Fritjof Sahlström, 52, on Åbo Akademin kasvatustieteiden ja hyvinvointialojen tiedekunnan dekaani. Asuu Vaasassa puolisonsa kanssa. Kolme aikuista lasta.

”Kolme vuotta sitten vaimoni Leena kuoli munuaissyöpään. Ei mene päivääkään, etten ajattelisi häntä.

Välillä raskas olo tulee ihan pienistä asioista. Löysin mökiltä pikkuämpärin, johon oli huolellisesti aseteltu pyykkipoikia. Se muistutti siitä, millainen ihminen Leena oli. Muistoon palaaminen sattuu yhä.

Olen oppinut hyväksymään sen, että samaan hetkeen mahtuvat suru ja kaipuu – mutta myös ilo elämästä, joka on jatkunut.

Leena sairastui keväällä 2014, vaikka emme sitä silloin vielä ymmärtäneet. Hän poti rajuja flunssia ja kärsi lonkkakivuista. Pidimme kolotuksia normaaleina. Kesällä purjehdimme. Leenan oli aiempaa vaikeampi nousta veneestä laiturille.

Elokuussa hän ei päässyt enää pyörällä kodin viereistä mäkeä ylös. Hän kävi lääkärissä, ja parissa viikossa selvisi, että hänellä oli levinnyt munuaissyöpä.

Iloinen arki muuttui aika kammottavaksi. Lääkäri ennusti, että Leenalla saattaisi olla vain kuukausia elinaikaa. Vasta pari viikkoa aiemmin olimme ihailleet Helsinkiä mereltä ja kaikki oli ollut hyvin.

Vastoin ennusteita Leena eli diagnoosin jälkeen neljä ja puoli vuotta. Häneltä leikattiin pois toinen munuainen ja maitotölkin kokoinen kasvain. Syöpähoidot alkoivat toimia puolen vuoden kuluttua.

Hoitojen lomassa elimme melko normaalia elämää. Se oli hyvää aikaa eikä missään nimessä silkkaa kärsimystä. Leena kävi töissä ja liikkui fillarillaan. Muutimme Helsingistä Vaasaan työni perässä. Meidän molempien vanhemmat asuvat Vaasassa, ja turvaverkkojen läheisyys tuntui hyvältä.

Vanhimman tyttäremme 20-vuotissynttäreillä kolme vuotta sitten Leena ei jaksanut syödä edes kakkua. Syksy oli ollut vaikea: Leena oli ollut sairaalassa ja välillä pari yötä kotona. Hän meni makuulle eikä enää noussut.

Silti pidin yllä toivon sirpaletta loppuun asti, kunnes vein Leenan viimeisen kerran sairaalaan. Kolmessa vuorokaudessa hän lähti. Minä ja lapset istuimme vieressä.

Ne päivät olivat perheellemme hyvin tärkeät ja lämpimät. Leena oli tajuissaan vain hetkiä, mutta uskon, että hän tiesi meidän olleen rinnallaan loppuun asti.

Saattohoidon aikana pystyin jotenkin hyväksymään sen, ettei hän enää palaa. Silti hetki oli järkyttävä, kun Leenan hengitys lakkasi. Se teki kaikesta lopullista.

Kuoleman jälkeisistä päivistä en muista juuri mitään. Olimme yhdessä yli 30 vuotta, joten yksinäisyys tuntui pahalta. Leena ei enää nukkunut vieressäni. Näin painajaisia siitä, että omakin hengitykseni lakkaisi.

Työkaverit olivat olleet tukena koko ajan, joten palasin pian töihin. Tuntui hyvältä pitää arki mahdollisimman normaalina. Käsittelin tapahtunutta psykologin kanssa.

Olimme jakaneet Leenan kanssa kotiaskareet tasapuolisesti. Kukkien kastelemisessa oli kuitenkin opeteltavaa. Meillä oli hevonen, koska keskimmäinen tytär harrasti ratsastusta. Eläinlääkärinä Leena oli hoitanut kaikki hevoseen liittyvät asiat, ja ne siirtyivät nyt minulle.

Opin tyttäreltäni paljon hevosen hoidosta. Se oli minun ja tyttäreni suhteelle tärkeää aikaa, ja minusta tuli hevosmies. Luovuimme hevosesta vasta äskettäin.

Leena tiesi, etten viihdy yksin. Hän halusi minun löytävän uuden kumppanin. Hän tunsi minut niin hyvin.

Olin helpottunut toiveesta, kun rakastuin nykyiseen avovaimooni Ansuun muutama kuukausi Leenan kuoleman jälkeen. Uusi onni tuntui todella hyvältä.

Seurustelimme Ansun kanssa nuorina hetken aikaa. Kun Leena kuoli, Ansu lähetti osanottonsa postikortilla. Tapasimme vuosien jälkeen, ystävystyimme ja teinirakkautemme heräsi uudelleen. Ansu muutti Helsingistä luokseni Vaasaan puolitoista vuotta sitten.

En ole edes yrittänyt lähteä suhteeseen puhtaalta pöydältä. Rakkauteni Leenaan ja Ansuun eivät kilpaile keskenään. Mikään ei pyyhi pois historiaani Leenan kanssa.

Emme keskustelleet Leenan kanssa siitä, että kaikki loppuisi. Elimme ehkä hieman naiivisti superrealistisessa optimismissa. Luotimme siihen, että aikaa on.

Silti jokin oli toisin. Emme enää jutelleet eläkepäivistä vaan lähipäivien puuhista. Se tuntuu yhä surulliselta.

Olen ikävöinyt yhteistä historiaamme ja palannut vanhoihin muistoihin. Meillä oli hieno elämä yhdessä, mutta kaipaan sitä, että odotimme yhdessä lasten kasvamista, sitä että he valmistuvat, menevät naimisiin ja saavat kenties lapsia. Näistä haaveista luopuminen tuntuu kipeältä.

Vaikka elämä muuttuu läheisen kuoltua täysin, moni asia pysyy ennallaan. Vieläkin pyöräilen, hiihdän ja käyn kesällä purjehtimassa. Minusta on tärkeää, että sureva voi pitää kiinni identiteetistään menetyksen jälkeenkin.

Elin Leenan sairastaessa monta vuotta tilanteessa, jossa elämän jatkuminen ei ollut itsestäänselvyys. Nyt arvostan elämää ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin.

Suru on tehnyt minusta herkemmän. Osaan hyväksyä omia ja muiden tunteita paremmin. Ajattelen, että jokaista unelmaa ei tarvitse toteuttaa nyt heti, mutta viiden vuoden sisään olisi hyvä tehdä sen eteen jotakin. Tulevaisuudesta ei voi koskaan olla ihan varma.

Iloitsen siitä, että saan elää ja hengittää ja kokea hienoja asioita Ansun ja lasteni kanssa. Surusta huolimatta tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia. Suurin haaveeni on se, että sama tunne säilyy jatkossakin.”