Seija Urtilla oli ankara flunssa, ja hän hengitteli höyryä kotinsa alakerrassa puolenyön aikaan, jottei yskisi koko yötä. Äkkiä puhelin soi. Aviomies Erkki Urtti soitti yläkerrasta ja pyysi vaimoaan paikalle, hänellä oli huono olo.

”Erkki oli harmaankalpea, mutta hän pystyi vielä puhumaan. Soitin hätäkeskukseen, ja Erkki vastaili langanpäässä olevan hoitajan kysymyksiin. Kesken lauseen hänen kätensä tipahti ja hän meni tajuttomaksi.”

Seija alkoi elvyttää miestään painelemalla ensihoitajan ohjeiden mukaan.

”En ehtinyt painaa kuin viisikymmentä kertaa, kun ambulanssi oli pihassa kuuden minuutin kuluttua soitostani.”

Jyväskylän lähellä asuva Erkki Urtti, 70, sai kaiken mahdollisen ensiavun, mutta hänen sydämensä ei enää käynnistynyt. Seija ryntäsi alakertaan itkemään, sillä hän muisti ensiapukurssilta, ettei tajuttoman seurassa saanut itkeä.

”Sain sanottua jäähyväiset Erkille, kun hänen sydänkäyrällään näkyi vielä värinää.”

Erkki kuoli sydäninfarktiin ambulanssissa sairaalan pihalla marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 2018. Hänellä oli koko elämänsä ollut valtava kammo siitä, että joutuisi sairaalaan avuttomana makaamaan.

Edellisellä viikolla Erkillä oli ollut sydänoireita, mutta hän ei ollut suostunut lähtemään sairaalan päivystykseen. Kun Seija ehdotti tilaavansa miehelleen ajan lääkärille, tämä suuttui.

”Erkki pelkäsi sairauksia ja sairaaloita. Hän sanoi aina, että niin kauan ihminen on terve, kun ei mene lääkäriin. Hän petti siten eniten itseään.”

Erkki Urtilla oli ollut korkea verenpaine. Hänen olisi pitänyt käydä säännöllisesti lääkärin vastaanotolla, mutta kävi ilmi, että hänen terveydentilansa oli viimeksi tarkistettu neljä vuotta aiemmin. Myöhemmin selvisi, että miehen sydämen pääsuoni oli 75-prosenttisesti tukossa.

Seija Urtti, 67, kuvailee aviomiehen äkillistä kuolemaa järkytykseksi. Tunne oli samanlainen, kuin puolet hänestä itsestään olisi kadonnut. Pariskunta oli pitänyt yhtä yli neljäkymmentä vuotta.

”Itkin kaksi viikkoa aamusta iltaan. Öisin valvoin ja sydämeni hakkasi. Lamaannuin, ja hoin itselleni konemaisesti, että pitää selvitä, pitää selvitä.”

Perheen neljän, jo aikuisen lapsen suru moninkertaisti Seijan kokeman surun.

”En voinut heittäytyä täysin turraksi, koska lasteni tuska oli niin kauhea. Kutsuin nuoria edelleen viikonloppuisin kotiimme syömään kuten ennenkin.”

Seija Urtti tunsi myös vihaa Erkkiä kohtaan: miksi mies meni kuolemaan? Perheen lapsetkin miettivät, olisiko heidän pitänyt painostaa isäänsä ahkerammin lääkärille.

”Hirveää sokkitilaa seurasivat masennus ja hurjaakin hurjempi yksinäisyyden tunne. Sitten nousi viha, miksi Erkki valehteli käyneensä lääkärillä? Kuinka hän kehtasi jättää minut yksin?”

Hyvään ja pitkään liittoon oli mahtunut myös negatiivisia asioita, ja nyt Seijaan iski syyllisyys ja katumus. Hän pohti, miksi olikaan joskus sanonut niin tai tehnyt noin.

Nyt Seija on antanut anteeksi sekä Erkille että itselleen. Anteeksianto on puhdistavaa, se helpottaa omaakin oloa valtavasti. Surussa ja vihassa ei voi jäädä elämään.

”Sain runsaasti tukea ystäviltäni. En olisi selviytynyt ilman heitä. Eräs ystäväni toi minulle kirjan, jossa käytiin läpi kaikki suremiseen liittyvät tunteet vihasta kiukkuun.”

