KAKSI MANDARIINIA ja pullo kivennäisvettä. Ne ovat näyttelijä Katariina Kaitueen, 56, eväät, kun hän istahtaa pyöreän pöydän ääreen Kansallisteatterin presidentin kabinetissa. Antiikkikalustein sisustettu pieni huone huokuu arvokkuutta, ja siitä on suora näköyhteys teatterin päänäyttämölle.

Kello on kolme iltapäivällä. Katariinan työpäivän tauko on juuri alkanut, samaan aikaan kuin viimeiset kolmekymmentä vuotta. Teatterin aikataulut ovat vankkumattomat: harjoituksia tai näytöksiä on kello 11–15 ja 18.30–22, kuutena päivänä viikossa.

Katariinan päivissä jotain on kuitenkin olennaisesti muuttunut viime vuosien aikana.

”Enää minun ei tarvitse syöksyä kotiin tekemään ruokaa. Yhdessä syöminen perheen kanssa oli minulle tärkeää. Nautin siitä, mutta sain seistä hellan edessä yli 25 vuotta. Huomaan, että ruuanlaittokiintiöni on täysi”, Katariina sanoo ja alkaa kuoria mandariinia.

Muistissa on edelleen hyvin se aika, kun perjantain kauppa­listalla oli 13 litraa maitoa ja kaksi kiloa jauhelihaa, ruokapöydässä uusperheen viisi nuorta kavereineen ja aina joku vailla kuljetusta urheiluharjoituksiin.

Nyt nuorista on tullut nuoria aikuisia ja perheen iso omakotitalo Espoossa vaihtunut kahden aikuisen, Katariinan ja hänen aviomiehensä Matti Vänskän, vuokra-asunnoksi Munkkiniemessä.

”Nyt kun lapset elävät omaa elämäänsä, minulla on toisenlainen mahdollisuus tarkastella maailmaa ja myös sitä, millaiseksi itse olen tullut. Ruuhkavuosissa kuuluukin kantaa vastuuta ja sitä laittaa itseään helposti sivuun. Nyt on aikaa pysähtyä miettimään, mitä minä haluan.”

UUSI ELÄMÄNVAIHE on kestänyt vasta niin vähän aikaa, että kaikki sen tuomat muutokset eivät ole vielä selvillä Katariinallekaan. Niitä hän kohtaa yksitellen, uteliaan kiinnostuneena.

Vastikään hän pääsi jäseneksi sekä Talviuimarienkerhoon että Suomen Sauna­seuraan, joista haaveili monta vuotta. Monena aamuna Katariina ehtii myös taittaa kävellen työmatkan Munkkiniemestä Seurasaaren kautta teatterille.

”Reitti on niin kaunis, että sitä kävellessä ei voi hirveästi ottaa mikään päähän. Olen ihastunut Munkkiniemeen, jossa luonto ja meri ovat lähellä. Toivon mukaan sieltä löytyy jossain vaiheessa omakin koti.”

Espoosta Katariina kaipaa vain yhtä asiaa: lumitöitä.

”Rakastan niitä oudolla tavalla. Tykkäsin kolata pitkiä matkoja muidenkin pihojen edestä. Mutta en ole ikinä haikaillut yhdenkään asunnon perään. Minulle seinät eivät itsessään ole mitään, se tärkeä asia on seinien sisällä. Vuosien myötä kaipaan yhä vähemmän tavaraa, enemmänkin elämyksiä ja kokemuksia. Ja nykyisen kodin läheltä olen käynyt lapioimassa muidenkin autoja esiin”, Katariina sanoo ja nauraa.

Suurperhe-elämän hiljennyttyä Katariinan kalenteri on työn ulkopuolella väljempi kuin vuosikymmeniin. Niin hän haluaakin sen pitää.

”Katselen ympärilleni sillä silmällä, mitä kaikkea voinkaan tehdä. Mutta en halua lyödä kalenteria täyteen, sillä koskaan ei tiedä, mitä siihen voi tulla. Elämä yllättää, kun sitä vähiten odottaa.”

