Sesse Koiviston, 80, olohuoneen seiniä peittävät taulut, joista jokaisella on oma historiansa. Yksi esittää Sesseä itseään pikkutyttönä, toinen on hänen poikansa Kimmon maalaama omakuva, kolmas taas Minna-tyttären luoma kiinalaisaiheinen taulu.

Yksi pitkä seinä on kirjahyllyjen peitossa. Sieltä löytyy nuorimman tyttären Auran kirjoja. Hän julkaisi ensimmäisen teoksensa Otavan kustantamana jo 8-vuotiaana. Hyllyssä on siistissä rivissä myös Sessen 19 teosta. Hän on kirjoittanut yksin niistä 13, ja miehensä Ilkka Koiviston kanssa kuusi.

Tässä kauniissa kodissa asustavat Sesse ja Willy. Willy on kuusitoista vuotta vanha sydänvikainen villakoira. Emäntä oli surullisena menossa sitä jo lopettamaan viime keväänä, kun vanhus alkoi kaatuilla. Eläinlääkäri kuitenkin sanoi, että jos kyse oli hänen koirastaan, hän hoitaisi sitä vielä. Lääkäri työnsi Sessen käteen nesteenpoistopurkin. Lääkkeen ansiosta Willy kulkee taas ulkona juosten, eikä enää kaatuile.

Sesse on erikoinen nimi. Tyttö kastettiinkin aikoinaan poroporvarilliseksi Maija-Liisaksi. Hän oppi myöhään kävelemään, ja kolme vuotta vanhempi isosisko huuteli pikkusiskolle, joka konttasi lattialla luonnonkiharat vaaleat hiukset liehuen: ”se se koira, sese koira!” Siitä muodostui Sesse, ja Sesseksi hän jäi.

”On minulla oma nimipäiväkin. Hankkijan Koirakalenterissa on Sessen päivä syyskuussa.”

Sesse Koivistolle on kuluneena vuonna tapahtunut paljon. Häneltä ilmestyi kuuden vuoden jälkeen syyskuussa uusi romaani Huvila Kulosaaressa. Hänen ensimmäinen puolisonsa, Korkeasaaren pitkäaikainen johtaja Ilkka Koivisto kuoli tammikuussa 80-vuotiaana. Kesäkuussa kuoli eläintieteen professori Kari Lagerspetz, myöskin 80-vuotiaana. Sessellä oli hänen kanssaan kymmenen vuotta kestänyt rakkaussuhde.

”Vieläkin tuntuu hyvin pahalta. Ikävöin Karia kovasti. Hän soitti minulle joka päivä kello viisi.”

Sesse oli tavannut Karin – kuten Ilkankin – ensimmäisen kerran jo 60 vuotta sitten. Kaikki kolme olivat tuolloin nuoria eläintieteen opiskelijoita. Sesse avioitui Ilkkansa kanssa, ja Karilla puolestaan oli pitkä liitto psykologian professori Kirsti Lagerspetzin kanssa. Vaimo menehtyi uusiutuneeseen rintasyöpään 2001.

”He asuivat Turussa. Surin Kirstin kuolemaa ja kirjoitin Karille osanottokirjeen. Vuoden kuluttua Kirstin kuolemasta Kari soitti. Hän tiedusteli, lähtisinkö seuraksi katsomaan erästä valokuvanäyttelyä Helsingin Taidemuseoon. Katsoimme näyttelyn ja sen jälkeen menimme hänen pieneen Helsingin asuntoonsa. Hän otti kaapista viinipullon; joimme viiniä ja kävimme läpi elämämme pääkohdat. Huomasimme, että ensimmäistä kertaa 50 vuoteen istuimme kahden keskustelemassa. ”

Pariskunta tapaili harvakseltaan ja oli säännöllisessä kirjeenvaihdossa. Sessen täyttäessä 70 hän ihmetteli Karille kirjeessään, minne pakenisi merkkipäiväänsä.

”Kari vastasi, että Turku on hyvä kaupunki pakopaikaksi. Matkustin Turkuun ja tarjosin hänelle lounaan Svenska Klubbenin ravintolan tornissa. Ravintolan salissa ei ollut muita vieraita. Se oli romanttinen hetki, ja siitä alkoi varsinainen seurustelu.”

