Sateen jälkeen kuravesi roiskui lätäköistä, kun Mia Renwall ajoi kiemuraista hiekkapolkua. Oli vuosi 2018 ja Mia oli Thaimassa Koh Phanganin saarella paossa Suomen kaamosta. Hän ajoi skootterilla tapaamaan saaren someryhmässä suositeltua australialaista traumaterapeuttia.

”Olin ehtinyt kokeilla monia terapiamuotoja. Silti aina tuntui, etten päässyt emosuoneen asti”, Mia kertoo valoisassa kodissaan Helsingin Lauttasaaressa.

Vasta australialainen traumaterapeutti osasi nähdä, että Mian oireet täsmäävät pitkittyneeseen monimuotoiseen C-PTSD-stressihäiriöön. Terapeutin arvio tuntui Miasta oikealta, mutta aiheutti myös surua.

”Voi olla, että jos olisin saanut alusta asti oikeanlaista keskusteluterapiaa lääkehoidon sijaan, en olisi menettänyt kymmentä vuotta elämästäni. Ehkä minulla olisi nyt perhe ja lapsia.”

Näin käy elokuvissa, ei tosielämässä, 18-vuotias Mia ajatteli. Länsiväylä-lehti tärisi käsissä, kun Mia luki ilmoituksen, jossa häntä ja siskoa pyydettiin ottamaan yhteyttä isään. Alla oli isän nimi ja numero.

Mia soitti siskolleen, ja he päättivät tavata isän, jota he eivät olleet nähneet 17 vuoteen.

Alkukeväästä 1998 siskokset odottivat merenrantakahvilan edessä. Aurinko paistoi ja isä astui pakettiautosta puhdas paita päällään, hiukset kammattuina ja selvin päin.

”Se oli järisyttävä kokemus. Isä näytti ihan minulta.”

Isän ja Mian tiet olivat eronneet, kun Mia oli vuoden vanha. Näin hänelle myöhemmin kerrottiin.

Mia oli päiväunilla, kun muu perhe touhusi keittiössä. Äiti teki ruokaa, sisko pyöri äidin jaloissa ja poliisina työskennellyt isä puhdisti virka-asettaan. Yhtäkkiä ase laukesi vahingossa ja luoti kulki siskon pään vierestä.

Välikohtauksen jälkeen isä hävisi perheen elämästä. Mia uskoo, että tapahtunut teki kolmen naisen perheestä erityisen tiiviin.

”Olin hyvin herkkä ja tunsin, että äiti oli hyvin suojeleva. Meitä kiellettiin olemasta yhteydessä isään tai puhumasta muille tapahtuneesta.”

Tiivis suhde alkoi ahdistaa Miaa. Kun sisko muutti kotoa, myös 16-vuotias Mia muutti poikaystävän perheen luo. Hänestä tuntui kuin hän olisi menettänyt kummatkin vanhempansa.

”Vaikka itse halusin lähteä, joskus itkin tunnilla, että olen niin pieni ja irrallaan maailmassa.”

Jälleennäkeminen isän kanssa ei jäänyt yhteen kertaan. Mia alkoi tavata isää, ja yhtäkkiä hänen ympärillään oli pienen perheen sijaan myös isän laaja suku.

Elämä oli muutenkin onnellista. Mia sai roolin Salatut elämät -sarjasta, pääsi opiskelemaan ja seurusteli.

Seitsemän vuotta tapaamisesta isä kuoli yllättäen.

”Olin menossa teatterinlavalle, kun siskopuoli soitti. Minun ei auttanut kuin pitää suru sisälläni.”

Isän hautajaisissa Mia oli hämmentynyt. Kaikki tuntui vain loppuvan. Hänellä ei ollut isää lapsuudessa eikä olisi tulevaisuudessakaan. Myös pitkä parisuhde oli päättynyt. Vain tahdonvoima piti Mian kasassa.

”Olin kuin painekattila, jonka sisällä paine kasvoi, kunnes sen oli pakko löytää joku tie ulos.”

Hautajaisten jälkeen kohtaukset tulivat hiipien. Aluksi Mia ei tunnistanut oireita. Ensin oli vähän epätodellinen olo, kuin olisi puoliunessa. Sitten hengitys kiihtyi, sydän jyskytti, hikoilutti. Joskus jalat menivät veteliksi tai hän hyperventiloi. Paniikkikohtaus saattoi iskeä missä vain, ratikassa tai elokuvateatterissa.

”Pahimmillaan minusta tuntui siltä kuin kuolisin.”

Stressaavat tilanteet ja yksinäisyyden tunne saattoivat laukaista paniikin, mutta joskus kohtaukset tulivat kuin tyhjästä. Välillä niitä tuli kerran viikossa tai kuussa, joskus ryppäinä useammin.

Jos Mia huomasi ennusmerkkejä, hän perui treffit ystävän kanssa tai lähti juhlista kotiin. Kaikki ystävät eivät ymmärtäneet Mian käytöstä, mikä aiheutti riitaa ja välirikkoja. Eniten Mia pelkäsi, että kohtaus tulisi töissä.

”En koskaan saanut lavalla kohtausta vaan vasta sen takana. Törmäilin, ja minut piti joskus taluttaa pois.”

Pelko kohtauksista alkoi aiheuttaa uusia kohtauksia. Mialle määrättiin mielialalääkettä. Hän käytti sitä kaksi vuotta, vaikka tunsi, ettei se sopinut hänelle.