SEN VERRAN PITÄÄ arvostaa itseään, että on rohkea ja pitää puoliaan. Niin Katariinan äiti, näyttelijä Liisamaija Laaksonen, ohjeisti tytärtään jo lapsena. Äidin oppi on kantanut pitkälle.

”Minut on kasvatettu niin että tiedän, missä rajani menevät ja sanomaan, jos joku ylittää ne. Olen kiitollinen äidilleni, että hän opetti ja kannusti minua luottamaan itseeni ja siihen, että mielipiteilläni on merkitystä. Perheessäni arvostettiin sitä, että ihminen tekee itse jotain asioiden eteen eikä vain odota, että ne tapahtuvat. Ehkä siksi olen aina nähnyt elämän mahdollisuuksina.”

Niin on nytkin. Kun ison talon lastenhuoneet tyhjenivät yksi kerrallaan, koti vaikutti ensin hyvin autiolta. Nopeasti Katariina kuitenkin näki uuden elämänvaiheen tuomat ilot.

Suurin niistä on kohta vuoden ikäinen Freya, Katariinan ensimmäinen lapsenlapsi.

Onneksi pojan perhe asuu lähellä. Jos harjoitukset loppuvat teatterilla tavallista aikaisemmin, Katariina tarttuu herkästi luuriin ja kysyy, voisiko piipahtaa tapaamassa pojantytärtään.

”Lapsenlapsi antaa uutta perspektiiviä. Pieni ihminen tuo käsittämättömän määrän energiaa, iloa ja valoa ympärilleen. On upeaa päästä nauttimaan siitä. Ja on ihanaa olla hetkittäin myös kaikkea muuta kuin järkevä isoäiti. Ajan viettäminen lapsenlapsen kanssa on vähän kuin saisi koko ajan jälkiruokaa. Siinä on vain hyviä puolia.”

Freyalle Katariina on mumi. Mistä nimi tuli, sitä Katariinakaan ei tiedä. Mumi oli vain yhtäkkiä itsestään selvä valinta, kun Katariinan oma äiti on lapsenlapsilleen mumma ja Katariinan isoäitiä kutsuttiin mummoksi.

Kutsumanimeä tärkeämpää on kuitenkin se, millainen mumi Katariina on.

”Isoäitinä haluan olla läsnä silloin kun tarvitaan, niin paljon kuin pystyn. Pienen lapsen hoitaminen on vähän kuin pyörällä ajoa. Kun sitä on kerran tehnyt: hoitanut, leikittänyt ja laulattanut, se taito on aina olemassa. Siihen on hauska palata.”

PERINTEISELLÄ PULLALLA on tarkoitus aloittaa. Katariina odottaa, että pääsee jatkamaan oman mummonsa perinnettä ja opettamaan Freyan leipomaan.

Leipominen on myös tapa palautua näyttelijän työstä.

”Kun kaikki on ilmassa leijuvaa ja kaukana konkreettisesta todellisuudesta, leipoessa on helppo tuntea, että ainakin tämän minä osaan: lisään hiivan, maidon, suolan ja sokerin. Ja saan pullaa.”

Hän haluaa olla läsnä myös nuorille vanhemmille.

”Toivon, että osaan olla apuna. Tiedän, kuinka vaikeaa on luovuttaa pientä lasta edes hetkeksi jonkun muun hoitoon. Isoäitinä olen siihen ehkä helpoimpia vaihtoehtoja. Pienen lapsen vanhemmuus on niin kokonaisvaltaista, että on tärkeää päästä välillä kahdestaan vaikka leffaan.”

Suvun uusin tulokas on vienyt myös isomummonsa Liisamaijan sydämen.

”Äiti ei pääse kaupungilta kotiin ilman, että jotain tarttuu Freyalle mukaan. Pienten mekkojen ja potkupukujen määrä on lukematon. On ihanaa nähdä äidin silmissä ilo, kun hän katsoo Freyaa.”

