”Tieteellisissä tutkimuksissa on tarkkaa, mihin muottiin ne tehdään ja mihin piste ja pilkku laitetaan. Merkitsin viitteitä väitöskirjaani ja ajatukseni harhailivat, koska puuha ei kiinnostanut yhtään.

Suurin osa ihmisistä vain päättää, että laitanpa viitteet paikoilleen. Se on heille vähän kuin tiskaaminen – asia, joka on hoidettava. Minulle se pipertäminen oli tervanjuontia. Työmäärä oli minulle järkyttävä, koska keskittymiseni herpaantui koko ajan.

Kun aikoinaan aloitin ravitsemustieteen opinnot yliopistossa, sanoin, ettei minusta tule ainakaan tutkijaa. Se vaikutti supertylsältä. Mutta kun tein graduani syömiskäyttäytymisestä, laihduttamisesta ja painonhallinnasta, alkoi tuntua siltä, että haluan paneutua aiheeseen lisää ja tehdä väitöskirjan.

Jossain kohtaa väitöskirjaa tehdessä mietin, onko minusta tähän. Leikittelin ajatuksella, että mitä jos vain jätän asian kesken, kun niitä viitteitä on niin tuskaisaa saada paikoilleen.

Kun annoin itselleni luvan ajatella keskeyttämistä, sisältäni kumpusi vahvana tunne, että minun ei ole pakko tehdä tätä – vaan tätä minä haluan tehdä. Vaikka rutiinihommien tekeminen oli tylsää ja vaikeaa, tohtoriopinnoissa sain olla itseäni oikeasti kiinnostavien asioiden äärellä.

Väittelin tohtoriksi lokakuussa 2018. Vuotta aikaisemmin olin saanut ADHD-diagnoosin.

Joku niiskutti nuhaisena luokkahuoneessa enkä pystynyt keskittymään kokeeseen.

Kun ala-asteella piti istua paikallaan ja kuunnella, ajatukseni lähtivät harhailemaan. Havahduin usein siihen, että muut tekivät jotain, ja minulla ei ollut hajuakaan, mitä opettaja oli käskenyt.

Olen aina ollut vilkas tyyppi, mutta kaikki sanoivat, että se on vain Ulla. Avaimet olivat usein hukassa ja koulukirjat unohtuivat.

Kerran minulla ja kaverillani oli jokin kilpailu, joka liittyi matematiikan tehtäviin. Yhtäkkiä se toi motivaatiota tehdä niitä maailman tylsimpiä tehtäviä. Tajusin, etten ole tyhmä, vaan opin ja osaan, kun vain keskityn. Yläasteella aloin tehdä koulun eteen paljon töitä ja sain parempia numeroita.

Olin alle 10-vuotias, kun aloin tarkkailla syömisiäni. Kun ystäväni teki itsemurhan yläasteella, syömishäiriöni paheni. Välillä rajoitin syömisiäni, välillä ahmin, välillä söin kaoottisesti.

Pahin vaihe ei kestänyt kovin kauan, sain syömishäiriön kuriin aika pian. Ruokasuhteeni oli kuitenkin vähän epäterve vielä lukioaikoina.

Olin päättänyt, että haluan opiskelemaan kaksoistutkintoa, lukioon ja kokiksi. Kaverini sanoivat, etten pysty siihen. Jopa opinto-ohjaaja totesi, että minun kannattaisi miettiä jotain muuta, koska kaksoistutkinto on rankka ja vaatii tietyn keskiarvon.

Opon sanat saivat minut vain sisuuntumaan.

Tein paljon töitä koulun eteen ja hulluna töitä koulun ohessa. Kaverini kommentoi, etten elä normaalia 18-vuotiaan elämää, kun vain opiskelin ja kävin töissä. Suoritin valtavasti asioita. Kävin ylikierroksilla, mutta tulkitsin oloni niin, että minulla on hulluna virtaa.

Lue myös: ADHD-diagnoosi vasta nelikymppisenä yllätti Piian: ”Syytin ongelmistani itseäni ja ajattelin, että minussa on vikaa”

Jo yläasteella olin päättänyt, että haluan ravitsemusterapeutiksi. Ruoka kiinnosti ehkä sairaalloisenkin paljon: sen laittaminen, terveellisyys ja miten se käyttäytyy elimistössä.

