Kun Suvi West lähti taistelemaan Saamenmaan homofobiaa vastaan, hän halusi suojella Kaarin-sisartaan: ”Olen ottanut ikävät viestit henkilökohtaisesti”
Suvi West ja Kaarin West ovat toistensa tukipilarit. Siskolle puretaan niin erosurut, lapsitoiveet kuin julkisuuden paineetkin, mutta yhdessä saunominen ei tule kuuloonkaan.
Se oli kriisin paikka. Kun elokuvaohjaaja-käsikirjoittaja Suvi West perheineen muutti neljä vuotta sitten Helsingistä takaisin synnyinseudulleen Utsjoelle, pääkaupunkiin jäänyt sisko Kaarin West ei heti tiennyt, miten päin olla. Siskon luokse ei voinutkaan enää vain kipittää höpöttelemään.
”Samalla olin kateellinen siitä, että pääsit muuttamaan takaisin pohjoiseen. Se haave minullakin on. Toki olin myös onnellinen puolestasi”, Kaarin sanoo.
Siskojen kesken hänen nimensä tosin on Kaisa, sillä Suvi käyttää siskostaan lapsuudessa syntynyttä lempinimeä.
Välimatkassa oli totuttelemista, sillä Helsingin-vuosina Westin sisarusten elämät menivät suorastaan hämmästyttävän samassa rytmissä. He saivat lapsensakin neljän päivän erolla samassa sairaalassa.
”Kaisa synnytti esikoisensa päivänä, jona oli minun esikoiseni laskettu aika. Kun lapseni syntyi, Kaisan vauva kävi tarkastuskäynnillä sairaalassa. Laitoimme lapset vierekkäin samaan sänkyyn, ja kahviossa heitä luultiin kaksosiksi.”
Nyt 7- ja 10-vuotiaiksi varttuneiden lasten lisäksi Suvin perheeseen kuuluu kuvaajana työskentelevä puoliso Anssi Kömi. Suvin esikoisromaani Syntien kummun naiset julkaistiin toukokuussa.
Kaarin ja hänen 10-vuotias lapsensa asuvat nyt Lahdessa. Kaarin työskentelee terapeuttina Uvjassa, psykososiaalisen tuen yksikössä, joka tarjoaa mielenterveyspalveluja saamen kielillä ja suomeksi. Hän jakaa yhteishuoltajuuden lapsensa toisen äidin kanssa.
”Suvi elää ydinperhe-elämää, joka on minunkin unelmani. Siitäkin olen hänelle hieman kateellinen. En kuitenkaan sillä tavalla, ettenkö toivoisi niitä asioita Suville. Minulla on toteutumaton haave toisesta lapsesta.”
Suvi puolestaan kadehtii Kaarinilta tämän vapautta tehdä mitä haluaa lapsivapaina viikkoina.
”Minä, joka en oikein koskaan nähnyt itseäni perheellisenä, vietän nyt heteronormatiivista perhearkea perinteisessä ydinperhemuotissa pohjoisessa”, Suvi naurahtaa.
”Vanhempiemme ratkaisu antoi meille mallin, että saamme tavoitella hyvää suhdetta ja rakkautta.”
Omia unelmia saa toteuttaa. Sen mallin Westin sisarukset oppivat lapsuudenkodissaan Utsjoella.
”Molemmat vanhempamme on tehneet, mitä ovat halunneet, vaikka perheessä oli pieniä lapsia. He eivät ole eläneet vain meitä varten, ja silti luoneet lämpimän ja rakastavan kodin.”
Sisarusten äiti työskenteli eri aikoina diakonissana, terveydenhoitajana ja kirkkoherrana, isä erikoislääkärinä.
Kaarin ja Suvi olivat kiinteä kaksikko pienestä pitäen. Kaarin muistaa, että Suvilla oli iso rooli siinä, että hän tunsi kuuluvansa joukkoon.
”Olin aika ujo lapsi, ja Suvi otti minut aina mukaan leikkeihin kavereidensa kanssa.”
Suvi ajattelee toisin.
”Olemme eräänlainen esikoiskaksikko. Kasvoimme samojen kavereiden kanssa, bailasimme ja reissasimme yhdessä.”
Kun Suvi ja Kaarin olivat 14- ja 13-vuotiaita, vanhemmat erosivat. Nopeasti Suvi huomasi, että ero on hyväksi, jos ei ole onnellinen.
