Titta Jokisen rakkaus alkoi taksijonossa – nyt hän ja Jussi Tunturi ovat olleet yhdessä 34 vuotta: ”Kirjoitin paperille puhelinnumeroni ja nimeksi Mirja Pyykkö”
Titta Jokinen on oppinut, että ihminen sopeutuu monenlaisiin asioihin – myös niihin, joita ei saa korjattua.
Näyttelijä Titta Jokinen kertoo Eevan haastattelusarjassa elämänsä rooleista.
Nykyinen vapaaherratar | Mukavaa arkea kotona
”Olen tehnyt aina töitä nimellä Titta Jokinen, mutta oikeasti olen Leena-Maija Tunturi. Ostin hiljattain netistä neulepuseron, ja seuraavalla viikolla läheiseen kioskiin saapui paketti, joka oli lähetetty taiteilijanimelläni. Kun näytin kioskin työntekijälle henkkareita, hän ei uskonut, että olen Titta.
Yritin selittää, että hänen mielikuvansa minusta on vuosikymmenien takaa ja ikä on tehnyt tehtävänsä. ’Kyllä mä kuule tiedän, miltä Titta Jokinen näyttää’, työntekijä sanoi. Lopulta kuvailin paketin sisällön ja pyysin häntä avaamaan sen. Lähdin kioskista avattu paketti kainalossa.
Minusta on ihanaa olla harmaapää. Suvussani harmaannutaan aikaisin, isäkin jo nelikymppisenä. Aiemmin värjäsin hiukset kerran kuukaudessa mutta enää en viitsi enkä ole katunut.
Olen ollut näyttelijän hommista eläkkeellä kymmenen vuotta. Aamuni alkaa kahdeksan ja yhdentoista välillä. Eläkeläisenä on ihanaa herätä rauhassa ja miettiä lähinnä sitä, mitä söisin aamiaiseksi.
Asun aviopuolisoni Jussi Tunturin kanssa Helsingissä Lauttasaaressa. Siellä on ihanan hiljaista, rauhallista ja puhdasta. Aiemmin asuimme Töölössä. Arki siellä sopi elämänvaiheeseen, jolloin vietin päivät ja illat teatterilla.
Nykyinen arkeni on toisenlaista kuin kiireisinä vuosina näyttelijänä. Kun tyttäreni Kiti (Kokkonen) ja Pauliina (Virta) olivat pieniä, tein töitä aamusta iltaan. Se oli silloin tapana. Kun muistelen sitä aikaa, minusta tuntuu, että kaikki paiskivat töitä, vetivät taksissa röökiä matkalla paikasta toiseen ja elivät kiihkeästi.
Vaikka ajattelin silloin, että elin tavallista lapsiperheen elämää, eihän näyttelijän perusarki terveellistä ollut. Näytökset loppuivat iltakymmeneltä, minkä jälkeen aivot kävivät ylikierroksilla. Ei ollut puhettakaan, että olisin voinut mennä suoraan nukkumaan.
Menimme näytöksen jälkeen usein ravintolaan syömään, ja kotiin tultuani saatoin napsauttaa pyykkikoneen päälle. Ripustin kerrostalon sisäpihalla pyykkiä yöpaidassa vielä puolenyön jälkeen. Nukkumaan menin yhden kahden maissa.
Näytelmien harjoitusviikot olivat kurinalaisia. Komediateatteri Arenan, nykyisen Suomen Komediateatterin, intensiivinen harjoituskausi kesti pari kuukautta. Harjoitus- ja esityskaudella aikaa ei riittänyt perheen ja työn lisäksi muuhun. Kun näytelmän esityskausi päättyi, tunsin haikeutta.
Niihin aikoihin esityskausien väleissä ja kesäisin minun ja Jussin sosiaalinen elämä oli aktiivista. Matkustimme myös paljon. Nyt mietin, että miten jaksoinkin niin paljon kaikenlaista.
Kun jäin pois teatterista, puhelin soi työtarjouksien osalta harvemmin. Nyt eläkkeellä puhelin ei soi juuri lainkaan, eikä kukaan enää pahemmin kysele töihin. Tosin nykyään minua ei edes saisi lähtemään juuri mihinkään. Joskus teen pieniä ja pelkästään mukavia työpyrähdyksiä.
Hyvää elämää voi elää monella tavalla, minun on hyvä olla kotona. Olen 74-vuotias ja sillä tavalla henkisesti seestynyt, että teen juuri sitä, mitä itse haluan.”
