KIRKKAASTI JA VAROITTAMATTA, yöllisellä matkalla makuuhuoneesta vessaan se tapahtui.

”Tajusin yhtäkkiä, että minulla on ehkä enää kaksikymmentä vuotta elinaikaa”, kertoo kirjailija Pirjo Hassinen, 64.

Sudenhetki ei ole jättänyt häntä rauhaan. Nuorena elämä tuntui loputtomalta suoralta, jonka päätepistettä ei näkynyt. Lauseissa saattoi vilahtaa jos minä kuolen. Ei kun.

”Moni herää nelikymppisenä siihen, että elämästä on eletty puolet. Nyt olen elänyt jo paljon enemmän. Elämän lyhyyteen liittyvät asiat eivät ole enää pelkoja, ne ovat faktoja.”

Kahdenkymmenen vuoden päästä Pirjo on 84-vuotias. Kaksi vuotta vanhempi kuin hänen äitinsä nyt.

”Äitini osti juuri uuden keittiönpöydän tuoleineen ja totesi, ettei hän niistä kauan nauti, mutta ’ostinpa kuitenkin’. En ikinä osaisi suhtautua yhtä kevyesti.”

Totta kai kaikki suhteellistuu, Pirjo tietää. Eihän kahdeksankymmentä vuotta ole vielä mitään. Oma äitikin on terävä kuin mikä ja maailman menossa mukana.

Muiden jaksamiseen Pirjo luottaa. Omalla kohdalla vuosimäärä tykyttää ikävästi mielessä.

”Yritän lohduttautua, että vuosi on pitkä aika. Tammikuussa jouluun on pitkä matka. Kyllä siinä kerkeää elää.”

Silti Pirjoa ahdistaa.

”Pelkään, josko ajatuksesta tulee liian hallitseva: että vuosia ei ole paljon. Alanko murehtia väistämätöntä, joka on kuitenkin edessä? Eihän kukaan tiedä, milloin se tulee.”

PIRJO ON AINA aina ollut huono sietämään epävarmuutta, ja huono sietokyky on vahvistunut iän myötä.

”Se on inhottava piirre. Mieheni inhoaa sitä. Hän itse on realisti mutta optimisti.”

Pirjo melkein kadehtii miehensä Pekka Hassisen asennetta.

”Mies sanoo aina, että hän ymmärsi kuolevaisuutensa jo murrosikäisenä. Sen jälkeen hänen ei ole tarvinnut sitä ajatella. Se on hänelle itsestäänselvyys. Minä olen ollut niin tyhmä, että olen tajunnut sen vasta viidenkympin jälkeen.”

Pohjimmiltaan Pirjo tietää, että oikeasti hänellä on kaikki hyvin. On 44 vuotta jatkunut yhteiselo miehen kanssa. On 30-vuotias tytär ja kirjailijantyö. Tärkeimmät asiat elämässä.

Silti parin kolmen viime vuoden aikana elämään on ilmestynyt tätä ”ahdistavaa ainesta”, josta hän ei oikein saa otetta.

Hän uskoo, että korona-ajalla on oma vaikutuksensa. Samoihin aikoihin häntä alkoi vaivata ärtyneen suolen oireyhtymä. Se on kiusallinen muttei vaarallinen vaiva. Henkisesti halvaannuttava, kuten Pirjo kuvailee. Pahimmillaan hän ei uskaltanut lähteä kotiovesta ulos.

”Jos ihminen ei tiedä, mikä on ärtynyt suoli, hän ei voi ymmärtää inhottavaa epävarmuuden aspektia, joka tulee sen myötä kaikkeen kotoa lähtemiseen. On aika hankalaa, kun elämää alkaa rajoittaa ajatus siitä, missä on lähin vessa ja mitä jos sinne ei pääse nopeasti”, Pirjo kuvailee.

”Käperryin kotiin, en ollut oma itseni. Pohdin, uskallanko edes mennä Prismaan tai hypätä linja-autoon.”

Onneksi vaiva on helpottanut. Se käyttäytyy aaltomaisesti. Viime kuukaudet ovat olleet rauhallisempia.

Pirjo tietää stressin vaikuttavan oireisiin. Hän on myös yrittänyt noudattaa tiukkaa, vaivaan räätälöityä FODMAP-ruokavaliota.