Tiesin, että yliopistossa pärjääminen vaatisi minulta tosi paljon töitä. Olin kuitenkin päämäärätietoinen: halusin ja pääsin opiskelemaan ravitsemustiedettä.

Opintojen alussa piti opetella paljon pikkutietoa, ja lukeminen tuntui hankalalta. Opettelin lihaksia ja luita latinaksi anatomian tenttiin, mutta nippelinappelitieto ei tahtonut tarttua päähäni. Pääsin tentistä juuri ja juuri läpi. Mietin, oliko tämä sittenkään oma alani.

Kun syömiskäyttäytymisen psykologian kurssi alkoi, koin ahaa-elämyksen: tämä puoli ravitsemustieteestä minua kiinnostaa.

Jouduin näkemään opintojen takia paljon vaivaa, jotta selvisin niistä. Luennoilla meni asioita ohi. Opintojen ohella tein hirveästi töitä ja minulla oli varmaan viisi luottamustoimea samaan aikaan.

Pikkuhiljaa ilo alkoi hävitä elämästä. Tuntui siltä, että asioita piti vain puskea eteenpäin, jotta niistä selvisi jotenkin. Kärsin uniongelmista. Kun vihdoin nukahdin, saatoin säpsähtää hereille siitä ilosta, että tajusin nukahtaneeni.

Vuosien ajan yritin höllätä. Jätin jotain tekemistä pois, mutta aina kun voimat palasivat, jatkoin samaa rumbaa.

Lopulta hakeuduin uupumuksen ja uniongelmien takia opiskelijaterveydenhuoltoon. Siellä sanoin, että minusta tuntuu, että minulla on ADHD.

Olin lukenut jutun, jossa mies kertoi keskittymisensä herpaantuvan, kun hän kuulee lusikan tipahtavan naapurissa lattialle. Hänellä oli ADHD. Se kuulosti niin tutulta, että aloin epäillä samaa itsellänikin.

Asia kuitenkin jäi uniongelmien ja uupumuksen hoidon jalkoihin – sain vain mukaani jonkin esitteen. Vuosien ajan heitimme kavereiden kanssa läppää, että olen vähän tällainen ADHD.

ADHD:ta ei todeta suitsait sukkelaan. Psykiatri kartoittaa asioita laajasti lapsuudesta lähtien. Hermot oli mennä, kun en löytänyt ala-asteen koulutodistuksia. Tuntui, että asia jäisi niistä kiinni. Onneksi riitti, että psykiatri haastatteli äitiäni ja puolisoani.

Diagnoosi oli helpotus. Olin kokenut lapsesta asti, että minussa on jokin vika, jonka takia homma ei toimi. Oli helpotus saada asialle nimi ja tietää, että asialle voi tehdä jotain.

Samaan aikaan tunsin häpeää. Jokaisessa diagnoosissa on aina sulattelemista. Piti työstää ja ymmärtää, minkälainen ADHD-ihminen minä olen ja miten ADHD minulla näyttäytyy.

Jotkut asiat helpottuivat. Viitteiden paikalleen laittamisesta tuli minullekin vain tiskaamista.

Huomasin, kuinka paljon ADHD oli ennen lääkkeitä kuormittanut minua. Olin pelännyt, että lääkkeiden takia menetän luovuuteeni, mutta oikeastaan luovuudelle tuli enemmän tilaa, kun en ollut koko ajan kuormittunut.

Lääkkeiden myötä tuli myös suru. Miten paljon olinkaan elämäni aikana joutunut tekemään töitä pikkuasioiden eteen. Ärsytti, kun tajusin, kuinka helppoja ne olivat olleet aina muille.

Kuvittele, että sinua pyydetään muistamaan viisi asiaa. Muistat niistä neljä tai kolme. Luultavasti saat kuulla vain siitä, mitä et muistanut – et siitä, missä onnistuit.

Kun kielteistä palautetta kertyy sieltä täältä, ajattelee helposti, että mokaa aina.

