Varpu Hintsasen tytär kuoli 8-vuotiaana – tämän lauseen Varpu sanoo, kun ihmiset ihmettelevät, miten lapsen kuolemasta voi selvitä
Mielenvalmentaja Varpu Hintsanen on pohtinut epäonnistumiseen liittyvää häpeää, kun unelmatalo ei ollutkaan haaveiden täyttymys. Päivittäin hän käsittelee myös tyttärensä kuoleman aiheuttamaa surua.
Tämä ei olekaan sitä, mitä haluan. Tunne oli hiipinyt Varpu Hintsasen sisälle oikeastaan lähes heti kun unelmien talo Akaalle oli valmistunut. Se tuntui uskomattomalta: olihan hän itse päättänyt jokaista yksityiskohtaa myöten, millainen talosta tulisi ja iloinnut siitä julkisesti. Nyt mikään siinä ei kuitenkaan tuntunut oikealta.
”Tajusin, että moderni kivitalo ei ole lainkaan minun juttuni. Se ei vain tuntunut kodilta”, Varpu muistelee hetkeä muutaman vuoden takaa.
Hän istui avarassa olohuoneessa, katsoi ikkunoista avautuvaa peltomaisemaa ja kirjoitti toista kirjaansa, joka kertoi epäonnistumisista.
”Yhtäkkiä olin itse juuri sellaisessa tilanteessa, jollaisia käsittelen kirjassanikin. Opiskelemassa sitä, kuinka sietää epäonnistumisen tunnetta.”
Kun Varpu ja hänen puolisonsa Sami Hintsanen alkoivat keväällä 2021 rakentaa kivitaloa maalle, Varpu ajatteli, että siitä tulisi heidän loppuelämänsä koti.
Rakennusaikana elämässä ehti kuitenkin tapahtua paljon. Talon valmistuttua Varpun tytär Senni oli jo muuttamassa kotoa kauemmas lukioon. Samin Amanda-tytär oli ehtinyt kasvaa teiniksi, eikä häntä enää kiinnostanut metsässä samoilu.
Varpu kipuili ajatustensa kanssa vuoden ennen kuin uskaltautui kertomaan niistä puolisolleen.
”Kaikki rahamme olivat kiinni talossa. Silti oli kynnys sanoa, ettei tämä paha oloni johdukaan suuresta velkamäärästä vaan siitä, että tämä ei tunnu minusta kodilta.”
Lamauttava häpeä
Hintsaset päätyivät myymään unelmiensa talon. He ovat jo tehneet kaupat uudesta kodista, johon pääsevät muuttamaan keväällä. Juuri nyt he asuvat väliaikaisessa asunnossa, pienessä vuokrakaksiossa Tampereen keskustassa.
Taloepisodi oli Varpulle jälleen yksi lisäoppi siitä, että elämässä kaikki ei aina mene suunnitellusti.
”Elämässä ei voi tietää asioita etukäteen. Teemme päätökset aina senhetkisen parhaan tiedon valossa. Silti koemme ratkaisumme helposti epäonnistumisina. Emmekä välttämättä edes pelkää niinkään epäonnistumista, vaan siitä seuraavaa häpeää. Se on hyvin lamauttava tunne.”
Häpeän tunne Varpuakin aluksi esti puhumasta.
”Mietin, mitä muut ajattelevat ratkaisustamme. Nytkö sanonkin kaiken hehkutuksen jälkeen, että en haluakaan asua täällä? Ei auttanut kuin sietää häpeä ja todeta, että se ei tässä tilanteessa ole nyt lainkaan olennainen.”
Varpu tietää, että häpeä on vaikea tunne etenkin päämäärätietoisille ihmisille. Kun on tottunut pyrkimään eteenpäin, suunnitelmien muuttuminen tuntuu helposti mokalta.
”On hyvä olla tavoitteita, mutta ihan yhtä tärkeää on osata sanoa ääneen, että tämä ei ollut sitä, mitä halusin. En ollut koskaan asunut modernissa kivitalossa, joten en voinut tietää, millaista se on.”
Häpeän tunne voi estää luopumasta suunnitelmasta, joka ei toimi, olipa kyse työpaikasta, parisuhteesta tai unelmista.
