Viime syksynä Lotta Henttala kertoi julkisesti uupumuksestaan. Moni oli jo parin vuoden ajan ihmetellyt, miksi Suomen menestyneintä maantiepyöräilijää ei nähty kisoissa yhtä usein kuin aiemmin. Lopulta hän katosi julkisuudesta täysin.

Mietittyään asiaa Lotta halusi kertoa avoimesti, mistä oli kyse.

”Jälkeenpäin tuntui, kuin kivi olisi pudonnut harteiltani. Olin sellaisessa pisteessä, että jokin esti minua pääsemästä eteenpäin.”

Palaute oli pelkästään positiivista, ja moni kiitteli Lottaa rohkeudesta. Uupumus ja masennus eivät enää ole sellaisia tabuja kuin aiemmin ja niistä on alettu puhua myös urheilupiireissä.

Lotta Henttala haluaa osaltaan viedä asiaa eteenpäin, jotta urheilijat eivät ajaisi itseään loppuun ja osaisivat pyytää ajoissa apua.

”Kymmenen vuotta sitten ajateltiin, että urheilijalla uupumus on heikkous eikä sellaista saisi olla. Silloin urheilija usein vain katosi kilpakentiltä, mietti asioita yksin ja yritti omin voimin rämpiä takaisin.”

Lotta Henttala, 32, on moninkertainen Suomen mestari ja kansainvälisesti menestynyt maantiepyöräilijä. Kiinnostus urheiluun tuli kotoa. Lapsuudenperhe Noormarkussa oli urheilullinen, ja Lotta rakasti koulun liikuntatunteja.

Lotta oli innostunut telinevoimistelusta ja pesäpallosta. Välitunnit hän pelasi jalkapalloa aina, kun se oli mahdollista. Pikkutyttönä hän näki Rocky-elokuvia ja haaveili nyrkkeilijän urasta. Isä Jyrki Lepistö ei suostunut viemään tytärtään nyrkkeilemään, mutta triathlonia hän sai harrastaa kahdeksanvuotiaasta saakka. Isä kävi itsekin triathlon-kilpailuissa, ja aina kun kisoissa oli lasten startti, myös Lotta osallistui. Lisäksi tyttö kilpaili hiihdossa, uinnissa ja pyöräilyssä. Isä kannusti.

Kun teini-ikäisenä Lottaa ei olisi aina huvittanut lähteä harjoituksiin, isä kuskasi hänet treeneihin vastustuksesta huolimatta.

Vähitellen pyöräily valikoitui Lotan omaksi lajiksi, ja hän alkoi keskittyä siihen.

Kilpailuvietti on aina ollut kova.

”Rehellisesti sanottuna minua kiehtoi voittaminen. Olen aina kilpaillut jostain asiasta joko itseäni, muita tai aikaa vastaan.”

Lotan ammattilaisura käynnistyi seitsemän vuotta sitten, kun hän sai sopimuksen sveitsiläiseen Bigla Pro Cycling Team -talliin. Hän oli tehnyt töitä sen eteen monta vuotta ja pannut kaiken aikansa ja energiansa pyöräilyyn.

Menestystä tuli ammattilaistasolla nopeasti. Lotta saavutti ensimmäisenä suomalaisena maantiepyöräilyn MM-mitalin vuonna 2016, ja muitakin voittoja tuli. Samana vuonna Lotta tapasi tulevan puolisonsa, maantiepyöräilijä Joonas Henttalan, ja pari perusti kodin Espanjaan.

”Elämäni ei ole koskaan rauhallista, mutta silloin tekemisessäni oli tavallaan rauha. Ei ollut päivää, etten olisi tehnyt treeniä hyvin. Pyöräily sujui kuin itsestään.”

Seuraava kilpailukausi eteni myös hyvin mutta vain puoleen väliin saakka. Lotan selkä alkoi kipeytyä eivätkä MM-kisat onnistuneet odotetusti. Usko omaan tekemiseen alkoi horjua.

