”Tänä talvena tein jotain, mitä en ollut tehnyt kahdeksaan vuoteen: nousin vaa’alle. Olin ostanut uudet laskettelumonot, jotka piti säätää painon mukaan. En siis voinut välttää punnitusta.

Kun näin vaa’an lukeman, sydämeni löi pienen hetken entistä lujempaa. Sitten huomasin, että galaksit eivät räjähtäneetkään, vaikka sain tietää, että painan 96 kiloa. Minulla on siis 167 senttimetrin pituuteeni suhteutettuna 27 kiloa ylipainoa.

Tiesin jo ennen punnitusta olevani reilusti ylipainoinen – sen olivat paljastaneet niin vaatteet kuin peili. En vain ollut kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota.

Näinhän ei saisi olla, jos lukee laihdutusartikkeleita tai seuraa ylipainosta käytävää julkista keskustelua. Puhe painoasioista on nimittäin hämmentävän yhdenmukaista.

Tyypillinen suomalainen laihdutustarina alkaa siitä, että ihmisellä (yleensä naisella) on paljon ylipainoa, ja se heikentää hänen elämänlaatuaan ratkaisevasti. ­Sitten ihminen herää laihduttamaan, pinnistelee vähän ja yhtäkkiä kilot alkavat karista ja elämänlaatu pompsahtaa. Entisestä kehäraakista tulee aktiivinen ja elämän­iloinen sporttihirmu.

Sukupuolentutkimuksen dosentti Hannele Harjunen Jyväskylän yliopistosta tunnistaa tämän stereotyyppisen tavan puhua ylipainoisten elämästä. Hän muistuttaa, että aihetta on tutkittu vasta pari vuosikymmentä.

”Ihmisillä on käsitys, että lihavuutta on tutkittu paljon. Mutta vielä 2000-luvun alussa tutkimusta oli tehty lähinnä lääketieteen ja ravitsemustieteen näkökulmasta. Se, mitä lihavuus tai laihduttaminen merkitsee, miten lihavia ihmisiä kohdellaan ja mitä negatiivisia mielikuvia ylipainoon liittyy, oli silloin vielä täysin tutkimatta.”

Vaikka yhteiskunnallista tutkimusta jo löytyy, edelleenkin keskitytään herkästi ylipainoisen persoonaan: lihava näyttäytyy apaattisena ihmisenä, jolta elämänhalu ja -hallinta ovat kadoksissa. Lihava ei jaksa tavata ystäviä, eikä energia riitä mihinkään, Harjunen kuvailee.

”Aika usein ylipainosta vedetään pitkälle vietyjä oletuksia. Pelkän painon perusteella ollaan valmiita arvioimaan, millainen on lihavan ihmisen luonne, äly, moraali ja elämäntapa.”

Painoni perusteella minun pitäisi siis olla apaattinen, elämänhaluton ja onneton. No anteeksi vain, mutta en ole.

Olen perusterve nelikymppinen ja rakastan ulkoilua ja hiihtämistä. Minä olen se tyyppi, jolle kaverit soittavat lauantaiaamuna yhdeksältä saadakseen juttuseuraa ja sanovat, että ”veikkasin, että olet jo autossa matkalla jonnekin kansallispuistoon lapsi takapenkillä”. Niin aika usein olenkin.

Teen työtä, jota rakastan ja jossa olen hyvä. Sain myös pari vuotta sitten kustannussopimuksen ja tänä vuonna viimeistelen neljättä romaaniani.

Hannele Harjusen mukaan suomalaisen lihavan yleisesti kuvattu surkeus ei korreloi tutkimusdatan kanssa.

”Julkisessa keskustelussa tuotetaan tietynlaista käsitystä lihavista ihmisistä. Kuitenkin elämme yhdessä maailman koulutetuimmista ja tehokkaimmista valtioista. Meillä on kehittynyt terveydenhuolto ja ihmiset elävät pitkään. Silti jollain salaperäisellä tavalla puolet kansalaisista olisi tehottomia ja apaattisia vain, koska he ovat tietyillä mittareilla ylipainoisia.”

Harjusen mukaan tämä aika kaipaa uudenlaisia tarinoita ylipainoisista.

”Kertomus, jota yhteiskunnassamme kerrotaan lihavuudesta, on aika värittynyttä. Pitäisi alkaa kertoa toisenlaisia tarinoita. Ihmiset, joilla on ylipainoa, tekevät tavallisia ja upeita asioita, aivan kuten kaikki muutkin.”

En ole jaksanut kantaa ylipainostani suurta huolta. Syy liittyy siihen, että minulla on kehorauha. Emme puhu ystävieni kanssa laihduttamisesta. Minulla on mies, joka ei ole ikinä huomauttanut painostani. Löydän kropalleni sopivia vaatteita, joissa näytän mielestäni hyvältä, kiloineni kaikkineni.

Terveysriskihän ylipaino on – tätä väitettä ei kukaan kiistä. Tutkija Harjunen silti muistuttaa, että terveyden mittarit eivät kerro kaikkea.

”Painoindeksi on moneen kertaan todettu ongelmalliseksi. Muuttujia on niin paljon, että yksilön terveyden arvio painoindeksin perusteella menee yleensä aina metsään. Mekaaninen lukuihin tuijottaminen saa enemmän pahaa kuin hyvää aikaan.”

Jos joku voisi luvata minulle, ettei painoni aiheuttaisi terveysongelmia, en uhraisi kilojen pudottamiselle ainuttakaan ajatusta. Mutta koska tällaista ei voi luvata, olen hyväksynyt sen, että painoa olisi hyvä saada pikkuhiljaa alaspäin. Haluan olla terve ja paikan päällä todistamassa, kun lapseni pääsee ylioppilaaksi.

En silti usko, että olen koskaan enää normaalipainoinen. En taida edes haluta sitä. Se paino, jossa olen tuntenut itseni kaikkein terveimmäksi ja parhaan näköiseksi, on ollut viitisen kiloa normaalipainon rajan yläpuolella.

Koska ylipaino ei ole määrittänyt minua, en halua, että laihduttaminenkaan alkaisi määrittää elämääni. Siksi aion suhtautua mahdolliseen painonpudotukseenkin niin, että haluan tuoda elämääni yhä enemmän hyviä asioita: kevyitä ruokia, joista nautin, lisää luonnossa liikkumista ja mahdollisimman vähän ajatusta ”isosta elämänmuutoksesta”.

En halua elämänmuutosta. En kaipaa sitä, koska minulla on jo hyvä elämä.”