Kokemuksen myötä Varpu luottaa entistä enemmän siihen, että hän on tunneihminen. Uusi koti löytyi jo ennen kuin edellinen oli myyty, ja se löytyi nimenomaan tunteella. Hintsaset muuttavat kaksikerroksiseen puutalokolmioon Pyynikille toukokuussa.
”Joku voisi kysyä, oliko nyt sitten järkevää ostaa asunto satavuotiaasta hirsitalosta, jossa joka nurkasta vetää. Mutta heti kun kävelin narisevia portaita pitkin tulevan kotimme olohuoneeseen, tiesin, että tässä se on.”
Entä oliko unelmatalon rakentaminen ja myyminen sittenkään epäonnistuminen?
”Ihminen itse määrittelee, mikä on epäonnistuminen. Ajattelen siis, että siitähän tuli hyvä luku kirjaan. Ja todella hyvä luku tulikin! Se, mitä luulin omaksi unelmakseni, osoittautuikin talon uusien asukkaiden unelmaksi.”
”Olen joka ikinen päivä jossakin hetkessä surullinen, mutta elämäni on silti hyvää.”
Suru ja onni
Kahvinkeittimen kylkeen teipatussa keltaisessa post-it-lapussa on kahvin ja veden roiskeita. Se on jo melkein irronnut keittimestä ja teksti on mennyt suttuiseksi, mutta sanat erottuvat: ”Olen rakas niin onnellinen.”
Varpu kiinnitti lapun keittimeen kun muutti Samin kanssa nykyiseen vuokra- asuntoon viime syksynä.
”Halusin jättää ajatuksen itselleni näkösälle. Asioista, joista olemme olleet tosi onnellisia, tulee itsestäänselvyyksiä. Lakkaamme arvostamasta niitä ja haluamme taas jotain lisää ja enemmän. Haluan muistuttaa itselleni, kuinka onnellista arkeni on sittenkin, kun olen tottunut siihen.”
Ajatusvinouma voi näkyä yhtä lailla työpaikalla kuin parisuhteessa.
Varpu sanoo, että me ihmiset tarvitsemme muistutusta. Itseään hän muistuttaa usein esimerkiksi siitä, kuinka onnellista on, että hän saa nukkua omassa sängyssä eikä sairaalan lattialla.
Nyt on kulunut viisi ja puoli vuotta siitä, kun Varpun kahdeksanvuotias kuopus Senja menehtyi syöpään. Tyttärensä omaishoitajana Varpu käytännössä asui sairaalassa pitkiä kausia.
Varpu sanoo, että haikeat tunteet valtaavat hänet on edelleen päivittäin.
”Joka päivä joku muisto, tuoksu, ääni, näkymä tai kappale tuo minulle Senjan mieleen. Kun Samin tytär Amanda ilmoittautui rippikouluun, mietin heti, etten koskaan saa kokea samaa Senjan kanssa.”
”Olen joka ikinen päivä jossakin hetkessä surullinen, mutta elämäni on silti hyvää ja onnellista. Suru ja onni eivät sulje toisiaan pois.”
Olennaiseksi Varpu on kokenut sen, kuinka paljon surulle tai esimerkiksi pelolle antaa valtaa. Kun Senja sairasti syöpää kolme vuotta, pelko oli koko ajan Varpun elämässä.
”Pelkäsin joka ikinen päivä, aivan henkeni kaupalla. Selviääkö Senja, tuleeko infektio, voidaanko hoitoja jatkaa, onnistuuko leikkaus. Pelon rinnalle oli pakko etsiä jotain muuta, jotta se ei lamauttanut minua äitinä kokonaan.”
Omaishoitaja
Senja oli Varpun paras opettaja siinä, mihin katse kannattaa kääntää. Tytär löysi aina positiivista ja kaunista niistäkin hetkistä, joista Varpun oli aluksi vaikeaa löytää mitään hyvää. Kun Senja joutui jo ollessaan saattohoidossa pyörätuoliin eikä Varpu saanut hänelle toppahousuja jalkaan, tytär totesi optimistisesti äidilleen: Onneksi meillä on tämä mun paksu vauvapeitto, jonka voin ottaa ulos mukaan ja laittaa mun jalkojen päälle.
