Katsotaan.”

Ajatus ilmaantui Liisa Pentille melko pian sen jälkeen kun hän vuodenvaihteessa liukastui, satutti polvensa ja joutui moneksi kuukaudeksi sairauslomalle.

Aluksi Liisa ahdistui. Hän joutui peruuttamaan suuren määrän esityksiä, ja kotitalossa oli alkamassa putkiremontti. Tavarat olivat pakkaamatta, kerrostalossa ei ollut hissiä eikä Liisa pystynyt seisomaan, saati nostamaan mitään.

”Olen kuitenkin niin tottunut organisoimaan kaikkea ja ohjaamaan ihmisiä, että kun sain apuun ystäviä ja sukulaisia, kaikki sujui ihanasti.”

Liisa istuu avarassa, valoisassa työhuoneessaan Hernesaaressa ryhti ylväänä, kehoaan kauniisti kannatellen. Jalassa on jonkin verran kipua vielä monta kuukautta onnettomuuden jälkeenkin.

Tanssija-koreografi on kuitenkin nauttinut pakkolomasta uransa ensimmäisen tapaturman jälkeen. On ollut kiinnostavaa pysähtyä, levätä ja kuunnella, mitä keho kaipaa. Sopeutumisessa tähänkin tilanteeseen on auttanut improvisaatiokoulutus, joka kuului tanssijan opintoihin.

”Koulutus on opettanut luottamaan intuitioon. Vaikka mitä tapahtuisi, siitä selviää aina johonkin. Täytyy vain kuunnella, mitä impulsseja kehosta nousee ja edetä niiden ohjaamana.”

Liisa Pentti on tanssija, tanssinopettaja ja koreografi, joka johtaa vuonna 2000 perustettua tanssiryhmää Liisa Pentti + Co. Lähes nelikymmenvuotisen uransa ajan hän on ollut yksi suomalaisen tanssin kenttää uudistavista voimahahmoista.

Syksyllä ensiesityksensä saa Liisan uusin koreografia, elävää musiikkia ja tanssia yhdistävä Das Musikalische Opfer – koreografia seitsemälle tanssijalle ja muusikoille. Se perustuu Johann Sebastian Bachin myöhäiskauden sävellykseen.

Liisan mukaan Bachin ajaton musiikki kutsuu tutkimaan perimmäisiä olemassaolon kysymyksiä.

”Näinä ilmastokriisin aikoina on erityisen tärkeää muistuttaa ihmisiä siitä, että olemme yhteydessä kaikkeen elolliseen ja elottomaan ympärillämme. Ihmiskunta tuhoaa planeettaa, joka on kaiken elämän edellytys, koska ei ymmärrä yhteyttään siihen.”

Länsimaisessa ajattelussa on perinteisesti asetettu äly kehon ja ihminen luonnon yläpuolelle. Liisan mukaan digitalisoituminen on vahvistanut ajatusta kehon ja luonnon toissijaisuudesta.

Ihmisten on nykyään entistä helpompaa unohtaa olevansa kehollisia organismeja ja sellaisina osa luontoa.

”Kehon viisauden äärelle pääsee kuitenkin esimerkiksi kosketuksen, yhdessäolon ja nykytanssin kautta”, hän sanoo.

Nykytanssissa olennaista on nimenomaan havainnoida kehon viestejä, muutoksia ja reaktioita.

”Siinä suhtaudutaan avoimesti siihen, että keho pystyy muuntautumaan ja voi tuottaa eri asioita. Tanssissa on paljon sellaista, mille ei ole sanoja. Siinä kehosta saa nousta jotain toista, tuntematonta.”

Kehon viisaus, kaiken olevan yhteys, aika ja muodonmuutokset ovat olleet toistuvia teemoja Liisan uralla.

Hän oppi suhtautumaan avoimesti ja kiinnostuneesti kehonsa mahdollisuuksiin jo lapsuudenkodissaan. Äiti tuki Liisaa ja hänen sisaruksiaan käyttämään mielikuvitustaan, ja kotona tanssittiin usein yhdessä musiikin tahtiin.

Äiti myös osti kotiin ajoissa kuukautissiteitä ja kertoi mihin niitä käytetään. Seksuaalisuuteen liittyvät teemat eivät olleet tabuja.

Parikymppisenä Liisa vaihtoi nuoruuden voimisteluharrastuksen tanssiin. Vuonna 1986 hän valmistui tanssintekijäksi Amsterdamin teatterikoulun modernin tanssin osastolta.

”1980-luku oli nykytanssiin erikoistuneen kannalta synkkää aikaa. Amsterdamin teatterikoulun opetus poikkesi perustavasti sen aikaisesta suomalaisesta tanssitaiteesta, eikä meitä sieltä valmistuneita otettu aina kovin lämpimästi vastaan.”

Uusi tanssi, kuten tätä nykytanssin muotoa usein kutsutaan, teki vasta tuloaan Suomeen. Liisa lähti vuonna 1987 mukaan vastaperustettuun kollektiiviin, joka silloin tunnettiin nimellä Zodiak Presents ja nykyään nimellä Zodiak — Uuden tanssin keskus.

”Uurastimme valtavasti, että saimme hommat pyörimään.”

Kun Liisa sai lapsen vuonna 1991, työntekoa oli pakko rajoittaa.

”Olisin varmaan palanut loppuun paljon nopeammin, jos tyttären syntymä ei olisi pakottanut hidastamaan tahtia. Oli ihanaa olla lapsen kanssa, kokata ja katsoa Pikku Kakkosta.”