Lotta ei osaa sanoa, mistä se johtui. Mieleen on jäänyt monta pientä tapausta. Yksi sellainen sattui Ruotsissa aika-ajoissa, joissa Lotan joukkue hävisi voittajajoukkueelle yksitoista sekuntia.

”Minulle sanottiin, että jos olisin ollut viisi prosenttia parempi, olisimme voittaneet. Häviö oli ikään kuin minun syytäni, minä olin liian huono. En kuitenkaan itse kokenut sitä niin.”

Vaikka Lotta voitti seuraavan päivän kisan, kommentti jäi kytemään mielen perukoille. Treenaaminen oli rikkonaista selkäongelmien takia, eivätkä harjoitukset kulkeneet niin hyvin kuin olisi pitänyt.

”Aloin puristaa liian kovaa. Pyöräileminen ei ollut rentoa, vaan se oli koko ajan puurtamista.”

Lotta jatkoi kuitenkin hammasta purren ja kisasta toiseen. Hän osallistui lähes kaikkiin kauden kilpailuihin, matkusti ympäri maailmaa ja kävi harjoitusleireillä. Kauden loputtua Lotta vaihtoi yhdysvaltalaiseen tiimiin. Hän kaipasi jotain uutta.

”Tunsin olevani aivan lopussa, mutta ajattelin, että vaihtamalla tallia tilanne paranisi. Päätös ei ehkä ollut kovin viisas siinä olotilassa. Uudella tallilla oli suuret budjetit ja suuret odotukset.”

Heti kauden alussa Lotta sairastui influenssaan. Vaikka keho yritti panna vastaan, mieli sanoi, että pyörän satulaan piti päästä mahdollisimman pian.

Sairasteluista huolimatta kilpaileminen tuntui välillä kohtuullisen hyvältä. Mutta sitten tuli se startti, jolloin pyörä ei enää kulkenut. Kalifornian kilpailussa kaksi minuuttia lähdön jälkeen Lotta tajusi, että kaikki ei ollut hyvin.

”Mikään ei pysynyt sisälläni. Kaikki tuli ulos, eikä mikään imeytynyt.”

Lotan oli pakko keskeyttää kisa. Samalla hän tunsi hirvittävää syyllisyyttä siitä, että joukkue oli matkustanut pitkän matkan, eikä hänestä ollut mihinkään.

Lotta lensi Suomeen ja kävi vatsatähystyksessä. Urheilulääkäri käski pitämään taukoa kilpailemisessa. Lotta jätti SM-kisat väliin, mutta tunsi siitäkin huonoa omaatuntoa. Mieli ei suostunut lepäämään.

”En antanut itseni palautua kokonaan, ja änkesin kisoihin liian aikaisin. En ole aivan varma, onko suomalainen sisu aina hyvä vai huono asia.”

Vatsaan ja kylkeen sattui, mutta Lotta kilpaili. Hän oli väsynyt ja nukkui paljon, silti keho ei palautunut. Hän jatkoi kilpailemista, vaikka aavisti, että alkoi olla äärirajoillaan.

Jossain vaiheessa Lotta oli lopettanut lepopäivien pitämisen, sillä lepääminen tuntui vain vaikeuttavan oloa.

”Se oli henkistä ja fyysistä tuskaa. Kroppani sanoi ei, mutta silti minulla oli tunne, että minun piti jatkaa. Olin valtavassa ristiriidassa ajatusteni kanssa. Minulla kesti kauan aikaa tajuta, mistä oireeni johtuivat. En ymmärtänyt, että olin aivan lopussa.”

Kun koronapandemia vuosi sitten levisi maailmalle, pyöräilykilpailut peruttiin.

”Kuulostaa kamalalta, mutta äkkiä minulla ei ollut mitään, mistä pitää kiinni, koska urheilu oli ollut koko elämäni ja työni. Kun oli pakko päästää irti, romahdin täysin.”

