Avioliitto narsistin kanssa ei lannistanut Sinikka Pakemania: ”Narsistille kaikki on opittua, kuin näytelmää tai peliä”
Ravintoterapeutti, kunto-ohjaaja Sinikka Pakeman on kokenut avioliiton narsistin kanssa sekä menettänyt äkillisesti lapsenlapsen. Sinikka ei pelkää ikääntymistä eikä kuolemaa. Eläkeläisen joutilaiden päivien sijaan hän jatkaa intohimonsa parissa.
Puhelu tuli keskellä yötä, ja Sinikka Pakeman heräsi säpsähtäen. Hän tajusi heti, että tämä ei tiedä hyvää. Hän asui silloin vielä Ranskan maaseudulla, ja tytär soitti Atlantasta Yhdysvalloista.
Se oli käsittämätön, kaiken pysäyttävä sokkiuutinen, jota oli vaikea ymmärtää todeksi: tyttären kaksivuotias terve lapsi oli kuollut nukkuessaan, kesken päiväunien. Mitään syytä äkilliseen kuolemaan ei löydetty.
”Kumppanini Brys auttoi minua, en olisi selvinnyt ilman häntä. Hän järjesteli kaiken, tilasi lennon, pakkasi laukun, ja neljän tunnin kuluttua olin jo kentällä matkalla tyttäreni luokse.”
Kaikki oli kuin sumun peittämää ja epäselvää pahaa unta. Tuosta aamusta ja pitkästä matkasta Sinikka muistaa vain sen, että lentoemännät kysyivät koko ajan, haluaisiko hän jotakin.
”En osannut haluta mitään, ei ollut nälkä eikä jano, kaikki toimintani tuntui tyrehtyneen. Join seuraavien päivien aikana vain muutaman lasin vettä ja pari kuppia kahvia.”
Sinikka on lapsesta asti tottunut luottamaan Korkeimman johdatukseen, mutta tuolloin usko oli lujilla.
”Suorastaan ärjyin Jumalalleni, että kuinka hän voi sallia tällaista. Yritin rukoilla ja kysyin joka päivä, että miksi, miksi ihmeessä.”
Lopulta oli vain pakko uskoa, että näin on käynyt, piti vain hyväksyä oma voimattomuutensa.
”Mikä ihminen on kyseenalaistamaan Luojan tekoja.”
Rakkaan pienokaisen äkkikuolemasta on kulunut kahdeksan vuotta, ja sen jälkeen on tapahtunut paljon. Tapaamme nyt helsinkiläisravintolassa, jonne Sinikka on tullut aamujunalla Seinäjoelta, nykyisestä kodistaan.
”Jumalalle kiitos, että tyttärelläni on rakastava aviomies ja hyvä parisuhde. Se on auttanut häntä ja myös minua selviämään tapahtuneesta.”
Tyttären perhe sekä Sinikka ovat saaneet apua paikalliselta säätiöltä, joka antaa vertaistukea odottamattomasti lapsensa menettäneiden vanhemmille ja isovanhemmille.
”Ihana asia on, että tyttärelle on syntynyt sen jälkeen kaksi lasta, nyt 7- ja 5-vuotiaat pojat. Sanon aina, että minulla on kolme lapsenlasta. Enkelityttö kuuluu luonnollisena osana perheeseen, muistelen häntä päivittäin, hän olisi juuri täyttänyt kymmenen vuotta.”
Lapsuutensa Sinikka on viettänyt Pohjanmaalla, Kurikassa. Siellä pitkänhuiskea maalaistalon tyttö työskenteli lukioaikana paikallisessa muotiliikkeessä ja tienasi taskurahaa tekemällä mallintöitä.
Kun hän meni opiskelemaan Turkuun, töitä tuli lisää ja hän kävi Kerttu Selinin mallikurssin.
”Kerttu oli myös lähettänyt kuviani ulkomaille, ja yllättäen sain kirjeen, jossa minulle ehdotettiin lähtöä maailmalle.”
Sinikka matkusti 1970-luvun alussa Lontooseen, jossa hän teki mallin töitä ja kohtasi myös tulevan aviomiehensä. Hän ei kuitenkaan halunnut vielä sitoutua.