Naimisiin menosta heillä ei koskaan ollut edes puhetta, he kulkivat ”vuoroin vieraissa” ja nauttivat toistensa seurasta.

”Meillä oli ihanaa yhdessä. Emme riidelleet kertaakaan. Hän oli hienoimpia ihmisiä, joita elämäni aikana olen tavannut.”

Toissa jouluna Kari Lagerspetz sai tietää, että hänellä on haimasyöpä. Yhdessä läheistensä kanssa hän jännitti, onko vielä elossa, kun Turun yliopisto promovoi toukokuussa 2011 kolme ensimmäistä riemutohtoriaan. He olivat Mauno Koivisto, Rauno Linnavuori ja Kari Lagerspetz.

”Hän kävi etukäteen testaamassa, että jaksaa varmasti nousta tuomiokirkon raput. Kolmepäiväinen promootio sujui mainiosti. Promootioyönä tanssimme viimeiset valssit yhdessä”, Sesse muistelee.

”Tammikuussa kävin hänen luonaan kuolemaa edeltävänä päivänä. Sanoin, että hän on ollut minun tukeni ja turvani, johon hän vastasi, että niin sinäkin minun. Hän oli loppuun asti mieleltään kirkas. Hän saneli viimeisinä viikkoina loppuun vielä keskeneräisen tieteellisen tekstinsäkin.”

Sesse Koivisto vietti lapsuuteni ensimmäiset yhdeksän vuotta Porvoossa, missä hänen isänsä oli maanmittausinsinöörinä. Toiseksi kotipaikaksi muodostui Jalasjärvi, missä Sessen äidinisä työskenteli rovastina.

”Äitini oli hyvin erikoinen ihminen. Isäni oli jo nelikymppinen avioituessaan hänen kanssaan. Äiti oli 17 vuotta nuorempi ja piti isää alusta alkaen tiukassa otteessa. Meitä oli kaksi tytärtä, ja äiti ei olisi laskenut kumpaakaan naimisiin. En tiedä miksi – ehkä hän pelkäsi jäävänsä yksin miehensä joskus kuoltua.”

Sesse kertoo, kuinka äiti sai sisaren kaikki miessuhteet loppumaan. Kerran tämä meni epätoivoissaan salakihloihin, mutta äiti pakotti hänet muuttamaan Ranskaan vuodeksi, ja suhde loppui siihen. Sisar pääsi avioitumaan vasta äidin kuoleman jälkeen, yli 50-vuotiaana. Lapset, joita hän kovasti olisi toivonut, jäivät saamatta.

”Äiti ei olisi päästänyt minuakaan millään Ilkan kanssa naimisiin. Komeat kihlajaiset hän kyllä järjesti – ehkä enemmän itselleen kuin meille – ja sen jälkeen hän koetti saada kaikin keinoin suhteen loppumaan.”

Äiti valitsi tyttärelle, joka opiskeli jo neljättä vuotta eläintiedettä Helsingin yliopistossa, sopivan pappisperheen Sveitsistä. Sinne tämän pitäisi mennä asumaan joksikin aikaa.

”Sain etukäteen tietää, että hän panisi isäni soittamaan professorilleni, ja kerroin professorille asiasta. Muutaman päivän kuluttua hän tuli luokseni – tein siilistä gradua ja olin juuri tutkimassa sitä – ja kertoi, että isäni oli soittanut ja pyytänyt, että professori kehottaisi minua lopettamaan opiskeluni. Hän oli vastannut, ettei hänellä ole oikeutta puuttua opiskelijoiden opiskeluun. Niinpä jatkoin gradun tekoani.”

Äiti ilmoitti tyttärelle, että jos tämä ei lähde Sveitsiin, niin kotoa on lähdettävä pois. Sesse muutti yhdeksi lukukaudeksi ystäviensä, Kirsti ja Pekka Herlinin luokse Herttoniemeen. Joululomalle hän meni Ilkan kotiin Ikaalisiin ja kevään hän asui toisen ystävänsä, Liisa Rousin vanhempien luona.