”Ero on jokaisen lapsen painajainen, mutta vanhempiemme suhde ei ollut tasapainoinen ja onnellinen. Onneksi äiti ja isä ovat löytäneet uudet suhteet, joissa saavat olla omia itsejään ja tulevat nähdyiksi sellaisina kuin ovat. Heidän ratkaisunsa on antanut mallin, että saa tavoitella hyvää suhdetta ja rakkautta”, Suvi miettii.
Eron jälkeen isä muutti Tromssaan muutamaksi vuodeksi lääkärin erikoistumisopintoihin, ja lapset matkustivat hänen luokseen loma-aikoina. Lapset jäivät äidille.
Suvi ja Kaarin ovat perheen vanhimpia lapsia alle kahden vuoden ikäerolla. Sisaruskatraaseen kuuluu kuusi pienempää sisarusta. Äidin uuden perheen myötä saatiin myös bonussisar.
Festareita, reissuja Saamenmaalla ja Kreikassa, baari-iltoja Helsingissä.
Westit ovat ovat energisiä iltavirkkuja, jotka ovat ehtineet yhdessä yhtä sun toista. Parikymppisinä sisarukset olivat kesätöissä Karasjoella, Kaisa hotellissa ja palvelutalossa, Suvi NRK Sápmissä. Kaksikko asui Karasjoelle asettuneen isänsä luona, työskenteli rankasti mutta myös juhli rankasti.
”Suvin kanssa ei tule koskaan tylsää! Noin puoli vuotta sitten lainasin häneltä illanviettoon vaatteita, ja hänellä ei ollut oikein mitään muuta minulle sopivaa tarjota kuin pinkki karvatakki ja pinkki karvalakki”, Kaarin muistaa.
Suvi vuorostaan kehuu Kaarinia perheen kaunottareksi ja tyylitaituriksi, joka näyttää aina upealta ja vaivattoman kauniilta.
”Kerran olin menossa treffeille. Kaisa sanoi minulle, että laita nyt edes vähän ripsiväriä. Laitoin sitten.”
Kaarin hieman kainostuu kehuista.
”Kerran tosin muistan, kun puin oranssin satiinipyjaman päälle kouluun. Minusta se oli ihana, mutta muut nauroivat minulle. Suvi ei kommentoinut asua mitenkään.”
”Olemme puolustaneet toisiamme sokeastikin”, Suvi vahvistaa.
”Uskon, että konservatiivinen kristinusko on demonisoinut homoseksuaalisuuden.”
Nobody knows I’m lesbian - Kukaan ei tiedä, että olen lesbo. Niin luki Suvin t-paidassa, kun tämä oli teini.
Tosiasiassa Utsjoella juuri kukaan ei tiennyt, että siskoksista Kaarin on se, joka tykkää naisista.
”Käytimme tuota t-paitaa vuorotellen Suvin kanssa ja prosessoin asiaa”, hän muistaa.
Seksuaali-identiteetin tunnistaminen ja myöntäminen edes siskolle ei ollut Kaarinille mutkatonta.
”Omit paidan aluksi, ja ihmettelin, miksi olet siihen niin kiintynyt”, Suvi taas muistaa.
Ensin Kaarinin suuntauksesta saivat tietää ystävät. Suvi muistaa, että alle parikymppisenä Kaarin vitsaili asiasta.
”Kun joku mies tuli iskemään, Kaisa saattoi sanoa, että tykkää naisista.”
Usein miehet jäivät keskustelemaan aiheesta kiinnostuneena.
”Ehkä Kaisa testasi, miten muut suhtautuvat asiaan”, Suvi miettii.
Ystäväporukassa asiaan suhtauduttiin myönteisesti, mutta saamelaisyhteisössä asiasta vaiettiin.
”Ei minua mitenkään kivitetty, mutta asiasta ei vain puhuttu. Kristinusko vaikuttaa saamelaisyhteisössä vahvasti, ja vanhemmalla väestöllä on lestadiolaistaustaa. Esimerkiksi juhlissa saatettiin kysellä muilta poikaystävistä, mutta minulta ei kysytty mitään.”
Suvi täsmentää:
”Saamelaiskulttuuri ei ole showmaista ja verbaalista. Pahinta on, kun ihmiset vain hiljenevät. Hiljentyminen on kieltämisen merkki”, hän avaa.