Aina kun mahdollista Katariinan tai Liisamaijan luokse kokoontuu neljä sukupolvea. Se on suuri rikkaus.

”Mitä enemmän lapsella on aikuisia ympärillään, sitä parempi. Kun Freya istuu pöydän päässä, tuntuu aina kuin meillä olisi pieni aurinko pöydässä.”

Katariina toivoo, että iso perhe ehtii kesällä saman katon alle vielä nykyistäkin useammin Liisamaijan kesäpaikalla Hartolassa.

”Siellä on seitsemän metriä pitkä tuvan pöytä, jossa kaikille on hyvin tilaa.”

YKSI, KAKSI, KOLME nukkea. Pienen Katariinan suosikkileikki oli laittaa nuket riviin ja hoitaa niitä. Onnen hetki oli, kun hän sai kuusivuotiaana Ville-pikkuveljen ja taloon tuli oikea vauva.

”Haaveilin pienestä asti, että olisin jonain päivänä äiti. Äitiys on ollut minulle helppoa, stressitöntä ja luontaista. Se, että sain lapset, on ollut yksi eniten iloa tuovista asioista elämässäni. Näyttelijät pohtivat usein, meneekö jotain ohi, jos lähtee vanhemmuuteen. Kukaan ei kuitenkaan muista menetettyä roolia kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta lapsi on aina siinä vieressä rikastuttamassa elämää.”

Äitiyteen ovat liittyneet myös elämän vaikeimmat tunteet kuten syyllisyys. Erottuaan kahden poikansa isästä kaksikymmentä vuotta sitten Katariina kantoi huonoa omatuntoa kaikesta mahdollisesta.

”Pyrin hyvittämään lapsille eroa. Vaikka se oli kahden ihmisen päätös, se oli myös kaikkea muuta, mitä koskaan olisin toivonut. Kyselin ja huolehdin todella pitkään siitä, että onhan kaikilla kaikki hyvin. Samalla sysäsin omat tarpeeni sivuun.”

Hyvässä muistissa on sekin joulu, jolloin Katariina asetteli vessassa mistelikuvioista paperia telineeseen ja muisti, että mädin sipulikin oli vielä pilkkomatta. Istuessaan itkien vessan lattialla hän tajusi, että nyt oli ehkä syytä vähän höllätä.

”Halusin lapsilleni sitä Fannyn ja Alexanderin ikuista joulua. Samalla asetin itselleni paineita, ei niitä kukaan muu asettanut. Nyt pystyn hymyillen miettimään nuorempaa Katariinaa. Kyllä, olisin voinut ottaa vähän happea. Mutta se olin sen hetkinen minä. Kompuroin, mutta jatkoin matkaa.”

Miksi ajattelet olevasi kaikesta vastuussa? Terapeutin kysymys sai Katariinan oivaltamaan asiat eri tavalla.

”On oikeastaan aika itsekästä kerätä kaikki vastuu itselle. Joskus sen tajuamiseen tarvitsee ulkopuolisen näkemyksen. Oli vapauttavaa ymmärtää, ettei minun tarvitse huolehtia kaikesta. Luulen, että painolastin kantaminen liittyi osittain eroon ja äitiyteen. Moni väsyttää itsensä turhaan huonolla omallatunnolla.”

KATARIINAN LAPSUUDENPERHEESSÄ rakastettiin, kannustettiin ja oltiin suoria. Samat kolme asiaa hän on halunnut tuoda omaan perheeseensä. Rakkaitaan pitää uskaltaa potkia takapuoleenkin sopivasti.

”Moni on sitä mieltä, että suoruus on jotenkin ilkeää. Minun mielestäni se on vain suoruutta: rehellisyyttä ja rakentavaa. Olen opetellut sanomaan ääneen asioita, vaikka se ei välttämättä ole helppoa. Kukaan ei voi tietää, miltä sinusta tuntuu, ellet kerro sitä itse.”