Boheemi tytär | Omalla tyylillä pienestä pitäen
”Joitakin vuosia sitten saavuin äidin luo Säkylään puolisoni Jussin kanssa. Huikkasin tullessamme, että hakisimme nopeasti kylältä muutaman ostoksen. Äiti katsoi minua kauhistuneena ja kysyi ihmetellen: ’Meinaatko sää tuon näköisenä lähteä Sokokseen.’ Sen jälkeen hän muistutti minua: ’Leenukka, kaikki täällä Säkylässä tuntevat sinut.’
Äidin mielestä minun olisi pitänyt laittaa tukkaa edes vähän. Hän nosti usein esimerkiksi laulaja Paula Koivuniemen ja kehotti miettimään, miten edustavalta Paula näyttää. Tämä muisto naurattaa minua lämpimästi vieläkin.
Äiti eli yli satavuotiaaksi. Kun hän kaatui kotonaan hieman yli 90-vuotiaana, lopetin säännölliset työt teatterissa. Halusin olla hänen kanssaan entistä useammin ja huolehtia hänestä niin hyvin kuin pystyin.
Kävimme mieheni Jussin kanssa hänen luonaan joka toinen viikko. Pidimme huolta, että kaapissa oli ruokaa ja että äiti voi hyvin. Ihanteellisessa tilanteessa vanhemmat pitävät lapsistaan huolta, mutta jossain kohtaa asetelma kääntyy toisin päin.
Äiti oli ahkera ja työtätekevä myymälänhoitaja, joka huolehti koko perheestä. Isä oli enemmänkin taiteellinen sielu. Lapsuuteni oli onnellinen, ja olin tyytyväinen siihen, mitä oli.
Koulu jäi aavistuksen taka-alalle, mutta harrastin paljon. Partio, telinevoimistelu ja nuorisotyö olivat minulle mieluisaa tekemistä. Luulen, että olin nauravainen ja kiltti tyttö. Tein koulujen kesälomilla paljon töitä, perkasin sokerijuurikkaita Räpin tilalla ja pidin Pyhäjärven rannalla kioskia.
Tykkäsin myös laulaa, ja musiikin kautta aukesikin pikkuhiljaa ura laulajasta näyttelijäksi. Suomalaisen kevyen musiikin kummisetä Toivo Kärki sanoi minulle 1960-lopulla, että nimellä Leena-Maija ei voisi laulaa vaan oli keksittävä taiteilijanimi. Kärki ehdotti Tittaa, ja minulle se kävi hyvin. Titasta tuli työnimeni ja Leena-Maijasta arkiminäni.”
”Olen ihmisrakas ja puhun vieraillekin ihmisille. Piirre on periytynyt Kitille ja Pauliinalle. Kai sitä voisi huonompiakin piirteitä ihmisellä olla.”
Rakastava huolehtija | Itseäkin pitää hoivata
”Olen sielultani huolenpitäjä. Tällä hetkellä hoivaan tyttäriäni, Jussia ja hiukan myös itseäni. Kun sille päälle satun, hemmottelen itseäni katsomalla hyvän sarjan televisiosta, viereen haen kulhollisen viipaloituja hedelmiä – se riittää.
Liikkumattomuudesta soimaan itseäni. Kotini parvekkeella tönöttää kuntopyörä, jonka satulan päällä on shaali, koska tuulettelen sitä. Äiti nimittäin opetti myös, että päivän vaatteet laitetaan illalla parvekkeelle tuulettumaan, etenkin neuleet. Minun on nyt helpompaa uskoa äidin neuvoa kuin ajaa kuntopyörää.
Olen aina pitänyt hyvästä ruuasta ja sen laittamisesta. Näytän rakkauteni ruualla. Koska vietän nykyisin paljon aikaa kotona, ruoka ja kokkaus ovat saaneet entistä suuremman merkityksen.
Minä ja Jussi näemme paljon vaivaa hyvien raaka-aineiden hankkimisen eteen ja kutsumme usein perhettä ja ystäviä syömään. Annan kotiin lähtijöille pieniä nyyttejä vietäväksi. Tunnen olevani elämässäni kaikkein huolettomin ja hilpein, kun saan olla rakkaiden ihmisten lähellä.
Olen kahden aikuisen tyttären huolehtiva äiti. Kiti ja Pauliina työskentelevät tällä hetkellä Suomen Komediateatterissa. Nautin siitä, että tyttäreni asuvat perheineen lähellä ja olemme tiivis yhteisö.
On toki mahdollista, että tyttärien mielestä olen ajoittain rasittava. Ennen saatoin soittaa heille seitsemänkin kertaa päivässä, nykyisin enää ehkä kolme.
”Olen ihmisrakas ja puhun vieraillekin ihmisille. Piirre on periytynyt Kitille ja Pauliinalle. Kai sitä voisi huonompiakin piirteitä ihmisellä olla.”