Kylällä tiedettiin ehkä yksi tai kaksi vanhempaa queer-naista, joista puhuttiin selkien takana. Suvi uskoo, että tuntematon pelotti vanhempaa väestöä.
”Ymmärrän, mistä homoseksuaalisuuden tabu juontaa juurensa. Uskon, että konservatiivinen kristinusko on demonisoinut homoseksuaalisuuden. Ihmisillä ei ole ollut tarpeeksi tietoa eikä tienraivaajia.”
Myös Kaarin kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Teininä hän oli aktiivinen seurakunnassa. Tuolloin hänen korviinsa kantautui epäsuorasti, etteivät homoseksuaalit saa tulla seurakunnan tiloihin.
”Se tuntui tosi surulliselta ja tietenkin otin sen henkilökohtaisesti. Halusin kauas pois Utsjoelta.”
Suvi ja Kaarin muuttivat pois kotoa samaan aikaan, Suvi 16-vuotiaana Tampereelle ilmaisutaidon lukioon ja Kaarin 15-vuotiaana, Kaustiselle musiikkilukioon. Kaustisella hän asui mummonsa luona.
”Minun olisi pitänyt enemmän lohduttaa sinua eikä näyttää omaa suruani, kun rakastani loukataan.”
Jo oli aikakin.
Niin Kaarin totesi, kun Suvi pyysi häntä mukaan dokumenttielokuvansa Minä ja pikkusiskoni, saameksi Sparroabbán, tekemiseen. Vuonna 2016 ensi-iltansa saanut elokuva kertoo, miten Suvi lähtee taistelemaan Saamenmaan homofobiaa vastaan kuultuaan sisarensa pitävän naisista.
Pitkään Suvi ajatteli tekevänsä elokuvan ilman Kaarinia.
”Halusin suojella häntä.”
Kaarin puolestaan mietti, eikö sisko tajua kysyä häntä mukaan elokuvan tekoon. Hän oli valmis puhumaan aiheesta.
”Olet halunnut nostaa asioita pinnalle ja hakea myönteisiä kokemuksia minullekin”, Kaarin ajattelee.
Nyt puolestaan Suvi kainostuu kehuista.
Elokuva sai myönteistä palautetta, mutta sen tekovaiheessa Suvi kuuli myös ikäviä kommentteja. Niihin hän reagoi henkilökohtaisesti, mikä harmittaa jälkikäteen.
”En edes ole ollut kovin hyvä liittolainen. Olen ottanut ikävät viestit henkilökohtaisesti. Näytin omat tunteeni sen sijaan, että olisin vain tukenut sinua. Minun olisi pitänyt enemmän lohduttaa sinua eikä näyttää omaa suruani, kun rakastani loukataan.”
Kaarin ymmärtää.
”En ikinä ole ajatellut, että minua pitäisi vain tukea. Näytit, että tämä asia on sinullekin tärkeä.”
Suvi on myös avartanut sisarensa ajatusmaailmaa.
”Sinun on varmasti ollut vaikeaa tasapainoilla siinä, ettet ole tuonut minua koskevia huoliasi esille. Sinulla on luontainen kyky huolehtia, että olen turvassa. Samalla olet opettanut, että emme ole uhreja, vaan meillä on valta valita, miten elämme”, Kaarin sanoo.
Elokuvanteko oli molemmille puhdistava ja tärkeä kokemus. Kaarin ei uskaltanut saapua elokuvan ensi-iltaan Inariin mutta sai ihanaa palautetta jälkikäteen.
”Minulle tarjottiin diakonissan töitä Utsjoen seurakunnasta, mutta silloin olin jo töissä muualla.”
Vajaassa kymmenessä vuodessa elokuvan teema homoseksuaalisuudesta tabuna on Suvin mukaan vanhentunut. Tänä päivänä teema olisi kattavammin sateenkaariväestöä koskeva, queer.
”Queer-saamelaisia on paljon.”
Suvi kertoo, miten monet kristillisissä piireissä kasvaneet queer-saamelaiset ja -suomalaiset sekä heidän läheisensä ottivat häneen yhteyttä elokuvan jälkeen.
”Mietin, että jos yksikin ihminen muuttaa ajatteluaan elokuvan katsottuaan, ihme on tapahtunut.”
Elokuvanteon aikaan Kaarinin elämässä myllersi. Hän oli hedelmöityshoidoissa silloisen puolisonsa kanssa. Suhde päätyi avioeroon monta vuotta myöhemmin, mikä oli Kaarinille iso pettymys.