Teatterissa suoruutta tarvitaan päivittäin. Jos roolihenkilö on kirjoitettu sanomaan jotain, mitä Katariina ei ymmärrä, hän sanoo ääneen: nyt en tajua. Apua saa aina, kollegoilta tai ohjaajalta. Avoin puhe on Katariinan mielestä ainut tapa päästä eteenpäin – paitsi teatterin harjoituksissa, myös elämässä.

”Jos jokin mietityttää, se pitää sanoa ja myöntää selkeästi ääneen.”

Katariina sanoo olevansa onnekas, kun on saanut paljon rakkautta osakseen.

”Lähipiirini on minulle suuri voimavara. Luoja tietää, että olen hetkittäin äkkipikainen ja kaikkea muuta kuin täydellinen, ja silti tulen hyväksytyksi kaikkine virheineni.”

EIKÖ TUNNU KAUHEALTA olla isoäiti, kysyttiin Katariinalta vastikään. Kysyjän mielessä isoäitiys linkittyi ikään: silloinhan on oltava todella vanha.

Katariinan mielestä kysymys oli absurdi. Hän on aina ajatellut, että ikää enemmän merkitsee ihmisen asenne.

”Olen iloisesti ohittanut koko ikäkeskustelun. En tiedä, pitäisikö minun nyt jotenkin muuttua merkittävästi. En ole koskaan kokenut ikään liittyen painolastia. Olen aina ollut vanhaan nahkaan syntynyt, pitkä ja matalaääninen. Vasta nyt ikäni ja perusolemukseni lyövät kättä toisilleen. Siksi tunnen oloni hyväksi ja kotoisaksi juuri tässä iässä. Vallattomaksi ja energiseksi. Olen samaan mieltä Eeva Kilven kanssa: myös isoäidit ovat intohimoisia.”

Katariina täytti tammikuussa 56 vuotta. Hän sai ystävältään onnittelujen mukana muutaman nuoruusajan kuvan.

”Katsoin kuvia ja ajattelin, että kyllä tuo ihminen niissä hymyilee, mutta nykyään hymyni on rennompi. Elämänkokemus on tehnyt sen, ettei minulla enää ole tarvetta päteä tai näyttää mitään. Keskityn edessä olevaan työhön täysillä, mutta paineettomammin kuin ennen.”

Samaan aikaan Katariina välittää koko ajan vähemmän siitä, mitä muut ajattelevat.

”Hyväksyn itseni kaikkineni: peilistä katsoo onnellinen nainen. Se, että vertaisin itseäni nuorempiin tai miettisin, minkä näköinen tai kokoinen olen, tuntuu vieraalta. Tällä kokemuksella elämässä ja tässä työssä pelataan ihan toisilla pelimerkeillä.”

Niihin pelimerkkeihin kuuluu myös luonteva suhtautuminen omaan naiseuteen.

Nuorena näyttelijänä Katariina muistaa miettineensä ulkonäköä eri tavalla. Olenko tarpeeksi vakuuttava, jos laitan tämän hameen päälleni?

”Nyt ajattelen, että mitä väliä. Koen itseni naiseksi ja nautin siitä. Minun ei tarvitse pienentää itseäni sen vuoksi. Sillä ei myöskään ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa. Se, että ajan esimerkiksi ammatillista tasa-arvoa, ei tarkoita, että minun pitäisi lytätä naiseuteni sivuun.”

Katariina tietää, että nuoremmat näyttelijät painivat monien paineiden alla.

”Tässä iässä on jo armollisempi muita ja myös itseään kohtaan. Se tuo tietynlaista rentoutta.”

Elämä on opettanut, että kaikkea voi päästä tekemään, kun on rohkea. Sen Katariina huomasi jo nuorena, kun hänelle tarjottiin kiinnitystä Kansallisteatteriin suoraan teatterikoulusta. Jotkut opiskelukavereista kauhistelivat: sinähän hautaudut sinne graniittiseen seittien linnaan!