Lotalla oli rytmihäiriöitä ja vatsa sekaisin, mutta ajatukset eivät vieläkään antaneet periksi. Voimat katosivat. Hän yritti harjoitella, mutta siitä ei tullut mitään. Hän sai raivokohtauksia.

Eräänä huhtikuun aamuna Lotta ei päässyt sängystä ylös. Kahvin keittäminenkin tuntui liian suurelta urakalta. Kevät kului kuin sumussa.

”Huomaan nyt, että en muista ihan kaikkea kevään 2020 tapahtumista. Mieleni haluaa selvästi pistää huonot fiilikset sivuun.”

Kesällä Lotta soitti urheilulääkärilleen, joka järjesti ajan psykoterapeutille.

”Olen käynyt urheilupsykologilla pari vuotta, mutta nyt kyse oli jostain syvemmästä kuin urheilusta. Ymmärsin, että ensin minun pitää hoitaa oma minä kuntoon, ennen kuin voin keskittyä urheiluun.”

Psykoterapia on auttanut Lottaa tutkimaan omaa käyttäytymistään ja ajatteluaan. Hän puhuu terapiassa syntyneistä oivalluksista usein puolisonsa tai isänsä kanssa.

”Isä on suuri persoona minun elämässäni. Jossain vaiheessa en uskaltanut tehdä mitään päätöstä ilman hänen lupaansa. Siinäkin minulla on oppimisen paikka.”

Lotta on pohtinut, miksi hän on antanut joidenkin ihmisten vaikuttaa niin voimakkaasti itseensä. Oppimista olisi siinä, kuinka osaisi pitää kiinni omista ajatuksistaan silloinkin, kun ympäriltä tulee vahvoja mielipiteitä.

Omaa ihmisarvoaan Lotta on mitannut mitaleilla ja urheilumenestyksellä. Hän ei osaa aivan tarkkaan sanoa, mistä ajatusmalli on syntynyt.

”Ehkä ajanhenki on ollut sellainen, ja suomalaiset ovat mitalihullua kansaa. Minusta tuntuu, että yhteiskuntamme on antanut minulle vääristyneen kuvan. Vaikka toki voittaminen on tuntunut minusta hyvältä.”

Jossain vaiheessa edes voittaminen ei aiheuttanut Lotassa riemua, vaan pikemminkin helpotuksen tunteen.

”Voittaessani ajattelin, että nyt ei ole ainakaan ketään, joka voisi arvostella minua. Se ajatus toi rauhan.”

Isä Jyrki Lepistö halusi tarjota tyttärelleen mahdollisuuksia urheilla ja kannusti tätä kilpailemaan. Lotta on kiitollinen, että isä on ollut rinnalla jo ennen menestystä, eikä vasta sen jälkeen.

Vahvalla läsnäololla on ollut myös kääntöpuolensa.

”Jos voitan tai epäonnistun, isällä on samat tunteet kuin minulla. Minun on pitänyt selittää hänelle juurta jaksaen, miksi jokin asia on mennyt pieleen. Kun minulla meni huonosti, eniten minua stressasi se, että piti soittaa ja kertoa siitä isälle.”

Puhelimesta saattoi silloin kuulua pitkä liuta kirosanoja.

Lotta kertoo, että hänessä ja isässä on paljon samaa. Äkkipikaistuksissa tulee sanottua välillä rumasti.

”Me käymme välillä toistemme hermoille pahastikin, mutta osaamme myös pyytää anteeksi ja puhua asioista.”

Molemmat ovat tunteellisia, helposti leimahtavia ja herkkiä.

”Hyvässä ja pahassa isä on ollut suurin fanini.”

Lotta on jakanut tuntojaan avoimesti isänsä kanssa uupumuksesta ja masennuksen oireista. Yhteisten pyörälenkkien taukopaikoilla on käyty syvällisiä keskusteluja.