”Ilkan isä oli pappi ja yritimme avioitua salaa, jottei äiti keksisi mitään juuri ennen häitä. Tuleva appiukkoni ei suostunut salavihkimiseen, koska vanhempani olivat naimisiin menoa vastaan. Hädissäni soitin enolleni Parkanon kirkkoherralle. Hän oli lääninrovasti ja Ilkan isän esimies. Hän soitti apelleni ja niinpä tämän ei auttanut muu kuin vihkiä meidät.”

Sesse pudistelee vieläkin hieman päätään noita aikoja muistellessaan. Myöhempinä vuosina hän noudatti äidin kanssa vanhaa ohjetta ”parempi laiha sopu kuin lihava riita”, jotta välit lapsenlapsiin säilyisivät ehjinä.

Sesse Koivisto valmistui filosofian maisteriksi pääaineenaan eläintiede, mutta toimi opettajana vain muutaman vuoden. Ilkka Koivisto johti Korkeasaaren eläintarhaa vuodesta 1968 vuoteen 1995. Perheeseen syntyi kolme lasta, esikoinen Minna syntyi 1956, Kimmo 1961 ja Aura 1964. Sesse hoiti perhettä, kirjoitti kirjoja ja kulki safarioppaana Afrikan eri maissa.

”Jo pienenä tyttönä, Kulosaaressa asuessani, menin usein Korkeasaareen jään yli koiran kanssa. Se oli unelmieni asuinpaikka, ja kun unelmat toteutuivat 25 vuodeksi, se oli aivan ihanaa.”

Sesse kertoo, kuinka lapset kasvoivat aikuisiksi saaressa, johon viitenä ensimmäisenä vuonna ei kulkenut vielä siltaa. Lasten piti keksiä kotona tekemistä. Eläintarhassa ei tuolloin ollut ympärivuotista poikasten ja sairaiden eläinten hoitotilaa. Niinpä lasten sisaruksina asui tiikereitä, ahmoja, susia ja paviaaneja. Vieraina nähtiin myös saukko, tapiiri ja pesukarhu, joka veti pyykkejä alas vessasta.

”Kimmo innostui 10-vuotiaana matelijoista ja kulki lähes parimetrinen boakäärme hartioillaan. Minna taas virkkasi koulussa paviaaninpentu Floralle villatakkeja. Sillä oli arkisin keltainen ja pyhäisin valkoinen villatakki.”

Ensimmäinen kirja, Puusta pudonnut, syntyi yhdessä Ilkan kanssa. Siinä käsiteltiin ihmisiä eläinten käyttäytymistutkijan näkökulmasta, ja teos sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon 1971. Eläintarha olohuoneessamme ilmestyi 1972 ja se oli Sessen yksin kirjoittama. 80-luvulla hän alkoi kirjoittaa kaunokirjallisia teoksia: Vallesmannin perhe, Lotta Heidin sota, Kätkössä rastaanmuna.

Hän on kirjoittanut parikymmentä teosta, joista kuusi yhdessä Ilkan kanssa. Tänä syksynä ilmestyi Huvila Kulosaaressa. Kirjailija iloitsee, että vaikka edellisestä kirjasta on kulunut jo aikaa, niin peräti kolme kustantajaa olisi ollut valmis hyväksymään kirjan.

”Kulosaari on luonteva tapahtumapaikka kirjalle, sillä Porvoosta muutettuamme asuin siellä koko kouluaikani. 1940- ja -50-luvun Kulosaaren huvilakaupunginosa oli hyvin erilainen kuin nykyinen. Saaren keskellä oli metsä, ja koulumme sijaitsi Kulosaaren ainoassa kerrostalossa.”

”Henrik Tikkasen isä, arkkitehti Robert Tikkanen suunnitteli huvilan, missä asuimme. Äitini myi sen päästyäni ylioppilaaksi. Isä rakennutti vielä toisenkin huvilan, missä asuin aluksi Ilkan ja Minna-vauvan kanssa, mutta äitini halusi päästä siitäkin eroon. Hänellä oli muuttovimma, jatkuvasti piti muuttaa, ” Sesse muistelee.

”Kirjassani pohditaan, mikä saa miehen hyvässäkin pitkässä liitossa ihastumaan ulkopuoliseen naiseen ja aiheuttamaan suurta surua monelle ihmiselle. Usein taustalla on miehen kriisi kuten työuupumus. ”

Teos on fiktiivinen, mutta siinä on paikoin yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään.