Läpi elämän aina viime vuosiin saakka minusta tuntui, että toimintakykyni ja muistini eivät ole omissa käsissäni. Yhtenä päivänä olin tosi skarppi ja kaikki sujui hyvin. Toisena aivot sakkasivat, ja niistä vain tippui asioita.

Tuntui, että onnistuminen ei ollut itsestä kiinni. Se heikensi itsetuntoa. Mietin, mikä minussa oli vikana ja miksi olen näin tyhmä.

Lue myös: ADHD selitti Jutta Peltonen-Hannuksen vaikeudet: ”Olen tottunut elämään ajatuksia kuhisevan pääni kanssa”

Olen ymmärtänyt, että teini-iän syömis­häiriön taustalla oli riittämättömyyden ja turvattomuuden tunteita sekä vaativuutta itseäni kohtaan. Laihdutin, jotta olisin jotenkin enemmän oikeanlainen.

Syömishäiriö oli yritys kontrolloida muuten kaoottista elämää ja keino selviytyä, kun parempiakaan keinoja ei ollut. ADHD ja syömishäiriö ilmenevät usein yhdessä. Eikä 14-vuotiaalla ole hirveästi muutenkaan välineitä käsitellä kaverin itsemurhaa.

Kun syömishäiriö vaimeni, se ehkä muutti muotoaan suorittamiseksi. Monilla ADHD:seen liittyy vaativuutta itseä kohtaan. Olet oppinut, että jotta yllät samalle tasolle kuin muut, joudut tekemään hitokseen töitä, tai muuten tulee sanomista.

ADHD-ihmisillä on muihin verrattuna kuusinkertainen riski uupua. On haastavaa, kun hermosto ylivirittyy ja ärsykkeet lyövät yli. Kun tähän yhdistetään sisäinen kriitikkoni, joka on välillä ollut aika piiskaava, se on vienyt veronsa. Uniongelmatkin ovat ADHD:n liitännäisoire.

ADHD:ssa on kuitenkin paljon hyvää. Olen hyvä laittamaan asioita alulle ja innostamaan muita. Ideointi on ihanaa. Yksityiskohdissa ja hienosäädössä en ole vahvimmillani. Aivoni hahmottavat hyvin laajempia kokonaisuuksia, asioiden välisiä yhteyksiä ja sen, mikä on oleellista.

Kun tein väitöskirjaani, saatoin istua yön omassa kuplassani ja vain lukea ja kirjoittaa. Voin uppoutua asioihin niin, että ajantaju katoaa. Se on erikoisella tavalla ihanaa, mutta kuluttavaa. Seuraava päivä voi olla hirveä.

Moni luulee, että ADHD-ihminen ei voi keskittyä mihinkään. Minun on hankala keskittyä asioihin, jotka eivät kiinnosta minua. Sen vastapainona on hyperfokus, jolloin olen totaalisen keskittynyt johonkin.

Kun innostun, en ajattele, voinko nyt tehdä näin, vaan että haluan tehdä. Tämä ehkä selittää, miksi joissakin jenkki­firmoissa halutaan töihin ihmisiä, joilla on neuro­psykiatrisia erityispiirteitä. Kun nepsy-ihmiset innostuvat jostain, heidän tekee mieli ottaa asiasta kaikki selville ja uppoutua työhön. Jotkut firmat ymmärtävät nepsy-ihmisten kyvykkyyttä nähdä asioita ja luoda uutta.

Monilla on aika paljon ennakkoluuloja ja stereotyyppisiä ajatuksia ADHD:sta.

Joillekin ADHD on yhtä kuin 6-vuo­tias pikkupoika, joka ei voi istua paikoillaan. Todellisuus voi olla ihan muuta. ADHD:sta on useita eri variaatioita, eikä se tarkoita, että ihminen on aina hyperaktiivinen. Minulla on hyperaktiivisuutta, mutta se ei merkitse, etten voisi istua paikoillani.

Olen saanut kuulla, että eihän minulla voi olla ADHD, koska olen käynyt yliopiston ja tehnyt väitöskirjan. Mutta ei sillä ole mitään tekemistä ADHD:n kanssa. Ihminen voi olla älykäs ja tehdä haastavia asioita, vaikka hänellä olisi ADHD.

