”NYT TÄMÄ EI OLE ENÄÄ MINUN HALLINNASSANI, tajusin pelonsekaisin tuntein. Sanoin jo ei, monta kertaa, mutta mies ei kuunnellut.

Tunsin, kuinka hän yritti väkisin tehdä minulle asioita. Kuinka hänen kätensä olivat paikoissa, joissa en olisi halunnut niiden olevan. Jähmetyin totaalisesti, enkä kyennyt toimimaan.

En saanut miestä kimpustani. Yritin huutaa apua, mutta kaverini ei kuullut, ääntä ei tullut. Huusinko sittenkään?

Ovi kävi, kaverini palasi huoneeseen. Hän riuhtoi miehen irti minusta ja heitti tämän pihalle. Olin 19-vuotias, mies ainakin 20 vuotta vanhempi.

Kaverini sanoi, että mies oli pahoillaan. Emme puhuneet juuri muuta. Kävimme nukkumaan. Minä jäin järkyttyneenä kyljelleni makaamaan. Olin varma, että jos kaverini ei olisi tullut paikalle, minut olisi jo raiskattu.

Seuraavana päivänä menin töihin. Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Päivän aikana tuli outo olo. Taukohuoneessa yritin soittaa parhaalleni ystävälleni kertoakseni loppuillan tapahtumista. En saanut häntä kiinni, ja rohkeuteni mureni.

En kertonut asiasta kenellekään. En edes ajatellut, että mitään väärää olisi tapahtunut.

Ehkä ymmärsin tilanteen väärin ja ylireagoin?

OLI VUOSI 2013. Tuolloin asuin ja opiskelin ensimmäistä yliopistovuottani Oulussa. Fuksivuoden jälkeen olin ollut vähän hukassa, ja pientä uupumustakin oli ilmassa. Siksi olin päättänyt pitää välivuoden ja matkustaa kolmeksi kuukaudeksi Uuteen-Seelantiin.

Ennen lähtöäni olin palannut kesäksi kotikonnuille Inariin, mennyt kesätöihin ja viettänyt aikaa perheen sekä ystävien kanssa. Lokakuussa vietimme läksiäisbileitäni.

Bileiden jälkeen olimme menneet jatkoille kaverini luo. Talo oli iso, ja vasta nukkumaan mennessäni olin havahtunut, että kutsumaton vieras, mies, oli huoneessa. Hän oli salaa seurannut meitä baarista.

Kaverini meni käymään vessassa, ja tajusin olevani miehen kanssa huoneessa kaksin.

Ensin hän yritti saada minua lähtemään mukaansa. Sanoin, etten lähde minnekään, vaan aion käydä nukkumaan. Lisäsin vielä, että sinähän olet naimisissa.

Sitten mies oli kimpussani.

Lue myös: Maria ymmärsi terapiassa, että hänet käytännössä raiskattiin joka sunnuntai – vaikka seksuaalirikoslaki uudistuu, painostustapaukset jäävät silti pimentoon

LÄKSIÄISILLAN JÄLKEEN halusin unohtaa kaiken ja päästä pois Inarista, kauas siitä miehestä. Palasin Ouluun, toisiin läksiäisiini.

Kesken illan häivyin kertomatta, että lähden. Ystäväni löysi minut kadulta istumasta yksin, ja tunnustin, mitä Inarissa oli tapahtunut. Sen kertominen oli tuskaista. Hävetti. Olinhan ollut jatkoilla miespuolisen kaverini luona, vaikka olin ihastunut toiseen. Karma iski, sillä olin toiminut itse väärin, ajattelin. Ruotsissa tämä olisi tosin jo laskettu raiskaukseksi, sanoin ystävälleni.

Pidin silti tiukasti lähtösuunnitelmastani kiinni: halusin äkkiä pois. Selitin itselleni, etten anna sen miehen pilata pitkään odottamaani reissua.

Uskottelin itselleni, että Uudessa-Seelannissa olisi helpompi hengittää. Ottaisin konkreettisen etäisyyden, pakenisinkin, eikä minun tarvitsisi kohdata tuttuja.

Hyppäsin lentokoneeseen ja painoin kaiken taka-alalle.

Kolmen kuukauden reissu venyi lopulta vuodeksi, sillä kotiinpaluu alkoi tuntua ahdistavalta. Vuoden aikana en puhunut juurikaan parhaan ystäväni enkä perheeni kanssa – ihmisten, joiden kanssa olin ollut tekemisissä ennen päivittäin. Itsenäistyinkin, mutta ennen kaikkea etäännyin.