”Kotoa olen oppinut, että mennään niin kauan kuin jaksetaan. Se on ehkä sukurasite, etten ole osannut kuunnella kroppaani. Olisi ollut helpompaa, jos minulta olisi mennyt poikki jalka tai käsi, että jokin konkreettinen paikka olisi ollut rikki.”

Vaikeimpina hetkinä Lotan elämässä on ollut paljon kannattelijoita. Lähisukuun kuuluvat isän lisäksi äiti ja veli perheineen. Tärkeitä ovat olleet myös ystävät ja puoliso Joonas, joka on seissyt koko ajan rinnalla. Myös mopsit Kari ja Tapio ovat antaneet voimaa.

”Joonas on sanonut, että on aivan sama mitä teen, hän ei mennyt naimisiin kanssani sen takia, että pyöräilen. Hän ansaitsisi mitalin, että on jaksanut katsella minua siinä tilassa, missä olin.”

Tänä vuonna moni asia on toisin Lotan elämässä. Hän jätti yhdysvaltalaistallin ja aloitti saksalaisessa Ceratizit–WNT Pro Cycling -tallissa. Joukkueen fysioterapeutti on Lotan läheinen ystävä.

”Uudessa tiimissä on perhekeskeinen tunnelma. Vaikka tämäkin joukkue on tehnyt kovia tuloksia, siellä ei tuomita eikä katsota taaksepäin, vaan kaikille annetaan mahdollisuus.”

Lotta on aloittanut fysioterapian opinnot avoimessa ammattikorkeakoulussa. Hän seuraa siinä isänsä jalanjälkiä, tämä on myös ammatiltaan fysioterapeutti. Kilpaurheilua ei voi jatkaa loputtomiin, on hyvä olla myös toinen ammatti.

Omien vaikeuksien kääntäminen muiden auttamiseksi on lähellä Lotan sydäntä. Hän on vastikään perustanut nuoria pyöräilijöitä tukevan tiimin.

”Tunnen, että tällä kokemuksella minulla on paljon annettavaa nuorille. Toimin mentorina nuorille maantiepyöräilijöille. Nyt ryhmässäni on neljä tyttöä, mutta toivon, että joukko kasvaa.”

Nuorempana Lotta ei itse saanut neuvoja kokeneemmilta. Pikemminkin hän tunsi, että toiset pyöräilijät pitivät häntä uhkana.

Toinen tärkeä asia Lotalle on vanhempien ja urheilevien lasten suhde. Hän tietää, että hyvää tarkoittava vanhempi voi lisätä menestymisen paineita.

”Haluan ehkä vähän toppuutella nuorten pyöräilijöiden isiä. Tyttäret ovat heille rakkaita ja ymmärrän, että he haluavat tehdä kaikkensa heidän eteensä, mutta jossain menee raja.”

Uupumuksen pohjakosketus on nyt takana ja energiaa alkaa taas löytyä uudella tavalla. Lotta kertoo oppineensa kokemuksesta paljon.

”Kun minulle sanottiin ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten, että pitäisi antaa armoa itselle, en tiennyt, mitä se tarkoittaa. Nyt ajatus alkaa iskostua minuun.”

Lotta ei ole enää yhtä ankara itseään kohtaan.

”Jos treeni menee joskus vähän huonosti, minun ei tarvitse ruoskia itseäni mielessäni vereslihalle.”

Oppimista on ollut myös keskeneräisyyden sietämisessä. Aiemmin Lotta on vaatinut itseltään välittömästi hyviä tuloksia, ja kaiken on pitänyt olla heti valmista. Nyt tuloskeskeisyys ei hallitse hänen ajatuksiaan yhtä voimakkaasti kuin ennen.

”Yritän mennä päivän kerrallaan enkä mieti asioita kovin pitkälle tulevaisuuteen. Ymmärrän, että pitäisi osata nauttia matkasta ja kaikesta, mitä polun varrella on, eikä vain mennä kohti tavoitetta. Ei tarvitsisi puristaa niin kauheasti.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 5/2021. Nettiversiota on päivitetty.