa.

Lue myös: Paino kuriin mielenhallinnalla!

Läheiseni ovat tukeneet minua koko laihdutuksen ajan. Kukaan ei ole pakottanut maistelemaan herkkuja tai vähätellyt tahtoani muuttaa elämääni. Olen tästä kiitollinen.

Talvella 2019 aloin jakaa elämäntapamuutostani rohkeammin Instagramissa. Seuraajamääräni kasvoivat. Pian ihmiset kyselivät ­minulta neuvoja, kuten mitä syön aamu­palaksi ja kuinka usein ruokailen.

Se ja laihtuminen innostivat minut opiskelemaan ravintovalmentajaksi. Valmistuin kesällä. Nyt voin antaa seuraajilleni faktatietoa oikeanlaisesta ravinnosta sen sijaan, että tarjoaisin vain esimerkkejä kokemuksistani. Ensi vuonna aloitan opiskelut personal traineriksi.

Kärsivällisyys on iso osa onnistumista. Otan itsestäni kuvia, joiden kautta seuraan muutostani. Se motivoi. Kuvista näkyy, että fyysistä kehitystä on tapahtunut. Lihasta on paljon enemmän. Yleiskuntoni on kohentunut huimasti ja vaatteetkin istuvat paremmin.

Elämänmuutosprojektini jatkuu yhä. Tämä on maraton, ei pikamatka. Nyt olen pudottanut jo 30 kiloa. Olen siihen tyytyväinen.Olen vahvistunut myös henkisesti. Olen paljon itsevarmempi, iloisempi ja ulospäin suuntautuneempi kuin kaksi vuotta sitten. Enää en välttele ihmisten tapaamista.

Haluatko sinäkin kertoa onnistumistarinasi? Ilmoittaudu sähköpostitse toimitukseen: kt@a-lehdet.fi. Laita viestin otsikoksi: Onnistuja.

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehden numerossa 14/2019.