Liisa kokee tyttärensä pikkulapsiajan opettaneen valtavasti kärsivällisyyttä ja läsnäoloa. Jokaisen kasvuvaiheen aikana hän tuntee edenneensä omassakin kasvussaan uuteen vaiheeseen ja löytäneensä itsestään uusia ominaisuuksia.

Tanssijalle ikääntymisen ajattelisi olevan suurikin asia, mutta Liisa ei juurikaan mieti ikäänsä. Se ei tarkoita, etteikö hän havainnoisi kehon muutoksia ja kärsisi ikääntymiseen liittyvistä vaivoista. Hän vain ottaa tilanteet vastaan sellaisina kuin ne tulevat.

Vaihdevuosien alkaessa viisikymppisenä Liisa alkoi kärsiä unettomuudesta, ja sitä jatkui yli vuosikymmenen.

”Vaihdevuosien alkaessa hermosto jäi ylikierroksille. Heräilin jatkuvasti kolmen neljän aikaan ja valvoin loppuyön. Se oli todella raskasta ja olin jatkuvasti uupunut. Tanssiminen ja koreografioiden tekeminen antoivat silti voimia.”

Viime syksynä lääkäri vihdoin määräsi Liisalle histamiini­pohjaista lääkettä. Vasta se rauhoitti ja auttoi nukkumaan kokonaisia öitä. Levollisuus tuntui lähes euforiselta.

Liisa on myös huomannut, että koska elimistöä säätelevän autonomisen hermoston toiminta vaimenee ikääntyessä, rasituksesta ja stressistä palautuminen vie koko ajan enemmän aikaa. Vammatkin paranevat entistä hitaammin.

”Tanssin kentällä näen, että muutkin hidastuvat ja yleinen raihnaisuus lisääntyy. Lähipiirini kollegoilla on kuitenkin niin hyvä huumorintaju, että voimme puhua ja vitsaillakin asiasta. Elämä on jatkuvaa muodonmuutosta ja kiinnostavaa juuri siksi.”

Vaihdevuosissa on ollut Liisan mielestä myös vapauttavat puolensa. Hänestä esimerkiksi on ihanaa, kun kuukautiset ovat loppuneet. Seksuaalisen energian väheneminen puolestaan jättää enemmän tilaa taiteentekemiselle, joka on antanut elämään äitiyden jälkeen eniten merkitystä.

Iän myötä on tullut uudenlaista itsevarmuutta. Ennen Liisa pelkäsi, että joutuu tyhjän päälle, jos kieltäytyy työtarjouksista, mutta vuosien varrella hän on oppinut luottamaan pärjäämiseensä.

”Nykyään uskallan jo asettaa rajoja, pitää huolta jaksamisestani ja sanoa tarvittaessa ei. Suhtaudun kehooni entistä lempeämmin.”

Liisa täytti kesällä 65. Hän toivoo voivansa tehdä taidetta vielä pitkään. Sairausloman aikana hänen mielessään kävi joskus, millaista elämä on vanhana, jos ei pysty kunnolla liikkumaan.

”En kuitenkaan tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, joten en mieti sitä paljon. Olen optimisti ja realisti. Tanssini ja taiteilijuuteni muuttuvat samalla kun minä muutun, ja toivon, että keksin uusia ilmaisumuotoja sitä mukaa kuin tulee rajoituksia.”

Liisan tanssiteokset tunnetaan jo nyt poikkitaiteellisuudestaan ja kokeellisuudestaan, ja hän on tehnyt kerran esimerkiksi tilassa koettavan kuunnelman. Hän myös käyttää usein erilaisia tekstejä tanssiteostensa lähteinä ja materiaaleina.

”Minulla on tutkijan mieli, ja rakastan vaeltaa pitkin tekstien luomia ajatuspolkuja.”

Näistä ajatuspoluista kiinnostavimpia on Liisan mielestä ollut naiskirjailijoilla, jotka ovat vastustaneet mielen ja ruumiin kahtiajakoa ja etsineet tapoja sanoittaa kehollisia kokemuksia.

Esimerkiksi ranskalaiskirjailija Marguerite Duras ja brasilialaiskirjailija Clarice Lispector kirjoittavat hänestä niin lihallisesti, että heidän tekstinsä resonoivat suoraan kehossa.

Vuosituhannen ensimmäisellä kymmenellä Liisa menetti äitinsä ja monta läheistä sukulaista.

”Se toi kuoleman varsin konkreettisesti elämääni, ja ero kuolleitten ja elävien välillä oheni.”

Aluksi Liisaa kauhistutti, kun ihmisiä alkoi hävitä ympäriltä. Työ tuli kuitenkin jälleen avuksi. Liisa käsitteli naiseuden, kuoleman ja katoavuuden teemoja diivan hahmon kautta teoksessaan Mabel or The Queen of Bones, jossa oli myös paljon karnevalistisia ja iloa tuovia elementtejä.

Liisa ei pelkää kuolemaa, koska kokee eläneensä jo todella rikkaan elämän. Buddhalaisuutta käsittelevistä teksteistä hänen mieleensä on jäänyt ajatus, että ehkä tietoisuus jatkuu jossain muodossa kehon kuoleman jälkeen.

”Tässäkin ajattelen uteliaasti, että katsotaan sitten.”

Juttu on julkaistu Eeva-lehdessä 9/2023.