”Lääke teki minusta maanisen. Olen luonnostani vilkas, mutta lääkkeen vaikutuksesta puhuin nopeammin enkä pystynyt keskittymään. Toimin impulsiivisesti.”

Mia päätti lopettaa lääkkeen käytön vähitellen. Jo parissa viikossa aivoissa alkoi tapahtua kummia.

Värikkäitä väreileviä kenttiä ilmestyi ihmisten päiden ympärille. Mia näki myös enkeleitä ja jumalattaria. Hän kävi reikikurssia ja huolestui todella, kun ei enää pystynyt nukkumaan eikä muistanut syödä.

Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, Mia uskoo, että lääkitys ja henkinen herkistyminen aiheuttivat psykoottiset oireet.

Saadakseen taas nukuttua ja tilanteen tasattua Mia käveli psykiatriseen päivystykseen. Mukava ja rauhallinen lääkäri lupasi, että hänestä pidetään osastolla hyvää huolta. Kun vuoro vaihtui, seuraava lääkäri määräsi Mialle psykoosilääkityksen.

”Pääni oli valmiiksi sekaisin, joten en halunnut lääkkeitä. Sanoin, että siinä tapauksessa haluan kotiin.”

Mia pakotettiin hoitoon. Kolme raavasta miestä painoi hänet vatsalleen ja pisti lääkkeen väkisin.

Seuraavana päivänä jalat eivät kantaneet. Mia vietti osastolla vahvasti lääkittynä viikon. Varsinainen toipuminen kesti kauan; muistiongelmat jatkuivat vuosia.

”Se oli yksi elämäni traumaattisimmista kokemuksista. Menetin vakituisen työn, poikaystävän ja monia läheisiä, jotka ottivat etäisyyttä. En voinut enää esiintyä, koska en luottanut siihen, että muistan laulun sanoja.”

Sairaalajakson jälkeen Mian piti aloittaa alusta. Masennuksen ja muistiongelmien vuoksi hän ei voinut tehdä kokopäivätyötä useaan vuoteen.

”Olin vihainen, surullinen, häpeissäni ja masentunut.”

Työttömyysturvan ansiosta Mia ei joutunut taloudellisesti pulaan. Hän työskenteli projektiluontoisesti: teki levyn, esiintyi revyyssä ja osallistui Voice of Finlandiin.

Mialla todettiin ADHD. Se selitti osaltaan hänen tuntemuksiaan ja sitäkin, miksi lääkitys ei ollut sopinut.

Mia jatkoi hetken avohoidossa, kunnes hän alkoi etsiä itsenäisesti lääkkeettömiä hoitoja. Hän tunsi, että keholliset terapiat, kuten Rosen- ja hahmoterapia, toimivat hänenlaisellaan herkällä ihmisellä parhaiten.

Lopulta paniikkikohtaukset laantuivat, mutta pelko ei jättänyt Miaa rauhaan.

Syvä erillisyyden tunne oli vaivannut Miaa lapsuudesta asti. Hän pelkäsi hylätyksi tulemista eikä pystynyt luottamaan varsinkaan miehiin.

Lopulta viisi vuotta sitten Thaimaassa traumaterapeutti istui Mian viereen sohvalle ja johdatti häntä lapsuudesta asti mukana kulkeneiden kipujen alkulähteille.

”Kun terapeutti sanoi, että kuulen surusi, minulle tuli siitä olo, että minun ei tarvitse peitellä mitään.”

Terapeutin luona Mia oivalsi, että paniikkikohtaukset olivat olleet kehon luonnollinen tapa reagoida. Hän oli koettanut väkisin painaa alas jotain, mikä nyt pyrki ulos.

”Ymmärsin, että mitä enemmän pelkäsin ja häpesin kokemuksiani, sitä enemmän ne kahlitsivat minua.”

Mia tajusi, että hän oli jäänyt jumiin kipeisiin kokemuksiinsa. Pienetkin harmit toivat ne mieleen.

”Jos ystävä ei pääse tapaamiseen, en mene enää palasiksi. Aiemmin tulkitsin, ettei hän halua olla ystäväni.”

Nyt Mia näkee traumaattiset kokemuksensa toisin, eivätkä ne määrittele häntä enää. Hän ei ole uhri.

Tutustuminen isään oli merkinnyt Mialle valtavasti. He ehtivät puhua monesta asiasta, mutta eivät siitä, mikä heidät aikanaan erotti. Niin läheisiä heistä ei ehtinyt tulla, että Mia olisi voinut ottaa asian puheeksi.

Mia on puhunut isälle kuvitellusti terapiassa.

”Olen sanonut, että olen sinulle vihainen siitä, ettet ollut elämässäni. Ja siitä, että olit niin sekaisin alkoholista, että toimit väärin. Olen antanut isälle anteeksi.”

Äitiään Mia ymmärtää hyvin. Hänestä äiti oli rohkea katkaistessaan välit isään. Niin Miakin olisi ehkä tehnyt.

Mia voi nyt hyvin. Hän elää onnellisessa parisuhteessa ja toimii yrittäjänä. Loputkin oireet ovat väistyneet.

”Olen elävä esimerkki siitä, että oikea terapia voi auttaa parantamaan syvimpiäkin traumoja. Pystyn luottamaan muihin ja tunnen olevani rakkauden arvoinen.”

Mia Renwall, 42, on helsinkiläinen valmentaja, puheopettaja, ääni­näyttelijä ja laulun­tekijä. Mia vetää kehittämiään Healing Intimacy -vuorovaikutustyöpajoja. Perheeseen kuuluu poikaystävä.

Juttu on alun perin julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 3/23.