UUDEN-SEELANNIN VUOTTA SEURASI sekavia aikoja. Palasin reissusta takaisin vanhempieni hoteisiin Inariin ja turrutin muistiani bilettämällä ja tekemällä älyttömästi töitä. Elämä oli kaoottista, ja keskeytin opinnotkin.

Eräänä baari-iltana tuli ylilyönti, join liikaa ja käyttäydyin oudosti. Kotimatkalla kaverini sanoi, ettei seurassani ole enää hauska juhlia. Se avasi silmäni. Ymmärsin, että ehkä minun on syytä mennä jonnekin juttelemaan. Olen kiitollinen ystäväni suoruudesta, se oli käännekohta.

Hakeuduin terapiaan. Siellä selvisi, että minulla on todennäköisesti post-traumaattinen stressihäiriö, PTSD.

EDMR-TERAPIAN AIKANA aloin muistaa asioita ja ymmärtää, ettei tapahtunut ollut oma syyni: se oli oikeasti raiskauksen yritys.

Sitten sain kuulla, etten ole tekijän ainut uhri. Sisuunnuin: oli yksinkertaisesti pakko tehdä jotain.

Samaan aikaan alkoi metoo-liike, ja samanlaisia tarinoita tuli julki joka puolelta.

Syksyllä 2017 päätin kumppanini tuella tehdä rikos­ilmoituksen. Ymmärsin, etten voi enää salata asiaa läheisiltäni. Neljä vuotta tapahtuneen jälkeen kerroin perheenjäsenilleni.

Rikosilmoituksen jätettyäni ajattelin, että tästä tämä nyt lähtee ja asia ratkeaa. Mutta ei se mennyt niin. Esitutkintavaihe kesti kaksi piinaavan pitkää vuotta, joiden aikana sain vain arvailla, toteutuivatko rikoksen tunnusmerkit ja eteneekö juttu rikossyytteeseen.

Se oli kuin löysässä hirressä roikkumista: jollakin muulla oli päätäntävalta elämästäni. Enkä voinut puhua asiasta muiden kuin läheisteni kanssa ennen kuin oikeus olisi tehnyt päätöksensä. Ja samaan aikaan kaikkialla oli metoo-tarinoita. Olisin halunnut vain huutaa, että minäkin olen kokenut saman!

Lue myös: Maaret Kallio tietää, että terapian aloitus voi olla lähipiirille tiukka paikka: "Muutokset ovat pieniä ja hitaita, mutta usein pysyviä"

PTSD:NI ALKOI PAHENTUA. Olin sairauslomilla töistä, en saanut saatettua asioita loppuun, ramppasin lääkärissä ja traumaterapiassa. Oli paperisotaa, byrokratiaa ja terveydentilani monitorointia viranomaisille, puheluita poliisin ja asian­ajajan kanssa.

Kärsin unettomuudesta, syvästä uupumuksesta ja eristäydyin. Ihmisten kohtaaminen ja esimerkiksi kaupassakäynti päivällä tuntui ylitsepääsemättömän hankalalta.

Pari vuotta kuljin öisin metsissä ja välttelin kylällä liikkumista. Tutut paikat toivat välähdyksiä tapahtumasta, ja jos nukuin, näin painajaisia. Välillä jopa puheen tuottaminen oli vaikeaa, sillä aivoni olivat niin ylikierroksilla.

Eikä parisuhde voinut välttyä tältä kaikelta. Läheisyys ja luottamuksen rakentaminen olivat välillä vaikeita.

Kun esitutkinta eteni rikossyytteeseen raiskauksen yrityksestä alkuvuodesta 2020, tuntui huojentavalta. Kuin olisin ollut lähempänä ratkaisua, vaikka ajatus tekijän kohtaamisesta oikeudessa pelottikin.

KUN LOPULTA PÄÄSIN oikeusprosessista eroon syksyllä 2021, tuntui kuin sumuverho olisi vedetty pois kasvojeni edestä. Oli uskomatonta, että tekijä tuomittiin. Ensimmäinen tunne oli helpotus: vihdoin pääsen tästä eroon. Ehkä nyt olen vapaa.

Pian minusta kuitenkin tuntui, että jäin tyhjän päälle ja olo oli edelleen tosi paska. Eikö paha olo loppunutkaan?

Oikeusprosessi oli kestänyt liki neljä vuotta. Se oli pitänyt minua panttivankina ja pannut elämäni tauolle.