Aika tyttären omaishoitajana opetti Varpulle jotain hyvin olennaista elämästä.
”Senjan sairastamisen aikana opin, että on haluttava valita myönteinen tapa ajatella. Kun syöpä levisi ja lapsi mureni käsiini, se oli jotain aivan hirveää.”
”Samalla näin, miten hän joka päivä yllätti minut jollain ajatustavallaan. Näin jonkin asian tavallani, hän täysin eri tavoin. Jos en siitä olisi ottanut opikseni, olisin todella typerä.”
Hyvä ei tule elämään itsestään, sen eteen on nähtävä vaivaa.
”Suru on elämässäni pyytämättä. Minun ei tarvitse lainkaan ponnistella, että olisin surullinen. Mutta minun on ponnisteltava, että elämäni olisi surun kanssa merkityksellistä ja hyvää.”
”Hyvinvointimme on jotakin, jota emme voi ulkoistaa.”
Vastuu elämästä
Varpu on koulutukseltaan psykiatrinen sairaanhoitaja ja tehnyt 25 vuotta psykiatrista hoitotyötä. Nykyään hän työskentelee yrittäjänä ja valmentaa, luennoi, kouluttaa ja kirjoittaa. Luennoillaan hän puhuu usein ihmisen omasta vastuusta.
”Hyvinvointi on jotakin, jota emme voi ulkoistaa. Jokaisen tulisi miettiä, miten voin auttaa itseäni? Meillä voi olla monta hyvinvointiamme tukevaa elementtiä: läheisiä ja verkostoa apuna ja tukena, mutta meidän itsemme on myös ponnisteltava.”
Varpukin on surun musertavan voiman alla kokenut niitä hetkiä, kun tekisi mieli vain luovuttaa.
”Mutta mitä tapahtuu, jos vain annan olla? Sitten elämääni ei jää kuin suru. Silloin peli on pelattu ja elämäni oli siinä. Minun vastuullani on jaksaa etsiä elämääni hyvää, edes pienesti.”
Varpu muistuttaa, että hyvät asiat voivat todella olla myös pieniä. Sekin riittää, että jaksaa aamulla keittää itselleen kahvit, harjata hiukset tai käydä kolmen minuutin kävelyllä.
”Hyvä kasvattaa lisää hyvää. Mitä enemmän sitä saa lisättyä pelon, surun tai jonkun muun vaikean tunteen rinnalle, sitä paremmin voi.”
”Eikä se tarkoita, että raskaan asian pitäisi tyystin poistua elämästä. Ei tarvitse ajatella, että olen onnellinen vasta sitten, kun se on poissa. Minäkin olen tosi onnellinen, vaikka samaan aikaan tosi surullinen.”
Piipahtelua
Varpun elämään hyvää tuovat asiat liittyvät perheeseen. Niin on aina ollut. Kun Hintsasten uusperhe kymmenisen vuotta sitten syntyi, sen jäsenet hioutuivat tiiviisti yhteen. Kaikki sujui paljon jouhevammin kuin mitä Varpu oli uusperheistä lukemansa perusteella ajatellut.
”Meillä oli vaikeitakin tunteita, mutta meillä oli Samin kanssa heti alkuun selkeä ajatus siitä, että meidän on oltava samalla puolella. Meidän lapsemme ovat meidän lapsiamme, huolimatta siitä, kuka on kenenkin biologinen isä tai äiti.”
Nyt Varpu ja Sami elävät uudenlaista arkea lähes kaksin. Samin 21-vuotias esikoinen Patrik ja Varpun 19-vuotias tytär Senni asuvat jo omillaan, ja 14-vuotiaalla Amandallakin on toinen koti äidillään. Sekä Varpu että Sami nauttivat työstään.
”Meille on tullut uudeksi haasteeksi se, ettei arkemme menisi pelkästään työn tekemiseksi. Lasten asuessa kotona yhdessäolomme oli automaattista, kun veimme heitä harrastuksiin ja hoidimme iltatoimia. Nyt kalenteriin on varta vasten muistettava laittaa yhteisiä jääkiekkopelejä ja konsertteja.”