Tehokkain suruterapeutti oli vuonna 2016 syntynyt pojanpoika Eemi, jota isovanhemmat olivat säännöllisesti hoitaneet kahtena arkipäivänä viikossa. Erkki oli vähentänyt työtään, ja hän oli onneksi ehtinyt nauttia lapsenlapsensa seurasta.

”Erkin kuoltua poikani ja miniäni olivat onneksi niin viisaita, että he toivat edelleen Eemin minulle hoitoon. Hän toi ympärilleni elämää ja arkea. Edelleen Eemi ja hänen pikkuveljensä Oliver merkitsevät minulle elämän jatkuvuutta ja toivoa.”

Seija selaa valokuva-albumia ja kertoo tavanneensa Erkin junassa joulun alla vuonna 1975. Seija opiskeli tuolloin lääkintävoimistelijaksi Tampereella ja Erkki luki lakia Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Nuoret olivat palaamassa jouluksi kotiin, ja Seijalla oli sylissään kummitytölle ommeltu suuri virtahepo. Kun Seija nousi Tampereella pohjoiseen vievään junaan, vapaana oli vain Erkin vieressä oleva paikka.

”Juttelimme koko matkan. Erkin serkku murjaisi joskus, että minä saan sahapukinkin puhumaan. Ihastuin Erkin rauhallisuuteen, minulle tuli turvallinen olo hänen vierellään.”

Nuoret alkoivat seurustella, ja kesällä 1977 heidät vihittiin Erkin kotitalon pihalla puolustusvoimain lippujuhlapäivänä. Erkki perusti Jyväskylään oman lakiasiaintoimiston, myöhemmin asianajotoimiston, ja Seija teki lääkintävoimistelijan töitään.

”Meillä oli hyvä avioliitto, luotimme toisiimme. Kun hieroin iltaisin Erkin hartioita, hän sanoi, että hänen aivonsa rentoutuivat ja hankalat asiat loksahtivat mielessä kohdilleen. Samalla puhuimme monista asioista.”

Perheeseen syntyi kymmenessä vuodessa neljä lasta: Elina, Suvi, Hanna ja Eero. Helsingissä asuva Suvi on lääkäri. Jyväskyläläiset Elina ja Eero jatkavat isänsä yritystä. Hanna valmistuu pian eläinlääkäriksi ja palaa asumaan lapsuudenkotiinsa.

”Yläkertaan rakennetaan meille molemmille omat kodit ja sisäänkäynnit. Alakerta pysyy yhteisenä tilana, jossa voimme kokoontua ja järjestää perhelounaita.””Meillä oli hyvä avioliitto, luotimme toisiimme”, Seija kertoo.

Seijan elämä on ollut pääosin onnellista ja soljuvaa, täysipainoista perhearkea, mutta ei hän ole säästynyt tummiltakaan sävyiltä.

”Kesällä kuusi vuotta sitten sahasin omenapuusta pari oksaa. Sen jälkeen minun piti maata pihakeinussa puoli tuntia odottamassa pulssin tasoittumista. Oloni ei tuntunut normaalilta, mutta lähdin lääkäriin vasta seuraavana päivänä kovien selkä- ja vatsakipujen takia.”

Seijalla todettiin imusolmukesyöpä, ja syksyllä alkoivat sytostaattihoidot. Niitä annettiin puolen vuoden ajan kerran kuukaudessa kahtena päivänä peräkkäin, kaikkiaan kuusi kertaa.

”Pyysin miestäni kanssani lääkäriin, mutta suureksi pettymyksekseni hän kieltäytyi todeten, ettei se ollut hänen tautinsa. Hän ei myöskään halunnut puhua kanssani minun sairaudestani.”

Mies säikähti sairautta ja pakeni töihinsä.

”Se loukkasi minua, sillä ei Erkki niin jäyhä muutoin ollut. Luulin hänen olevan minulle vihainen sairastumisestani, mutta vasta myöhemmin ymmärsin, että hän pelkäsi minun menehtyvän. Kunpa hän olisi sanonut sen ääneen!”