”Mies voi rakastaa kahta naista yhtä aikaa; omaa vaimoa, jota hän ihailee ja kunnioittaa, ja sitten jotakin toista, jonka kanssa hän menee sänkyyn…Mies haluaa vain pitää hauskaa, seurustella – ja samalla säilyttää avioliittonsa…Nainen painostaa miestä hylkäämään vaimonsa ja viettelee hänet rakastumaan itseensä, vaikka mies olisi halunnut pelkkää erotiikkaa.”

Noin sanailee kirjassa mies, joka petti vaimoaan. Kun Sessen puoliso Ilkka yli 40-vuotisen yhteisen taipaleen jälkeen ilmoitti aikoinaan jättävänsä hänet toisen naisen takia, tuntui kuin pohja olisi pudonnut. Tuskaa lisäsi, että uusi rakastettu oli Sessen serkku, häntä 13 vuotta nuorempi.

Hän arvelee, että osasyy Ilkan hakeutumiseen uuden naisen luo liittyi työelämässä koettuihin vaikeuksiin.

”Korkeasaari kuului tuolloin Helsingin ulkoilu- ja urheiluviraston alaisuuteen. Ilkka sai hoitaa oman osastonsa työt kuten halusi, ja hänhän oli kansainvälisestikin hyvin arvostettu työssään. Uusi virastopäällikkö Reijo Vartia ei kuitenkaan jostakin syystä pitänyt hänestä – ehkä hän ei hyväksynyt Ilkan julkisuutta - ja Ilkka joutui hänen taholtaan suoranaisen vainon kohteeksi. Sitä kesti viisi vuotta. Jopa Ilkan lähimmät alaiset lähtivät siihen mukaan.”

Reijo Vartia joutui eroamaan virastaan väärinkäytösten takia, ja vuosi sen jälkeen Korkeasaari sai jatkaa itsenäisenä virastona, jonka johtaja oli Ilkka Koivisto. Viisi vuotta jätti Sessen mukaan kuitenkin jälkensä.

”Itsetunto heikkeni ja hän poti depressiota. Ensimmäistä kertaa työvuosiensa aikana hänen piti viettää parin viikon sairasloma kahteenkin otteeseen. Juuri niihin aikoihin serkkuni, joka oli eronnut muutamaa kuukautta aiemmin, lähetti minulle osoitteenmuutoskortin. Ihmettelin hieman lähestymistä, koska minulla ei ollut entistäkään osoitetta. Pyysin hänet jouluksi meille kylään.”

Sesse toteaa, ettei tiedä, milloin Ilkan ja serkun rakkaus todella puhkesi. Hän joutui samaisen joulun jälkeen kevättalvella kohdunpoistoleikkaukseen, ja Ilkka kertoi tavanneensa sattumalta tuolloin serkun kadulla.

”Seurustelua kesti vuoden verran. Ilkka oli kaikki viikonloput poissa kotoa. Vaistosin, ettei kaikki ollut kohdallaan, sillä myös hänen käytöksensä minua kohtaan muuttui. Aavistin, että joku nainen on kyseessä, mutta minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä, kuka se voisi olla.”

Kun Ilkka vihdoin kertoi, että hän on rakastunut Sessen serkkuun ja muuttaa pois kotoa, se oli sokki. Ehkä Sesse oli kuitenkin alitajuntaisesti odottanut, että suhde loppuisi, ja kaikki palaisi ennalleen.

”Hylätyksi tulemisesta on vaikea toipua. Onneksi ystäväni pysyivät ystävinäni, vain pari naimatonta naista lopetti seurustelun kanssani.”

Vaikka lapset olivat jo aikuisia, he kokivat vanhempien avioeron hyvin raskaana. Sesse toteaakin, että yritti olla purkamatta heille liikaa suruaan.

”Ystävien tuki auttoi. Ja erään tärkeän asian haluan sanoa kaikille vastaavaan tilanteeseen joutuville: hankkikaa hyvä asianajaja! Minulla oli onni saada sellainen. Hänen ansiostaan en joutunut puille paljaille.”