Hän palasi Suomeen jatkamaan kirjallisuuden sekä poliittisen historian opintojaan. Myös kaupallinen ala kiinnosti, ja Sinikan oli tarkoitus jatkaa Kauppakorkeakouluun. Sinnikäs brittikumppani lähetteli fakseja, kirjeitä ja kukkia.
”Hän oli hurmaava, enkä voinut vastustaa ihailua, joten palasin Lontooseen ja menimme naimisiin.”
Koska Sinikka tunsi muotialaa, hän hakeutui töihin vaatebisnekseen. Seuraavien yli kymmenen vuoden aikana hän työskenteli yhä vaativammissa tehtävissä kolmessa eri yrityksessä.
Viiden veljen isosiskona Sinikka oli tottunut hoitamaan lapsia, mutta hän ei haaveillut äitiydestä. Aviomies halusi kuitenkin lapsen, ja niinpä tytär syntyi kuuden avioliittovuoden jälkeen.
”Rakastin tytärtäni, mutta en voinut kuvitella itseäni kotiäitinä. Siihen aikaan ei ollut äitiyslomia, mutta meillä oli lastenhoitaja, joten pystyin jatkamaan työtäni.”
Tytär oli kuusivuotias, kun Sinikka alkoi pohtia, että ehkä muotiala ei sittenkään ollut hänen loppuelämänsä unelma. Hän kaipasi uutta, syvempää sisältöä ja halusi myös rauhoittua sekä viettää enemmän aikaa lapsensa kanssa.
Sinikka oli aina ollut kiinnostunut liikunnasta, joten hän opiskeli ensin kunto-ohjaajaksi. Se oli hyvin trendikästä 1980-luvulla, ja töitä riitti.
”Tajusin kuitenkin, että ihminen on kokonaisuus, ja liikunta on vain osa hyvinvointia. Halusin oppia lisää ja hakeuduin koulutukseen, josta valmistuin kliiniseksi ravintoterapeutiksi.”
Sinikan toinenkin ura on ollut menestyksellinen. Hän on kirjoittanut alan tietokirjoja, toiminut terapeuttina, luennoitsijana ja kouluttajana sekä Lontoossa että Suomessa ja vuoden 2007 jälkeen myös Ranskassa.
Avioliitossa kaikki ei mennyt yhtä hyvin.
”Siihen aikaan ei puhuttu narsistisista piirteistä, mutta kun luin alan kirjallisuutta, tajusin, että tämähän on kuin minun elämästäni.”
Puoliso oli valloittava, mutta vähitellen hänestä alkoi paljastua myös muuta. Hän ei lyönyt eikä pahoinpidellyt Sinikkaa, mutta henkiset sivallukset tekivät kipeää.
”Hän saattoi kehua osaamistani ja ulkonäköäni, mutta seuraavassa hetkessä hän kuin ohimennen pudotti musertavan kommentin. Hän oli älykäs ja tunsi minut hyvin, joten pistot kohdistuivat aina arkaan paikkaan ja tunsin itseni huonoksi.”
Ulkoisesti kaikki oli hyvin, ja avioliitto jatkui, sillä Sinikka halusi ajatella, että rakkaus pelastaa kaiken.
”Uskoin, että kaikki kääntyy hyväksi, kun vain osaan rakastaa enemmän.”
Vähitellen Sinikka joutui myöntämään itselleen, että hän eli henkisesti väkivaltaisessa suhteessa, eikä tilanne tulisi muuttumaan.
Hän halusi erota, koska suhteessa ei enää ollut oikeaa rakkautta.
”Tajusin, että narsistinen ihminen ajattelee vain omaa hyötyään eikä voi tuntea aitoa empatiaa. Hän esittää rakastunutta ja näyttää toimivan empaattisesti, mutta kaikki on opittua, kuin näytelmää tai peliä.”
Mies ei halunnut erota, vaan hän uhkaili Sinikkaa, että jos vaimo jättää hänet, hän pitäisi huolen, ettei tämä saisi enää nähdä tytärtään.
Avioero varmistui vasta vuonna 2007, jolloin tytär oli jo yli kaksikymppinen. Perheen Lontoon-koti jäi miehelle, ja Sinikka sai Ranskan maaseudulla sijaitsevan loma-asunnon. Hän ajatteli, että idyllinen talo pikkukylässä oli hyvä välisijoituspaikka.