Molemmilla tyttärilläni on suloiset tyttäret, toinen on jo täysi-ikäinen ja toista saamme vielä hoivata. Tällä hetkellä arkielämän herkkupala on suvun pienin ilahduttaja, Pauliinan tytär Aada, jonka kanssa on kiva askarrella. Viimeksi teimme ison kasan kännyköitä, oli kirahvi- ja pupukännyköitäkin.
Koska perheessäni kaikilla on takana eroja ja avioeroja, olemme tottuneet uusperheisiin. Kiti kirjoitti uusperheiden dynamiikasta 2015 jopa tragikomedian Uusioperh(s)e, jossa olin mukana.
Perheessäni kaikilla on sen verran sydämen viisautta, että ymmärrämme erilaiset perhemallit. Onneksi aikakin on toisenlainen kuin ennen. Toivottavasti nykyisten vanhempien ei enää tarvitse kokea eroistaan sellaista syyllistämistä, jota esimerkiksi mediassa harrastettiin vielä 1970-luvulla. Erosin silloin ensimmäisestä puolisostani, Kitin isästä.
Tyttärien kanssa menneistä on puhuttu jo aikaa sitten. Kumpikaan ei ole jäänyt vaille rakkautta tai läsnäoloa.”
”Uusperheidemme välisestä kunnioituksesta ja lämmöstä kertoo myös se, että mieheni Jussi on ollut kantamassa molemmat entiset mieheni viimeiselle matkalleen.”
Jussin puoliso | Mirja Pyykkö lähti treffeille
”Olen ollut naimisissa kolmen miehen kanssa. Ensimmäinen liitto kesti viisi vuotta, toinen kymmenen ja nykyisessä on meneillään 34. vuosi.
Tapasin Jussin yhteisten ystävien kotona vappujuhlissa 1990. Emme kumpikaan ihastuneet toisiimme ensisilmäyksellä.
Kuinka ollakaan juhlista loppui olut, ja siirryimme kaikki vastapäiseen ravintola Perhoon jatkoille. Valomerkin jälkeen aloimme jutella Jussin kanssa taksijonossa, joka ei liikkunut lainkaan. Jussi sai taksin ensin ja kysyi, saisiko hän heittää minut kotiin. Ilmoitin meneväni itsekseni, mutta Jussi oli sinnikäs ja myönnyin.
Kotini edessä Jussi avasi minulle taksin oven ja kysyi, lähtisinkö hänen kanssaan joskus syömään. Kirjoitin paperille puhelinnumeroni ja nimeksi Mirja Pyykkö. Seuraavana päivänä yritimme mennä salassa syömään ravintola Amigoon, mutta kaikki kävivät siellä silloin, eivätkä treffit pysyneet piilossa.
Jussi on äärimmäisen hauska, älykäs, kohtelias ja turvallinen ihminen, joten kiinnostuin hänestä nopeasti. Seurustelimme vuoden ja muutimme yhteen. Myös tyttäreni ovat saaneet Jussista hyvän puufaijan. Tätä nimitystä meillä on aina käytetty rakkaudellisesti isäpuolen sijasta.
Kaikkien miesteni toinen nimi on Olavi ja heillä on ruskeat silmät. Miehilläni on ilmeisesti ollut myös hyvin samanlainen vaatemaku. Vietimme uusperheiden kesken joitakin juhlapyhiä vuosien varrella ravintola Lehtovaarassa Helsingissä. Eräänä äitienpäivänä saavuin Pauliinan ja Jussin kanssa taksilla ravintolaan, jonka ovella odottivat Kiti ja hänen isänsä Ere Kokkonen vaimonsa Anna-Maijan ja tämän pojan Petterin kanssa. Näimme jo taksista, että Erellä oli yllään täsmälleen samanlainen, mustavalkoinen pepitaruutuinen puku kuin Jussilla.
Olen arvostanut sitä, että kaikki aviomieheni ovat olleet väleissä keskenään. Uusperheidemme välisestä kunnioituksesta ja lämmöstä kertoo myös se, että mieheni Jussi on ollut kantamassa molemmat entiset mieheni viimeiselle matkalleen.
Olemme eläneet Jussin kanssa pitkän ja monivaiheisen elämän. Meitä on liimannut yhteen se, että viihdymme keskenämme kaikkine sävyinemme.
Minun on hirveän hyvä olla tällä hetkellä. En pelkää mitään, vaikka olen saanut perheeni ja ystävieni lisäksi kaksi uutta loppuelämän kaveria, keuhkofibroosin ja polymyosiitin.
Ihminen sopeutuu sellaisiinkin asioihin, joita ei saa korjattua. Näillä mennään.”
Haastattelu on julkaisu Eeva-lehdessä 2/2025.
