Piirustukseen tulivat äiti, isä ja pikkusisarus. Sellaista Shirly Karvisella ei ollut, mutta nyt olikin kyse haaveista. Viisivuotias Karvinen ja lastenhoitaja Maisy olivat yhdessä suosikkipuuhistaan, piirtämässä paperille unelmiaan. Maisy haaveili saavansa lisää lapsia. Shirlyn kuviin piirtyi aina pikkusisko tai -veli.

Muisto on Karviselle rakas, ja hän ajattelee Maisya yhä lämmöllä. Sama lastenhoitaja oli yksi harvoista pysyvistä asioista, joita hänen elämässään oli varhaisina vuosina.

Karvinen kasvoi ensimmäiset seitsemän vuotta elämästään Afrikassa ja Lähi-idässä, ja perhe muutti jatkuvasti. Maat vaihtuivat vanhempien työkomennusten mukaan: Tansania, Saudi-Arabia, Sambia.

Viisivuotiaana Shirly asui vähän aikaa myös sisäoppilaitoksessa. Välillä perhe palasi taas hetkeksi Suomeen.

”Vaikka vanhempani olivat koko ajan lähellä, elämässäni ei ollut paljonkaan pysyvyyttä. Ihmiset puhuivat ympärilläni eri kieliä, ja oma kielitaitonikin muuttui jatkuvasti. Välillä puhuin paljon ja hyvin englantia, sitten siitä tulikin tosi huonoa. Olen kaksikielinen, mutta opin puhumaan kunnolla vasta 5-vuotiaana”, englantiakin äidinkielenään puhuva Karvinen kertoo.

Pysyvyys onkin yksi asia, jota Karvinen on viime vuosina käsitellyt terapiassa. Sitä, ettei hänellä ollut lapsena mahdollisuutta juurtua kunnolla mihinkään.

”Aikuisena minulle on ollut vaikeaa heittäytyä sataprosenttisesti ihmissuhteisiin, koska minulla on muistijälki, että asiat muuttuvat aina. Haluaisin oppia luottamaan siihen, että elämässä on pysyvyyttä ja että toisen ihmisen voi oikeasti päästää lähelle. Koetan tietoisesti kehittää itseäni olemaan enemmän auki.”

Maisy pysyi Karvisen elämässä useampia vuosia, vaikka maat ja talot vaihtuivat. Jo tuolloin Karvinen ymmärsi, että hänellä on elämässään asioita, joita Maisylla tai hänen tyttärellään ei ollut.

”Lapsena näin vierestä hyvin erilaisia tapoja elää. Se on auttanut minua myöhemmin asettumaan muiden ihmisten kenkiin. Vaikka minulla on taipumusta olla tosi jääräpäinen ja mustavalkoinen ihminen, lapsuuskokemukset jättivät minuun tietyn pehmeyden ja empaattisuuden.”

Karvinen oppi jo hyvin nuorena arvostamaan asioita, jotka ovat monelle länsimaalaiselle itsestään selviä.

”Tiedostan, että hyvin isolla osalla ihmisistä ei ole lainkaan turvaverkkoa. Siksi minulla ei ole koskaan ollut sellaista oloa, etten selviä elämässä. Ei silloinkaan, kun on ollut todella vaikeita aikoja.”

Kutsukortissa luki: ”Tule paikalle mahdollisimman vähällä meikillä ja luonnollisena”. Se kävi Karviselle hyvin, sillä hän oli juuri ollut yön töissä ravintolassa ja väsynyt. Mutta kun hän saapui Miss Suomi -kisojen karsintoihin revityissä farkuissaan ja meikittä, vastassa oli hajuvesipilvi ja hiuksiaan kihartavat kanssakilpailijat.

”Istuin siellä ja katsoin viimeisen päälle laittautuneita naisia. Ajattelin, että en tiedä tästä maailmasta mitään enkä kuulu tänne”, hän muistelee kuuden vuoden takaista hetkeä Helsingin Hernesaaressa.

Tuomarit olivat eri mieltä. Karvinen pääsi Miss Suomi 2016 -kisaan, jonka hän myöhemmin voitti. Kauneuskilpailuihin hän ei silti koskaan tottunut. Hyvässä muistissa ovat myös Miss Universum-kisat, joissa aamiaisellekaan ei voinut mennä ilman täydellistä meikkiä ja korkokenkiä.

