Haaveilen salaa laihtumisesta, ja se hävettää minua – syynä trendi, joka saa meidät vihaamaan itseämme

En ole selannut päivääkään skinnytokia. Silti jään välillä itselleni kiinni ajatuksesta: jos olisin vähän laihempi, olisinko onnellisempi.

Skinnytok on vilissyt eri medioiden otsikoissa pitkin kesää. Aihe on herättänyt keskustelua jopa eduskunnassa.

Kyse on TikTok-videopalvelusta löytyvästä avainsanasta, jota käytetään sairaalloiseen laihdutukseen viittavan sisällön yhteydessä.

Mediat ovat kertoneet, että videoissa esitellään aliravittuja kehoja ja jaetaan epäterveellisiä laihdutusvinkkejä. Jos videoita katsoo useamman kerralla, algoritmi tarjoaa lisää vastaavanlaista sisältöä. Skinnytok -tunnisteen taakse oli ehtinyt muodostua suuri sairaalloista laihuutta ihannoiva yhteisö, ennen kuin Tiktok kielsi hashtagin käytön kesän alussa.

Kun olen seurannut keskustelua skinnytokista, yksi asia on turhauttanut minua erityisesti: ilmiötä kauhistellaan niin kuin laihuuden ihannointi tapahtuisi jossain kaukana nimimerkkien ja hashtagien takana sosiaalisessa mediassa.

Skinnytok on surullinen jäävuorenhuippu iänikuiselle laihdutuskulttuurillemme, joka nostaa päätään aina kun luulemme, että siitä päästiin jo eroon.

Kun olin teini 2010-luvulla, laihuus oli hetken taka-alalla. Silloin kurvikkaammat kehot olivat muotia. Ehkä ajateltiin, että kauneusihanteet olivat ”terveempiä” tai helpommin tavoitettavissa. Minun kokemukseni oli erilainen.

Itkin teininä liian pieniä rintojani, koska ne eivät sopineet ajan kauneusihanteeseen. Muistan, kuinka yön pimeinä tunteina etsin netistä neuvoja rintojen kasvattamiseen.

Nukuin monta vuotta rintaliivit päällä, koska en sietänyt ajatusta itsestäni ilman liivejä. Ajattelin, että kukaan ei voi rakastaa minua, koska näytän tältä. Lopulta perehdyin enemmän kauneusihanteisiin ja ymmärsin trendien olevan väliaikaisia. Se teki minusta vihaisen.

Niin vihaisen, että lopetin vihaamasta rintojani ja kohdistin vihan alati vaihtuviin kauneusihanteisiin.

Nyt kurvikkaan kehoihanteen pioneerit, Kardashianit, ovat laihtuneet langanlaihoiksi. Ja minä pohdin salaa pääni sisällä, pitäisikö minunkin olla pienempi. Kaikki nämä vuodet kehoihanteiden tietoista kyseenalaistamista ja silti astun kerta toisensa jälkeen samaan ansaan. Nimittäin ajatukseen siitä, että muuttamalla ulkonäköäni olisin jotenkin rakastettavampi.

Olen aina tietoisesti vältellyt laihduttamiseen kannustavaa sisältöä somessa. Jos laihdutukseen viittaava video pompahtaa algoritmilleni, pyyhkäisen sen heti pois ruudultani.

Ehkä juuri siksi ajatus laihtumisesta hävettää. Miksi ajattelen asiaa, kun maailma on mennyt eteenpäin ja 1990-luvun sairas laihdutuskulttuuri on takanapäin?

Todellisuudessa mikään ei ole merkittävästi muuttunut.

Skinnytokin henki näkyy pilkahduksina arjessamme. Se näkyy Ozempicin räjähdysmäisessä suosiossa, jatkuvasti vaihtuvissa trendiruokavalioissa ja vaatekauppojen edelleenkin liian kapeissa kokovalikoimissa.

Laihuusnormi on niin loppuun kulunut aihe, että siitä on raivostuttavaa kirjoittaa. Pääsemmekö koskaan eroon ylisukupolvisesta laihduttamisen traumasta, joka tuntuu edelleenkin siirtyvän sukupolvelta toiselle?

Laihuustrendi jyllää taas. Se ei piiloudu vain somekuplien kommenttikenttiin ja videoihin, se näkyy aktiivisesti kulttuurissamme. Eikä se ole ainoa trendi, joka saa meidät vihaamaan itseämme.

Niin pitkään kun puhumme erinäköisistä kehoista muoti-ilmiöinä, kulttuurimme kehonormi on vinksahtanut. Se ruokkii skinnytokin kaltaisia ilmiöitä, joita ei pysäytä pelkkä hashtagien kieltäminen.

Kun ulkonäkökeskeinen kulttuurimme kannustaa jo valmiiksi laihduttamaan, on todennäköisempää eksyä helpommin myös äärimmäisyyksiin vietyjen videoiden pariin.

Ei siis ihme, että päähäni pilkahtaa välillä surullinen mutta inhimillinen ajatus laihemmasta vartalosta. Onneksi tiedostan, etteivät ajatukset ole totta.

Tulen pyyhkimään ne pois mielestäni myös tulevaisuudessa – aivan kuten teen ruudulleni ilmestyville laihdutusvideoille.