Varpu sanoo, että ihmisellä itsellään on vastuu myös siitä, että arjessa todentuvat juuri omien arvojen mukaiset asiat. Sekä Varpulle että Samille on prioriteetti olla lähellä heille tärkeitä ihmisiä. Nyt kun koti on Tampereen keskustassa, se onnistuu.
”Tyttäreni asuu samassa kaupungissa ja voi piipahtaa meillä tai minä hänen luonaan. Sellainen piipahtelu ei ollut mahdollista, kun asuimme kauempana, vaan se vaati aina sata kilometriä ajamista.”
Kuin sanojen painoksi Amanda tupsahtaa ovesta ja nappaa mukaansa Varpun tuulihousut lainaksi liikuntatunnille. Sami puolestaan on ottanut haastattelun ajaksi Kerttu-koiran mukaansa ja lähtenyt keskustaan kahville äitinsä kanssa.
”Näen nykyään paljon enemmän ihmisiä kuin ennen ja nautin kaupungin kävelymatkan päässä olevista kahviloista ja musiikkikulttuurista. Pohdin aktiivisesti sitä, mikä lisää hyvinvointiani ja tulen onnelliseksi siitä, että elän sen mukaista elämää”, Varpu sanoo.
Selviydyin
Toisinaan kun Varpu on Kertun kanssa, jokin saa hänet pysähtymään. Joskus se on esimerkiksi auringonsäde, joka heijastuu kauniisti puista. Sitten Varpu huomaa höyhenen, joka leijailee hitaasti puiden edestä.
”Ajattelen, että Senja halusin minun pysähtyvän tähän ja lähettää edelleen terveisiä. Uskon siihen puhtaasti siksi, että se tekee elämästäni helpompaa. Se tuo minulle lohtua ja toivoa.”
Varpu ei kuulu kirkkoon, mutta ei myöskään ole ateisti.
”Minulla ei ole todisteita kuoleman jälkeisestä elämästä, kuten ei kellään. Ajattelen kuitenkin, että Senja on jatkanut matkaa. Hän sai tehtyä kahdeksassa vuodessa sen, mihin jollain toisella menee satakahdeksan vuotta. Sitten hän siirtyi eteenpäin.”
En olisi ikinä itse selvinnyt tuosta. Niin moni on sanonut Varpulle Senjan kuoleman jälkeen. Varpu itsekin ajatteli aiemmin niin, että kaiken muun hän voisi kestää, mutta ei oman lapsensa menetystä. Nyt hän tietää paremmin.
”Vastaan aina, että et voi sitä tietää. Se on tärkeää muistaa vaikeilla hetkillä. Ihmisessä on paljon enemmän kuin ehkä juuri sillä hetkellä on hänelle näkyvää. Se tuo myös sisäistä turvallisuuden tunnetta: en välttämättä vielä tiedä, mistä kaikesta pystyn selviytymään.”
Varpu Hintsanen
- Tamperelainen 46-vuotias psykiatrinen sairaanhoitaja, mielenvalmentaja, kirjailija ja sosiaalisen median vaikuttaja.
- Varpu on kirjoittanut kaksi kirjaa: Valo joka ei kadonnutkaan (WSOY 2021) yhdessä Emilia Salorannan kanssa ja Epäonnistumisia (2024).
- Perheeseen kuuluvat muusikkona, näyttelijänä ja juontajana työskentelevä puoliso Sami Hintsanen sekä Varpun 19-vuotias tytär Senni ja Samin lapset Amanda, 14 ja Patrik, 21. Varpun Senja-tytär menehtyi syöpään 8-vuotiaana vuonna 2019.
Uskon, että kaikki järjestyy.
Tiedän, että minussa on paljon enemmän kuin edes tiedän.
Pelkään, milloin mitäkin. Pelko ei silti lamaannuta minua, koska tiedän, että selviän.
Luotan tulevaan ja ihmisiin elämässäni.
Ihmettelen kaikkea ympärilläni olevaa. Ihmettely on avartavaa.
Yritän iloita joka päivä jostakin asiasta.
Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehden numerossa 3/2025.
Kuvauspaikka: Tallipihan kahvila