”Fakta on se, että ilman misseyttä minulla ei kuitenkaan olisi tällaista elämää kuin nyt. Siksi lähdin kilpailuihin. Toivoin, että saisin sitä kautta kontakteja, joilla pystyisin työllistämään itseni media-alalla. Misseys on silti todella määrittävä laatikko.”

Sen Karvinen sai huomata jo missivuotenaan, kun hänen odotettiin olevan hillitty, esimerkillisesti käyttäytyvä ja kiiltokuvamainen hahmo.

”En koe olevani sellainen ollenkaan. Tietenkin osaan käyttäytyä ja olla kohtelias, mutta minulla on myös se rosoinen puoli. Tulin yhtäkkiä hyvin tietoiseksi siitä, mitä minulta odotetaan, ja koin siitä paljon kipuilua ja painetta.”

Uskomatonta, ja vielä missin suusta! Sen lauseen hän on kuullut vuosien aikana useamman kerran. Hänen ronski huumorinsa ei kaikkien mielestä istu ex-missinkään imagoon.

”Minusta on vain tervettä, että vähän ravistelee sitä, millainen missin tai naisen pitäisi olla. Jos on joskus tehnyt jotain asiaa, se ei määritä täysin ihmistä tai sitä, mihin suuntaan sen jälkeen voi liikkua.”

Karvisen tavoite misseyden jälkeen täyttyi. Hän on jo vuosia tehnyt radiojuontajan töitä, ja viimeisen puolen vuoden aikana hänet on nähnyt televisiossa Selviytyjien lisäksi Lauma-ohjelman panelistina.

”Radio on ollut paikka, jossa olen saanut olla oma itseni ja jossa minuun on uskottu. Kymmenen vuotta sitten naisen rooli radiossa oli nauraa tai peesata miesjuontajia. Minulle on annettu kaikki maailman tila rönsyillä ja kasvaa. Olen saanut lisää itsevarmuutta myös siihen, että uskallan puhua tunteistani ilman mitään roolia. Uskon, että aitous resonoi kuulijoissa enemmän kuin kiiltokuvamaisuus.”

Syksyllä 2020 Shirly Karvinen seisoi marketin kosmetiikkahyllyn edessä ja mietti. Minkä merkkistä hammastahnaa ostan? Vain vähän aiemmin hän oli ollut yhtä hämmentynyt huonekaluliikkeessä. Millaisesta sohvasta oikeastaan tykkään?

Karvinen oli juuri eronnut. Hänen olisi pitänyt alkaa kalustaa uutta kotia ja rakentaa elämää yksin, mutta mielessä oli yllättäviä kysymyksiä. Hän tajusi, ettei oikeastaan tiennyt, mitä mistäkin asiasta ajattelee.

Karvinen oli kadottanut itsensä.

”Ihmiset, jotka ovat tunteneet minut pitkään, eivät tunnistaneet minua. He sanoivat, että et sinä ole tuollainen ihminen, sinun täytyy päästä takaisin jaloillesi! Aloin etsiä sitä, kuka olen ja mitkä arvoni ja mielipiteeni ovat”, hän muistelee.

”En edes tajunnut olevani niin heikoilla, kunnes pääsin taas vahvistumaan. Ihminen ei itse tiedä olevansa myrskyn silmässä ennen kuin pääsee sieltä pois.”

Viimeisin parisuhde oli noudattanut pitkälti samaa kaavaa kuin edellisetkin. Kaikissa niissä Karvisen ykkösprioriteetti oli ollut kumppani.

”Olen aina yrittänyt löytää onnellisuutta ja turvaa parisuhteiden ja toisten ihmisten kautta. Suhteissani olen laittanut kumppanini aivan kaikkien tarpeideni edelle.”

Asiaan havahtuminen sai aikaan muutosprosessin, joka on osittain edelleen käynnissä. Jo nyt hän on ymmärtänyt, että itselle vahingolliset käytösmallit juontavat kaukaa.

Hän oli jo lapsena se kiltti tyttö, joka sai kehuja siivotusta huoneesta tai matikan kokeesta tulleesta kympistä.

”Vaikka minulla on ihanat vanhemmat, he ovat olleet myös vaativia. Äitini on hyvin stereotyyppinen kiinalainen äiti. Olen hyvin pienestä saakka alkanut tehdä kaikkeni, että olisin tarpeeksi hyvä muille ihmisille.”

Kun perhe muutti kokonaan takaisin Suomeen ja asettui Jyväskylään, hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi.

”Olin aivan erinäköinen ja tulin eri taustoista kuin muut. Koetin muiden hyväksynnällä kuulua joukkoon myös koulussa, jossa kuitenkin tulin kiusatuksi.”