Muisto hymyilyttää. Katariina on viihtynyt työpaikallaan. Keski-iän kieppeillä moni pohtii, onko oikealla alalla ja pitäisikö kokeilla jotain muuta. Sitä Katariinan ei ole koskaan tarvinnut tehdä. 32 teatterivuoden jälkeen hänen on helppoa olla tyytyväinen päätökseensä – ja onneensa.

”Olen saanut tehdä todella paljon todella lahjakkaiden ihmisten kanssa. Oli pienestä kiinni, että satuin olemaan siinä joukossa, joka lähettiin tekemään lopputyötään Kansallisteatteriin. Myös rohkeudella on merkitystä: uskallatko tarttua eteen tulevaan tilaisuuteen? Elämässä pitää olla sydän ja sielu auki.”

IÄKÄS NAINEN pyöri hämmentyneenä kaupan tuulikaapissa. Katariina oli jo ohittanut hänet mutta kääntyi takaisin. Hän kysyi naiselta, oliko kaikki hyvin ja mihin tämä oli matkalla, mutta nainen ei osannut kertoa.

Taskusta löytyi lappu, jossa oli läheisen puhelinnumero. Katariina odotti, kunnes omaiset tulivat hakemaan naisen.

”Rouva oli lähtenyt asioille, mutta paikka ja aika olivat kadonneet mielestä jossain vaiheessa. Hän oli selkeästi jossain lapsuudessa, ja silmissä näkyi hätä. Se oli hyvin pysäyttävää ja liikuttavaa.”

Vielä joitain vuosia sitten Katariina ei välttämättä olisi ymmärtänyt, että nainen oli eksyksissä. Viime aikoina tieto muistisairauksista on tullut lähelle, ensin televisiosarjassa Kultakala ja sitten parhaillaan harjoiteltavassa Kansallisteatterin Shakespeare-tulkinnassa Lear. Molemmissa Katariina näyttelee muistisairasta ihmistä: Kultakalassa menevää viisikymppistä kampaajaa, Learissa hallitsijaa.

”Minulla ei aiemmin ollut aavistustakaan siitä, kuinka varhaisessa vaiheessa muistisairaus voi iskeä, kuinka nopeasti se etenee ja kuinka kovilla läheisetkin ovat sen kanssa. Nyt olen seurannut myös omassa lähipiirissäni, miten muistisairas hitaasti häipyy menneeseen ja kirkkaat hetket ovat yhä harvempia ja lyhyempiä.”

Rooliensa tueksi Katariina keskusteli paljon muistisairaiden läheisten kanssa. Tarinoissa toistui huoli, mutta myös hämmennys, häpeä ja nolostuminen. Muistisairauksiin saattaa liittyä persoonallisuuden muutoksia, ylikorostunutta seksuaalisuutta ja ilkeää kielenkäyttöä.

Kultakalassa Katariinan hahmo laukoo ystävistään mielipiteitään ja saa tyttären häpeämään viettelevää lauluesitystään arvokkaissa syntymäpäiväjuhlissa.

”Moni on kiitellyt, että sarjassa kerrotaan, mitä muistisairaus todella on. Ei surkutella, vaan näytetään myös sen koomisuus ja jopa nauretaan asioille. Nauru voi olla helpottava elementti, kun sairaus on niin julma.”

Katariina uskoo, että kun tieto lisääntyy, yhä useampi osaa myös kohdata muistisairaan ihmisen.

”Vaikka aina on kiire, haluan uskoa, että ihmiset välittävät. Sanotaan, että kohtele muita kuten toivoisit itseäsi kohdeltavan. Mutta moni kohtelee itseään aika välinpitämättömästi. Siksi sanon, että kohtele muita kuten toivoisit lapsiasi kohdeltavan. Silloin ei voi mennä kovin harhaan.”

Juttu on alun perin ilmestynyt Eevassa 3/2023.