”Olin riekaleina, enkä kyennyt aluksi edes tekemään töitä.”
"En kuitenkaan halunnut heittäytyä uhriksi, vaan päätin vahvistua ja jatkaa eteenpäin."
Sinikka antoi itselleen aikaa, opetteli ranskan kieltä sekä talon- ja puutarhanhoitoa. Toisinaan hän vain käveli yksin luonnossa.
Sinikka sanoo, että kuvaannollisesti hän kokosi parisuhteensa vaikeudet mappiin ja heitti kaiken ikävän pois. Hän ei kadu mitään eikä halua moittia ex-miestään.
”En hyväksy, mutta ymmärrän. Hän on tyttäreni rakas isä, ja kaikella on syynsä. Myös ex-miehelläni on taustansa olla juuri sellainen kuin hän minua kohtaan oli.”
Vähitellen Sinikka tunsi olevansa kotonaan pienessä ranskalaiskylässä. Itsetunto palautui, hän ryhdistäytyi, alkoi tehdä töitä ja viihtyi yhä paremmin.
Paikallisen kahvilan kantaporukasta löytyi myös sielunkumppani, Brys.
”Olimme ensin vain kavereita. Puhuimme, puhuimme ja huomasimme ymmärtävämme toisiamme yhä paremmin. Suhde syveni.”
Sinikka asui samassa talossa kaikkiaan viisitoista vuotta, kunnes hän pari vuotta sitten alkoi miettiä vaihtoehtoja. Iso talo vastuineen ei ehkä sittenkään ollut paikka, jossa hän haluaisi asua loppuikänsä.
Korona-aikaan talo meni saman tien kaupaksi, ja Sinikan piti päättää, minne hän haluaa muuttaa.
”Idea taisi tulla tyttäreltäni. Hän sanoi, että miksi et menisi Suomeen, siellähän ovat veljesi perheineen.”
Veljien tuella ja avustuksella Sinikka löysi Seinäjoen keskustasta sopivan kerrostaloasunnon, ja niin hän palasi yli viidenkymmenen ulkomaan vuoden jälkeen kotiseudulleen.
Ranskan-talo säilyy aina hänen sydämessään. Vanha kotikylä on erityisen tärkeä myös siksi, että ystävä ja kumppani Brys asuu yhä siellä.
”Soittelemme videopuheluita ja teemme pitkiä matkoja yhdessä, mutta on ikävää, ettemme voi tavata niin usein kuin ennen. Kaipuu on se hinta, jonka maksan itsenäisyydestäni.”
Sinikka sanoo, että asuinjärjestely on yhteinen valinta.
”Olemme vapaita ihmisiä, emmekä kahlehdi toisiamme, mutta yhteenkuuluvuuden tunne ja toisesta välittäminen ovat vahvoja. Olen hyvin onnellinen hänestä.”
Sinikka tekee töitä vaikka hän onkin eläkeikäinen.
”On vaikea kuvitella, että ihmisen arvo tai työkyky katoaisi ykskaks, kun hän saavuttaa jonkin iän. Ihmiset ovat yksilöitä, eivätkä kaikki halua samanlaista vanhuutta. Niin kauan kuin tahdomme oppia uutta, meillä on toivoa.”
Sinikka on jatkanut opiskelua, luennointia sekä kirjoittamista, ja hänellä on selkeä missio työssään.
Hän puhuu käsittelemättömän ja terveellisen lähiruoan puolesta. Ruoka ei saa olla prosessoitua mössöä, vaan siitä pitää nähdä, mitä se on. Yleensä hän tekee ruokansa itse.
Kaikille sopivaa valmista ravintoa ei ole olemassa, vaan jokaisen pitää etsiä itselleen sopiva ruokavalio. Sinikka toivoo, että ihmiset miettisivät tarkemmin, mitä suuhunsa panevat. Hän itse valitsee mieluiten kotimaista lähiruokaa ja jos mahdollista luomua.
”Meillä on metsät täynnä terveellisiä marjoja, mutta sen sijaan ihmiset ostavat ihmemarjoja, joita tuodaan tänne maapallon toiselta puolelta”, hän sanoo.