Viimeisimmän eronsa jälkeen Karvinen ymmärsi, että on itsekin määrittänyt arvoaan muiden kautta.

”Olen ollut todella epävarma enkä ole edes itse ajatellut olevani tarpeeksi hyvä. Toisen ihmisen antama kiitos tai arvostus oli se, mikä määritti minut. Mutta eihän toisen hyväksyntä merkitse mitään, jos en itse hyväksy itseäni.”

”Tajusin, että vaikka elämääni tulisi miten ihana ihminen tahansa, niin kauan kuin olen hukassa itseni kanssa, en tule koskaan olemaan onnellinen.”

Vaikka hyviäkin hetkiä oli paljon, päällimmäisenä muistona menneistä vuosista on jatkuva ahdistus.

”Minulla oli hymy naamalla, mutta sisälläni oli musertavan tyhjä olo, koska laiminlöin itseäni. Jatkuva, piinaava ahdistus kesti vuosia. Tiedostin sen, mutta halusin katsoa toiseen suuntaan, koska tuttu helvetti on aina turvallinen.”

Muutos oli pakollinen, mutta siihen kasvamiseen meni vuosia. Yksi herättävistä hetkistä oli, kun Karvinen tajusi olevansa luopumassa ammatillisista unelmistaan tukeakseen ex-kumppaninsa unelmia.

”Olin ajatellut, että ehkä minun juttuni eivät ole niin tärkeitä. Silloin kuitenkin tuli sellainen mitä helvettiä -olo. Minulle oli aina aiemmin ollut tärkeää, että saan toteuttaa unelmiani. Tajusin, että minun on pakko alkaa kunnioittaa itseäni. Muuten sitä ei kukaan muukaan tee.”

Karvinen korostaa, että kaikissa parisuhteissa on aina mukana kaksi ihmistä.

”Suhteessa molemmilla on vastuu siitä, millaiseksi se muodostuu ja miten rajoja vedetään. Nuorempana annoin pettämisetkin anteeksi, vaikka se tuntui ristiriitaiselta. Annoin itse kävellä ylitseni.”

Mennyt vuosi on ollut Karviselle tutustumista naiseen nimeltä Shirly. Hän on käynyt terapiassa ja lukenut kasoittain selfhelp-kirjoja, tullut tietoisemmaksi käyttäytymismalleistaan ja tutkinut heikkoja kohtiaan. Se ei ole ollut nopeaa tai helppoa.

”Kaikki asiat on pitänyt opetella, koska haitalliset mallit ovat rakentuneet niin syvälle minuun. Olen alkanut vetää rajoja kaikissa ihmissuhteissani lähtien vanhemmistani ja ystävistäni. Sanon mielipiteitäni, vaikka se tuntuu inhottavalta ja vaivaannuttavalta.”

Ennen kaikkea hän on alkanut ajatella, ettei hänen tarvitse pienentää itseään kelvatakseen jollekin ihmiselle.

”Olen joskus aiemmin ollut liikaa toiselle, jos olen vetänyt omat rajani. Nyt arvostan itseäni sen verran, että jos olen jollekin liikaa, sellaisen ihmisen ei tarvitse olla elämässäni.”

Rajojen rohkea asettaminen on muuttanut ihmissuhteita. Esimerkiksi välit vanhempiin ovat paremmat kuin koskaan.

”Minulla on paljon varmempi olo itsestäni eikä tarvetta pitää jatkuvasti suojamuuria tai kuorta ympärilläni. Tulen aina olemaan ihminen, joka on vähän varuillaan. Se kuuluu persoonaani. Mutta kun olen oppinut puhumaan, olen myös vapautunut tuntemaan enemmän. Ne hyvän olon tunteet, joilla toinen antaa sinulle hyväksyntää, ovat aika pintapuolisia. Nyt kun tunteet ovat minusta itsestäni lähtöisin, olen pystynyt tuntemaan aitoa onnellisuutta ja herkkyyttä.”

Välillä hän katselee vanhoja valokuvia tai Instagram-videoitaan ja miettii, millainen ihminen niissä näkyy.

”Näen, miten itse pienennän itseäni. Ketä varten olen sen tehnyt ja miksi? Tuntuu surulliselta, että olen arvostanut itseäni niin vähän. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että kokemusteni kautta olen tietoisempi siitä, kuka olen ja mitä ansaitsen.”