Välillä mietin, oliko kaikki sen arvoista. Vuoteni parikymppisenä menivät tämän asian puimiseen.

Nyt vasta alan tajuta, mitä kaikkea sen takia on tippunut pois elämästäni.

Oikeusprosessi sekä ylläpiti että pahensi post-traumaattista stressihäiriötäni. Hermostooni on jäänyt pysyvä jälki.

Minun on ollut vaikeuksia palata työelämään täysipainoisesti, sillä stressinsietokykyni on matala. Pienikin stressi laukaisee PTSD-reaktion ja johtaa pahimmillaan itsetuhoisiin ajatuksiin. Nyky-yhteiskunta odottaa työtehokkuutta, mutten trauman takia tule olemaan sataprosenttisen toimintakykyinen ehkä enää milloinkaan.

Luulen, että on tärkeää hyväksyä, että stressihäiriö on osa elämääni ja minun on elettävä sen kanssa – näillä voimavaroilla.

KUN OIKEUSPROSESSI OLI VIELÄ KESKEN, aloin tallentaa raskasta tilannetta päiväkirjanomaisesti. Sitten päätin tehdä oikeusprosessista dokumenttielokuvan.

Olen lapsesta asti rakastanut elokuvia ja kuvannut elämääni sekä kotipaikkaani isäni videokameralla. Olen myös työskennellyt elokuvien parissa saamelaisalueella alkuperäiskansojen Skábmagovat – Kaamoksen kuvia -elokuvafestivaalilla vuodesta 2014 lähtien.

Elokuva oli keinoni saada etäisyyttä loputtomalta tuntuneeseen esitutkintavaiheeseen, jossa roikuin kuin välitilassa. Kun sain projektin, johon keskittyä, pääni pysyi pinnalla.

Muiden alkuperäiskansoihin kuuluvien elokuvat rohkaisivat minua ymmärtämään, etteivät tarinat kuulu vain Hollywoodiin tai suuriin kaupunkeihin. Ehkä omakin tarinani voisi tuoda edes pienen muutoksen maailmaan. Ja dokumenttiprojektien hyvä puoli on, että niillä on aina alku ja loppu. Se auttoi minua ajan uudelleenmäärittelyssä.

Elokuvani Boso mu ruovttoluotta - Puhalla minut henkiin valmistui kesällä 2021, puoli vuotta oikeusprosessin päättymisen jälkeen. Sen jälkeen olen näyttänyt elokuvaani saamelaisyhteisön tapahtumissa.

Keskustelun ylläpitäminen yhteisössäni on tärkeää. Myös saamelaisyhteisöissä tapahtuu seksuaalista väkivaltaa, mutta ihmiset kärsivät hiljaisuudessa. Siitä on puhuttava ääneen. Puhumalla voi paljastaa väkivallan ja hiljentämisen mekanismit, joissa on usein tietty etenemiskaava.

Olen huomannut, että pohjoisen turvallisuus on illuusio. On ollut silmiä avaavaa esitysten jälkeen kuulla palautetta muiden seksuaaliväkivallan kokemuksista. Moni jää ilman tukea ja joutuu jopa jättämään kotipaikkansa, jossa suku on asunut sukupolvien ajan. Se on sydäntäsärkevää.

Elokuvani on vastaanotettu yhteisössäni avoimin sydämin, mutta seksuaaliväkivallasta puhuminen on ollut myös henkisesti raskasta. Suomen saamelaisyhteisö on pieni, ja se tekee asioiden käsittelyn vaikeaksi. Pienissä kylissä kaikki tuntevat toisensa, ja voi olla, että uhri joutuu kohtaamaan tekijän lisäksi koko muun suvun.

MONI ASIA OLISI PITÄNYT tehdä toisin syksyllä 2013. Minun olisi pitänyt jäädä tapahtuneen jälkeen Suomeen. Kohdata asia ja kertoa siitä läheisille. Kun lähdin saman tien vuodeksi toiselle puolelle maapalloa – vaikken reissua muuten kadu – minun ja perheeni sekä ystävieni väliin avautui syvä kuilu. Menetin yhteyden monen rakkaan ihmisen kanssa. Se tuntuu epäreilulta.

Olisin tarvinnut trauma-apua. Olin nuori, ja vaikka jotenkuten ymmärsin, mitä kehon itsemääräämisoikeus tai seksuaalinen häirintä on, tietotasoni seksuaalisesta väkivallasta ei ollut hyvä. Suostumuksesta puhuttiin myös tosi vähän.