Sinikka käyttää ravintolisiä tarpeen mukaan, mutta yhtä säännöllisesti.
”Ravintomme on liian usein prosessoitua, joten emme saa tarpeeksi C-vitamiinia. Se on tärkeä lisä, sillä sen tiedetään tukevan immuunipuolustusta, vastustuskykyä ja ihon hyvinvointia.”
Sen sijaan ihon vanhenemista hidastavina markkinoidut kalliit kollageenituotteet Sinikka jättää ostamatta, koska hänestä niiden teho on kyseenalainen.
”Iho tarvitsee kosteutusta, mutta tärkein hoito tulee sisältäpäin, oikeasta ravinnosta.”
Ikä on tuonut mukanaan monia hyviä asioita. Kokenut ihminen osaa nähdä asiat isossa kuvassa ja tarkkailla vastoinkäymisiä hiukan sivummalta.
”Kauempaa katsoen kaikella on tarkoitus. Monen asian hyödyt ja haitat ymmärtää usein vasta jälkeenpäin.”
Sinikka on luottavainen myös sikäli, että hänen mielestään elämässä on tarpeeksi merkkejä siitä, että joku meitä suurempi voima on olemassa. Hän rukoilee joka ilta, ja kuoleman jälkeen hän uskoo kohtaavansa isänsä, äitinsä, veljensä sekä myös pienenä kuolleen lapsenlapsensa Eevan.
”Kuka tietää, mihin sielumme menee ja mitä taivas tarkoittaa. Jokaisella voi olla eri illuusioita, mitä ihania asioita maallisen elämän jälkeen tapahtuu, mutta itse uskon, että me pääsemme valoon.”
Sinikka sanoo kokeneensa tuon valon kymmenen vuotta sitten, jolloin hän oli tullut Suomeen tapaamaan sairaalaan joutunutta äitiään.
Hän sai olla äitinsä vuoteen vierellä, kun tämä kuoli. Erityisesti hän muistaa, että pari päivää sen jälkeen oli äitienpäivä.
Tuona ikimuistoisena aamuna hän heräsi äitinsä asunnolla jo kuudelta, venytteli ja teki lähtöä aamulenkille – ja silloin tapahtui jotakin ihmeellistä.
”Istuin sängyllä ja kuulin äidin äänen kutsuvan minua ja tunsin aivan kuin joku olisi silittänyt hiuksiani. Kun katsoin taakseni, miltei sokaistuin kirkkaasta valosta. Sitä tuntui tulvivan ympärilleni kuin isosta torvisoittimesta.”
Sinikka koki, kuinka hän hetken ajan tavallaan katseli itseään ulkopuolelta, kaikki oli kirkasta, kunnes valo vähitellen hälveni ja hän laskeutui takaisin itseensä.
”Koin, että äiti tuli hyvästelemään minut, ja sen jälkeen minulla oli valtavan hyvä ja rauhallinen olo. Ymmärsin, että kuolemassa ei ole mitään pelättävää.”
Näin Sinikka välttää stressin
Liikuntarutiinit ”Käyn joka aamu lenkillä, viikoittain teen myös salitreenejä ja talvisin uin avannossa.”
Ravinto ”Kun teen itse ruokani, voin valita terveelliset ja eettisesti tuotetut raaka-aineet. Pidän hyvästä ruoasta, ja jos syön ystävien luona, en nirsoile, vaan nautiskelen kohtuullisesti.”
Henkinen tasapaino ”Nukun säännöllisesti ja liikun mielelläni metsässä. Saan voimaa kiinnostavista kohtaamisista ja keskusteluista ihmisten kanssa. Palkitsevinta on, jos voin olla jollekin avuksi.”
Sinikka Pakeman
on 76-vuotias Kurikassa syntynyt ja Seinäjoella asuva kliininen ravintoterapeutti, kunto-ohjaaja ja NLP-terapeutti. Sinikka asuu yksin, mutta perheeseen kuuluu elämänkumppani ja hyvä ystävä ranskalainen Brys sekä tytär perheineen. Myös veljiensä perheitten kanssa hänellä on läheiset välit.