Karvinen sanoo, että suureksi avuksi muutoksessa ovat olleet hänen nykyiset ihmissuhteensa, joissa kukaan ei paina häntä alaspäin.

”Minulla ei ole elämässäni yhtään toksista ihmistä, vaan vain sellaisia, jotka ovat minusta ylpeitä ja kannustavat minua. Kunnioitus ja arvostus menevät molempiin suuntiin.”

Myös ajatus parisuhteista on muuttunut.

”Nykyään ajattelen parisuhteesta niin, että se saa rauhassa kehittyä siihen suuntaan, mihin se on kehittymässä. En enää purista mailaa ja vaadi, että meillä pitää olla valmiiksi suunniteltu tulevaisuus ja viiden tai kymmenen vuoden suunnitelma. Se vapauttaa suhteeseenkin tilaa kasvaa ihmisenä.”

”Minulle on myös todella tärkeää olla sellaisen ihmisen kanssa, joka on aina samalla puolella kanssani. Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, mitä tarkoittaa olla oikeasti yhdessä jonkun kanssa.”

Moni muistaa Shirly Karvisen viimeisimmästä Selviytyjät-kisasta. Kotikatsomoihin ei kuitenkaan näkynyt se, mitä hän kävi mielessään läpi saavuttuaan Karibialle. Ovatkohan ystäväni unohtaneet minut? Olenko saanut potkut? Vihaako koirani minua? Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat puhdasta katastrofiajattelua.

Ja siihen ajatteluun oli tilaa.

”Vaikka kilpailu oli peliä ja olosuhteet rankat, siellä oli myös naurettavan paljon aikaa. Kuljimme tunteja paikasta toiseen emmekä saaneet puhua kellekään mitään.”

Hän oli jo etukäteen pelännyt, kuinka ahdistaviksi ajatukset saattaisivat matkan aikana käydä. Viisi viikkoa Karibialla pakottikin kohtaamaan itsensä uudella tavalla.

”Pelkoni tärkeiden asioiden menettämisestä tuli painajaisiinkin, mutta sitten tajusin, että stressaaminen ja ahdistuminen ei auta mitään. En pystynyt vaikuttamaan asioihin, joten opettelin päästämään peloistani irti.”

Karvinen voitti kilpailun, ja arvelee yhdeksi syyksi tapansa myötäillä ja miellyttää muita. Siksi muut kilpailijat eivät pitäneet häntä uhkana, mutta sisälle padotut asiat tulivat kisan loppupuolella esiin rumalla tavalla.

Sosiaalisessa mediassa häntä ruodittiin kovin sanoin. Karvisen käytös oli kuitenkin suurin järkytys hänelle itselleen.

”Oli väärin padota tunteita sisälle niin pitkään, että räjähdin. Miellyttäjänä se on ollut minulla aina tapana, mutta hävetti todella paljon nähdä se kaikki televisiosta. Ajattelin, että herranjumala, olenko minä tuollainen ihminen? Aloin kyseenalaistaa itseäni ja jouduin käsittelemään asiaa paljon.”

Ohjelman tultua ulos hän esitti julkisen anteeksipyynnön kahdelle kanssakilpailijalleen. Erimielisyydet oli sovittu jo aiemmin henkilökohtaisesti.

”Oli todella raadollista katsoa itseään silmiin ja todeta, että nyt sä mokasit. Olisi ollut helpompaa vain painaa jääräpäisenä eteenpäin ja oikeuttaa käyttäytyminen itselleen jollain syyllä. Vaatii nöyrtymistä ja häpeän käsittelemistä, että pystyy katsomaan itseään filtteröimättä ja yhtään selittelemättä. Nyt olen itsekin nähnyt itseni rumimmillani. Se oli kauheaa, mutta kasvattavaa.”

Matkan aikana hän tajusi myös taipumuksensa suorituskeskeisyyteen. Kalenterin täyteen ahtamiseen onkin tullut muutos.

”Reissussa minulle tuli valtava kiitollisuus siitä, millaisia ihmisiä elämääni nykyään kuuluu. Ymmärsin laiminlyöväni heitä paljon turhempien asioiden vuoksi. Nykyään koetankin jäsennellä ihmissuhteitani etusijalle, koska niitä kaipasin matkalla eniten.”

Tyyli: Patisse a Lody

Meikki ja hiukset: Heidi Viskari

Lavastus: Tuomas Nortema

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä 2/2022.

Lue myös apu.fi: Shirly Karvinen: ”Jos olisin mies, tekisin kaikkea tyhmää, koska saisin sen anyway anteeksi”