Piia Herrala, 43:

”Ongelmani alkoivat, kun menin lukioon ja opiskelu edellytti itseohjautuvuutta. Minun oli vaikea olla koulussa, kun luokka, ihmiset ja opettaja vaihtuivat koko ajan.

En pystynyt kunnolla hahmottamaan, mitä ympärilläni tapahtui. 17-vuotiaana aloin saada paniikki­oireita isoissa ryhmätilanteissa.

Oloni oli hätääntynyt ja ahdistunut. Keskityin pitämään itseni kasassa. Siksi oppiminen oli vaikeaa.

Kirjoitin kaikesta huolimatta melko hyvät paperit, sillä älykkyydessäni ei ole vikaa. Myöhemmin ­lähdin opiskelemaan hoiva- ja ravintola-­alaa.

Vuosien aikana aloitin ja lopetin monta koulutusta. En saanut suoritettua yhtäkään tutkintoa. Keskittymiskykyni ei riittänyt siihen.

Minusta tuntui väärältä, kun en pystynyt opiskelemaan ja jouduin tyytymään toisenlaiseen työarkeen ja tulotasoon kuin olin itselleni ajatellut.

Sain ensimmäisen lapseni 22-vuotiaana, toisen pari vuotta myöhemmin ja kolmannen kolmikymppisenä. Lapseni ovat kahdesta pitkästä avoliitosta.

Tällä hetkellä en ole parisuhteessa. Minun on vaikea elää kumppanin kanssa, sillä tarvitsen paljon omaa tilaa. Yleensä parisuhteeni kaatuvat siihen, että haluan olla rauhassa.

Nuorempana käytökseni ailahteli paljon. Tunteeni heilahtelivat laidasta laitaan, ja vihanpuuskani olivat ylimitoitettuja.

Nykyisin osaan käsitellä tunteitani paremmin mutta jaksan huonosti selvitellä parisuhteen konflikteja ja tehdä kompromisseja.

Väsyn herkästi ja olen usein ihan loppu omien haasteideni ja lasteni haasteiden takia. Saatan olla pitkiä aikoja vastaamatta ystävienikin puheluihin, koska en vain jaksa.

Olen syyttänyt ongelmistani itseäni ja ajatellut, että minussa on vikaa. Muilla tuntuu olevan helpompaa. Minä olen joutunut taistelemaan, että pystyn aamulla nousemaan ylös ja suoriutumaan päivästä.

40-vuotiaana pääsin Kelan kuntoutuksen kautta psykologisiin tutkimuksiin, koska minulla on erityislapsia. Perintötekijöiden vuoksi epäiltiin, että minullakin voisi olla jotain.

Kuukausia kestäneiden tutkimusten jälkeen sain ADHD-diagnoosin. Se oli yllätys. Luulin, että ADHD tarkoittaa levotonta pikkupoikaa, joka ei ole hetkeäkään paikallaan.

Diagnoosin saatuani ymmärsin, että ADHD voi tarkoittaa myös sisäistä levottomuutta. Minulla todettiin lisäksi yliherkkä kuuloaisti.

Diagnoosin jälkeen aloin katsella elämää toisin silmin ja ymmärsin, miksi asiat ovat menneet niin kuin ovat. Hyväksyin diagnoosin ja aloin etsiä uusia toimintatapoja.

Tarvitsen paljon lepoa, taukoja ja yksinoloa, jotta aivoni toimivat normaalisti. Kaipaan hiljaista kuplaa. Voimaa saan huumorista, musiikista ja luonnosta.

Kävin puolitoista vuotta terapiassa, jossa käytiin läpi elämääni lapsuudesta nelikymppiseksi asti.

Psykologini sanoi, että olen ollut 40 vuotta tietämättäni sairas. Siksi ei ole ihme, että elämäni on mennyt näin.

Diagnoosin jälkeen opiskelin ADHD-liiton kautta kokemusasiantuntijaksi. ADHD-lääkityksestä oli opiskellessani paljon apua. Se paransi keskittymiskykyäni ja lopetti hälyn pääni sisällä. Nyt minulla ei ole lääkitystä, sillä selviydyn myös ilman.

Aluksi olin surullinen, että meni 40 vuotta, ennen kuin sain diagnoosin. Nykyisin ajattelen, että minulla on toivottavasti vielä toiset 40 vuotta jäljellä. Voin vaikuttaa elämäni kulkuun aiempaa enemmän, kun tiedän, mistä haasteissani on kyse.”