Flunssariskin takia Seija vietti paljon aikaa yksin kotona. Syöpähoitoihin piti mennä terveenä, ja vasta kaksi päivää ennen hoitojaksoa hän saattoi tavata ystäviään tai käydä kaupassa. Sielläkin piti välttää ihmisiä, ja Seija meni ostoksille vasta kymmenisen minuuttia ennen sulkemisaikaa.

”Kun kohtasin tuttuja, kerroin suoraan, miksi olin vältellyt tapaamisia.”

Avoimuus oli yksi Seijan tärkeimpiä selviytymiskeinoja.

”Olen myös aina puhunut paljon ja olen kokenut sen auttavan minua. Olen huomannut, että muidenkin on helppo olla minun seurassani, kun kerron suoraan tuntemuksistani.”

Kotona Seija makasi sohvalla ja soitti levyltä Jean Sibeliuksen musiikkia tunnista toiseen niin, että tupa raikui.

”Sibeliuksen kansallisromanttisten sävelten kuuntelu oli valtavan voimaannuttavaa. Tuntui kuin olisin ollut musiikkiterapiassa.”

Kuin vahingossa kahdesta vapaapäivästä sytostaattihoitojen alla tuli hyvin merkityksellisiä Seijan henkiselle toipumiselle. Kerran vanha ystävä kutsui teelle ja korttia pelaamaan. Tapa jatkuu yhä.

”Korttipelissä joutuu käyttämään muistia ja voi jutella kaikki kuulumiset. Nauroimme arkisille sattumuksille, Puhuimme myös sairaudestani, mutta lähdin kotiin aina vahvistuneena.”

Hoitojen ja pitkän toipumisjakson aikana Seija ymmärsi, että ihmisten kohtaamiset ovat elämän suola, ja niistä saa yllättävää voimaa.

Kaksi ystävää perusti rukouspiirin, jossa he rukoilivat Seijan paranemisen puolesta.

”Kun kuulin siitä, sielussani tuntui lämpimältä: ihmiset välittivät minusta. Tunsin nöyrää kiitollisuutta heitä kohtaan. Minua oli kannateltu.”

Seija sanoo, että hänellä itselläänkin on vahva usko.

”Luotan rukouksen voimaan.”

Hoidot olivat raskaita, ja niistä toipuminen kesti pitkään.

”Pikkuhiljaa aloin liikkua ulkona. Yritin kulkea päivittäin läheisen pellon ympäri. Eräänä päivänä jaksoin kiertää sen viisi kertaa. Tunne oli yhtä upea kuin olisin juossut maratonin.”

Seija ei pelännyt kuolemaa syöpähoitojen aikana. Hän on kahdesti pitänyt kädestä kuolevaa läheistä elämänliekin sammuessa, eikä niissä hetkissä ollut mitään pelättävää.

”Tunsin, että tilanne oli turvallinen lähtevälle. Näin ihmisen siirtyvän toiseen ulottuvuuteen. Sen jälkeen kaikki kivun rypyt pakenivat hänen kasvoiltaan ja ihminen näytti kuin nukkuvan levollisesti.”

Konkreettisimman avun ja voiman syövästä selviytymiseen toi ensimmäisen lapsenlapsen syntymä.

”Uusi elämä herätti tuntemuksen, että on syy jatkaa elämää. Minua tarvitaan. Se oli mahtava tunne. Olen aina pitänyt lapsista, mutta oman lapsenlapsen tuoma ilo on sanoinkuvaamatonta.”

Vaikka Erkkiä on päivittäin yhä ikävä, Seija Urtin elämä alkaa olla uomillaan. Suru saa jo haaleampia sävyjä. Lohdutukseksi riittää, kun joku ottaa kädestä tai tutumpi halaa. Mitään ei välttämättä tarvitse sanoa.

”Yksinolo ei ole minulle uutta, sillä Erkki oli paljon töissä.”

Suru kulkee aaltoina. Seija kertoo itkeneensä kaksi viikkoa miehensä syntymäpäivän aikoihin. Pyhäinpäivän iltana Seija sytytti Erkin haudalle kynttilän.

”Silloin suustani kohosi kiitos kaikista yhteisistä vuosistamme. Sen jälkeen minun oli helpompi olla.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 5/2020.