Kaarin on kirjoittanut nimeään kantavassa blogissaan avoimesti kipeistä tunteistaan.
”Kriisit ja surut ovat aiheuttaneet ajoittaista ahdistusta ja masennusta. Eron jälkeen on pitänyt rakentaa uudelleen suhdetta lapseen ja ylipäätään uutta elämää, kun eron myötä haave toisesta lapsesta kariutui. Tuli surua ja pettymystä. Niin pitkään kuin muistan, olen haaveillut isosta perheestä.”
Kaarin on ollut itsellisenä naisena hedelmöityshoidoissa nyt muutaman vuoden, Suvi taas on saanut kaksi lastaan helposti. Tilanne ei tunnu silti siskoksista vastakkainasettelulta.
”Olen onnistunut ihastumaan ihmisiin, jotka eivät jaa samaa lapsihaavetta. Tässä vain ovat nämä puitteet”, Kaarin miettii.
Kaarin on tottunut itsenäiseen elämään eikä kaipaa hedelmöityshoitoihin rinnalleen Suvia tai muitakaan tukihenkillöitä. Mieluummin soitellaan ja viestitellään. Suvistakin se tuntuu luontevammalta.
”Eihän me käydä yhdessä edes saunassa!”, Suvi sanoo
Yhdessä saunominen ei vain tule luonnostaan. Isossa perheessä kasvaneena oma tila ja aika on arvokasta, eivätkä siskokset sauno kavereidensakaan kanssa. Siksi toisen kädestä pitäminen hedelmöityshoitoklinikallakaan ei tunnu luontevalta.
”Olemme superitsenäisiä. Emme ole tottuneet vain pärjäämään vaan elämään itsenäisesti. Niin haluammekin elää”, Kaarin sanoo ja Suvi nyökyttelee.
”En halua olla Suomessa se tunnettu saamelaisnainen. Haluan olla tarinankertoja.”
Kaarinin elämä on tällä hetkellä Lahdessa, koska lapsen koulu on siellä. Kaarin haluaa, että lapsi saa asua lähellä molempia vanhempiaan ja kotejaan. Tukiverkostoon kuuluu ystäviä, mutta pohjoisessa asuvaa lapsuudenperhettä ja tunturimaisemia on ikävä.
”Yksinäisyys on minussa syvällä, mutta sen päälle mahtuu monia merkityksiä. Rakastan myös olla yksin ja elää erakkona. Yritän elää tätä elämänvaihetta niin, etten katkeroituisi, vaan osaisin nauttia.”
Kaarin ja Suvi ovat toistensa töiden uskollisia faneja ja tukijoita.
Kaarin tekee Suvin mielestä ”oikeasti tärkeää työtä” mielenterveyden parissa. Kaarin taas ajattelee, että Suvin taiteella on iso merkitys mielenterveyden kannalta. Kun Suvi aikanaan juonsi radiossa toivelähetyksiä, Kaarin oli perheestä se, joka aina kuunteli lähetyksen.
Suvin työ on julkista. Kaarin pohtii, miten raskasta se on ollut.
”Välillä olen miettinyt, olisiko Suvi tarvinnut psykososiaalista tukea”, hän sanoo.
Suville tuki on tärkeää. Hänestä on tullut Suomessa saamelaisuuden julkiset kasvot, vaikkei hän ole sellaista toivonut.
”En halua olla Suomessa se tunnettu saamelaisnainen. Haluan olla tarinankertoja.”
Mutta Kaarinilla on toinenkin syy tukea siskoaan tärkeissä hetkissä. Hän kaipaa Suvia.
”Olen kaivannut yhteistä aikaa ja sitä, että menisimme bailaamaan.”
Siskokset muistelevat vuosien takaisia yhteisiä illanviettojaan – niitä, jolloin nukkumaan mentiin vasta aamulla.
”Päädyimme usein bileiltoina jatkoille. Kerran kysyin Suvilta aamukahdeksalta, pitäisikö lähteä kotiin, Suvi vastasi, että nytkö jo. Voisimme tehdä comebackin.”
Ihan toisenlainen ulkoilukin maistuisi.
”Viime kesänä Tenolla uimme kaksin varmaan 20 kertaa päivässä. Olisi ihana lähteä yhdessä matkalle, vaikka Saamenmaalle.”