Ennen raiskausyritystä olin jo altistunut ahdistelulle ja kehon itsemäärämisoikeuttani oli loukattu, joten rajat olivat hämärät ja häirintä normalisoitua.

Uskon, että mieleni on suojellut minua. Raiskausyrityksen jälkeen menin luultavasti jonkinlaiseen dissosiaatiotilaan, sillä edelleenkään en muista jokaista yksityiskohtaa.

Joitakin asioita illasta on palautunut mieleeni vasta traumaterapiassa ja oikeudenkäynnissä kuulluissa todistajanlausunnoissa.

Olen ollut katkera, että jouduin jättäytymään yliopistosta pois, ja surrut ja tuntenut katkeruutta siitä, etten ole saanut aikuistua, kuten olisin halunnut.

Ensimmäisen yliopistovuoden jälkeen olin jo vähän aikuistunut ja ehtinyt perustaa omaa elämääni, ja pitkään tuntui, että se kaikki vietiin minulta.

Lue myös: Nuoruuden abortit seurasivat Lauran mukana pitkään – "Sain seksikasvatuksen Corollan takapenkillä"

TUOMIOSTA ON KULUNUT yli vuosi, ja tunnen, että olen päässyt pahimmasta kaaoksesta yli.

Nyt alkaa toipumisaikani. En viihdy isoissa ihmisjoukoissa, mutta uskallan jo käydä keskellä päivää kaupassa. En koe enää olevani ulkopuolinen perheeni ja ystävieni keskuudessa. Olen hengissä, ja sekin on iso saavutus.

Ihan vielä en ole saanut rauhaa, sillä tuon illan jälkeen elämäni mannerlaatat liikahtivat niin perustavanlaatuisesti pois paikoiltaan. Mutta kun on perin pohjin joutunut käymään elämäänsä läpi, vaikeiden asioiden käsitteleminen ei enää pelota. Itseluottamukseni on alkanut pikkuhiljaa palata. Luotan siihen, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi.

Ihmissuhteiden elvytys on yhä meneillään. Moni sanoi tapahtuneen jälkeen, että olin epäluotettava, arvaamaton ja tasapainoton, mutta kukaan ei tiennyt syytä.

Perheeni ei silti hylännyt minua. Isäni vei kalaan, kun olin ahdistunut, ja kuljetti terapiaan 40 kilometrin päähän. Äitini siivosi kotiani ja tuo edelleen ruokaa viikoittain.

Kumppanini on antanut minulle aikaa, ja hän oli mukanani oikeusistunnoissa. Olemme olleet yhdessä viisi vuotta, ja nyt vihdoin saamme elää ilman oikeudenkäyntiin liittyvää haipakkaa ja painetta.

Jokin aika sitten hankimme koiran. En enää pelkää nukkumaan mennessä, sillä kodissani on nyt vahti ja pehmoinen paras ystävä, joka läheisyydellään lievittää ahdistusta.

Seksuaaliväkivalta saa asioita pois raiteiltaan. Väkivallan takia olen ikään kuin menettänyt kaksi kotia.

Suren menetettyä, Ouluun jäänyttä elämää. En palannut kaupunkiin kahteen vuoteen.

Inarissakaan asuminen ei ole yksioikoista. Tunnen syvää yhteyttä kylään, ympäröivään luontoon ja lapsuusmuistoihin, mutta elän ikävät muistot yhä uudelleen joka syksy, ja pohdin muuttamista.

Mutta en tiedä, minne menisin. Inari on kaikesta huolimatta kotipaikkani.

POST-TRAUMAATTISEN stressihäiriön taudinkuvaan kuuluu, että tulevaisuutta on vaikea ajatella tai edes hahmottaa. Uskon päässeeni siihen toipumisen vaiheeseen, että minulla on voimavaroja ajatella tulevaisuutta ja mitä siltä haluan.

Unelmien poikasia on jo syntynyt. Palaan pitkästä aikaa koulunpenkille opiskelemaan saamenkäsitöitä ja taideteollisuusalan perustutkintoa. Ehkä tulevaisuudessa asuisin luonnon keskellä esivanhempieni mailla ja perustaisin taideresidenssin, jonne muutkin voisivat tulla lepäämään. Eläisin luonnonaikojen, en työkiireiden mukaan.

Olen pitkään paennut hukuttamalla itseni kiireeseen, ja nyt haluaisin päästää siitä irti.”

Juttu on julkaistu Trendissä 7/2022.