”Päällimmäisenä oli oikeastaan harmi, ei viha. Ero tuntui niin älyttömältä. Olimme tehneet yhdessä niin paljon Ilkan kanssa, tiesin, että kukaan muu ei olisi pystynyt auttamaan häntä samalla tavoin. Aluksi vihani kohdistui toista naista kohtaan. Nyt suhtaudun häneen täysin välinpitämättömästi – aivan kuin häntä ei olisi olemassakaan.”

”Ilkan kuolema tuntui pahalta. Vaikka emme olleet hänen lähtönsä jälkeen enää koskaan tekemisissä, en ole kuitenkaan pystynyt vihaamaan häntä. Ehkä alitajuisesti odotin, että hän olisi vielä kerran ottanut yhteyttä. Lasten mukana lähetin hänelle kerran terveisiä kuolinvuoteelle, ja Ilkka oli ollut siitä ilahtunut, samoin kuin siitä, että minulta ilmestyisi uusi kirja.”

Paitsi ystävien tuki, myös uusi ihmissuhde auttoi toipumaan avioerosokista. Perheellä oli 1990-luvulla Konnevedellä pieni mökki, missä Sesse oli kerran viikon yksin. Mökille saapui pari komeaa miestä, heillä olisi ollut asiaa Ilkalle.

”Kun avasin oven, mieleeni tulivat arkkienkelit Mikael ja Gabriel. Oli tuulinen päivä ja he olivat soutaneet pitkän matkan, joten keitin kahvit ja tarjosin Marskin ryypytkin”, Sesse nauraa.

”Mikaelin” kanssa alkoi ystävyys, joka vaihtui rakkaudeksi pari vuotta avioeron jälkeen. Pariskunta käveli Helsingin Taiteiden yössä ja rakastui toisiinsa. Mies oli Sesseä 12 vuotta nuorempi.

Mies oli biologian lehtori, joten mielenkiinnon kohteet olivat yhteisiä. He ostivat yhdessä asunnon Lahden Mukkulasta, missä asuivat avoliitossa viisi vuotta. Sessellä oli kuitenkin koko ajan ikävä Helsinkiin, missä olivat lapset ja ystävät – niinpä hän muutti takaisin kotiseudulleen vuonna 2000.

”Seurustelimme sen jälkeen vielä vuoden, matkustelimme ulkomaillakin. Sen jälkeen tunne vähitellen hiipui ystävyydeksi, molemmin puolin.”

Sesse Koivisto on saanut elää pitkän ja erikoisen elämän. Siihen on kuulunut kolme miestä, kolme lasta, ja kirjailijan ura. Hänen kirjojaan on käännetty seitsemälle kielelle, ja hänelle on myönnetty valtion taiteilijaeläke. Hän on saanut tehdä työtä eläinten parissa, joita hän rakasti lapsesta asti yli kaiken. Hän on matkustanut ympäri maailmaa. Oletko tyytyväinen tähän asti elettyyn?

”Olen toki. Ainoa, mitä en saanut, oli yhdessä vanheneminen Ilkan kanssa. Huolimatta näistä kahdesta muusta miehestä, niin sitä olisin toivonut”, hän sanoo hieman apeasti.

”Terveyteni on suhteellisen hyvä. Muisti tietysti heikkenee tässä iässä, mutta toisaalta pystyn vielä vaikka juoksemaan. Ajoittaen koen yksinäisyyttä, mutta mitään varsinaista masennusta en ole havainnut.”

Sesseä – kuten useita muitakin ikääntyviä – pelottaa, jos joutuu makaamaan kauan laitoksessa, ja on ”riippakivenä” jälkeläisilleen. Hän toivoo myös että koira kuolisi ennen häntä, jottei sen tarvitsisi jäädä yksin. Muuten kuolema ei pelota.

”Enemmän kuin omasta terveydestäni olen huolissani Suomen luonnosta. Olen koko ikäni puolustanut kiihkeästi luonnonsuojelua. Nyt näyttää siltä, että kaivosten annetaan tuhota meidän luontomme. Poliitikot eivät sitä ymmärrä”, hän toteaa napakasti.

Haastattelu on julkaistu Eevassa 11/2012.