Minulla ei tule mieleen mitään, mitä ei voisi tehdä siksi, että on ADHD. Voi olla, että pitää olla vähän eri keinot, jotta pääsee päämäärään. Auttaa valtavasti, jos työ pyörii sellaisten asioiden ympärillä, jotka kiinnostavat aidosti.

Työssäni minulle on tärkeää kokonaisuuden hahmottaminen ja oleellisen keksiminen ihmisestä, jonka kohtaan. Olen laillistettu ravitsemusterapeutti ja erikoistunut syömishäiriökäyttäytymiseen sekä painonhallinnan ja kehonkuvien ongelmien hoitoon.

Pelkkä ravitsemusneuvonta olisi minulle tylsää. Siksi en ole töissä terveyskeskuksessa antamassa ruoka­valio-ohjeita ja puhumassa kolesterolista.

Olen onnellisessa asemassa ja voin sanoa ei työjutuille, jotka eivät innosta. Jonkun toisen mielestä elämäni yrittäjänä ja apurahojen kanssa voi olla riskialtista, mutta en haluaisi elää mitenkään muuten.

Yrittäjänä pystyn minimoimaan ikävän työn osuuden ja tekemään sitä, missä vahvuuteni ovat. Kun olen itse ohjaksissa, pystyn kuuntelemaan kuormittumiseni astetta ja reagoimaan, jos olen ylivirittynyt.

Aloitin psykoterapiaopinnot tämän vuoden alussa. Jos haluan tehdä työni hyvin, minun pitää ymmärtää ihmisen mieltä ja käyttäytymistä ja sitä, miten niitä voidaan muokata.

Suurin osa ylipainosta ei johdu siitä, että ihmiset eivät tietäisi, että heidän kannattaa syödä täysjyvätuotteita ja kasviksia. Taustalla on paljon käyttäytymiseen, tunne-elämään ja mielenterveyteen liittyviä asioita.

Kun olen ihmisen äärellä, minulla ei ole ongelmaa keskittyä pitkäksi aikaa.

ADHD voimavarana -kirjassa sanotaan hyvin, että ADHD:ssa on valtavasti hyviä asioita, mutta sen kanssa on vaikea elää insinöörimäisessä yhteiskunnassa ja sen aikatauluissa. Jos minun ei tarvitsisi elää muiden rytmissä, valvoisin helposti aamuyöhön.

Olen käynyt psykoterapiassa kolme vuotta. Olemme käyneet läpi sitä, miten jaksamista voi suojella: uniasioita, kalenterinhallintaa ja sitä, etten ottaisi itselleni liikaa tekemistä.

Olen oppinut, että salaisuus hyvinvointiin löytyy rytmeistä. Kun on ADHD, tarvitsee valtavasti toistoja ja rutiineja.

Ajoissa nukkumaanmeneminen on aiemmin tuntunut niin järkyttävän tylsältä, etten ole vain pystynyt siihen. Minun on pitänyt opettaa keho ja mieli siihen, että kun kello on paljon, mennään nukkumaan.

Suhtaudun illalla itseeni kuin pieneen lapseen: no niin Ulla, nyt on nukkumaanmenoaika. Laitan puhelimen pois, sitten iltapala ja -pesu, katson Rillit huurussa -sarjaa tai muuta kivaa hömppää ja luen vähän kirjaa, kun menen sänkyyn. Rentoutuminen vaatii aikaa, kun on ylivilkas ja innostuu helposti.

Kaikilla on haasteita jossain asioissa. ADHD:n kanssa oppii toimimaan, kun sen huomioi, hyväksyy ja sitä työstää. Se ei ole vika, häpeä tai ongelma. Se on vain ominaisuus.

En olisi ehkä mennyt yliopistoon ja väitellyt tohtoriksi, jos olisin saanut diagnoosin jo lapsena. Luultavasti minulle olisi sanottu niin usein, etten voi tehdä sitä, koska minulla on ADHD.

Ehkä onkin pelastukseni, että ADHD:stani ei tiedetty, kun olin nuorempi. Olen seurannut urallani vahvasti asioita, jotka itseäni kiinnostavat ja innostavat, enkä ajatellut, voinko tehdä niitä.”

Juttu on julkaistu Trendissä 07/2020.