”Minun kannattaisi vältellä pahimpia ruokia, kuten sipulia. Minä vain kysyn, miten ruokaa voi tehdä ilman sipulia?”

KEVÄÄLLÄ 2022 ilmestynyt Toisella tavalla onnellinen on Pirjon 18. romaani. Yleensä hänen kirjoissaan on vain ”hiivanmurunen” omasta elämästä, mutta tämä teos käsittelee ahdistusta, jolle ei ole näkyvää syytä.

”Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut minulle terapiakeino, mutta tätä kirjaa kirjoittaessani totesin miehelleni, että kerrankin sain kuvata omia, kaikkein ikävimpiä tuntemuksia.”

Romaanin päähenkilöllä Sannalla on elämä reilassa. On kelpo miesystävä, koti ja työpaikka. Sanna on rehtori aikuislukiossa, jonne ihmiset tulevat korjaamaan aiemmat virheensä tai saamaan uuden alun.

”Halusin kuvata ihmisen, jolla on oikeasti kaikki kunnossa. Siitä huolimatta ahdistus tihkuu elämään, eikä kyse ole vain käsittelemättä jääneistä asioista”, Pirjo toteaa.

”Ikävät muistot ovat kaikissa meissä. Normaalielämässä ne eivät pulpahtele pintaan, mutta kun ulkopuolelta tulee pysähdys tai uhka, se muuttaa tilanteen.”

Seurauksena on, että vaikeat asiat ja tunteet, jotka ihminen luulee jättäneensä taakseen ja jotka eivät millään tavalla määrää nykyhetkeä, ovatkin äkkiä läsnä.

Se on Pirjosta kauheaa.

HERKULLINEN SEKOITUS hauskuutta ja vakavuutta, niin Pirjon puhe kulkee. Toisinaan hän kurvailee sivupoluilla, välillä kiroa päräyttää ja nauraa päälle. Mutkien kautta hän palaa aina samaan kysymysmerkkiin: ratkeamattomaan ahdistukseen.

”En tiedä, mikä kriisi tämä on. Tämä ei enää ole mikään tyhjänpesän syndrooma eikä liity henkilökohtaiseen elämääni”, Pirjo ihmettelee kunnes hoksaa:

”Maailman kriisi on tullut minuun. Se on repinyt auki kaikki vahvuudet, joita pidin itsestään selvyytenä. Maailma on tulossa hulluksi.”

Hän alkaa luetella: Näemme yhä enemmän hirveyksiä, joille emme voi mitään. Vladimir Putinille ei voi mitään, vaikka kuinka vihaisimme häntä. Koronassa kaikki olivat yhtäkkiä kollektiivisesti tuntemattoman edessä. Kenelläkään ei ollut tietoa, kuinka kauan tilanne jatkuu.

”Aiemmin en pelännyt. Oli vain joitain omia, lieviä pelkoja. Nyt ne kaikki ovat tulleet tosina ja vereslihana eteeni. Inhoan sitä, että pelkokäsite on yhä enemmän elämässäni.”

Silti hän ei halua sulkea silmiään ongelmilta. Hän ei ole niitä, jotka pakenevat omaan kuplaansa. Hänen täytyy tietää. Jos Pirjo saisi toivoa jotain itselleen, hän toivoisi mielenrauhaa. Sellaista näyttäisi olevan hänen ikätovereillaan.

”Ikäiseni naiset vaikuttavat usein niin seestyneitä, mutta en tiedä, valehtelevatko he vai ovatko he sitä oikeasti”, Pirjo sanoo ja virnistää.

Neljäkymmenvuotiaana hän kuvitteli, että kun ikävuosia tulee lisää, hänen mielenrauhansa kasvaa.

”Ei ole kasvanut. Olen siitä erittäin pettynyt.”

Pirjon mielenrauha rakentuisi luottamuksesta tulevaisuuteen. Ei olisi pelkoja, ja vastoinkäymisiin hän suhtautuisi rauhallisemmin.

”Maksaisin mitä vain – vertauskuvallisesti – mielenrauhasta. Sellaisesta tunteesta, että tulkoon mitä vain, minä kestän. Siitä antaisin toisen käden. Tämän vasemman.”

Nyt hänet tyynnyttää luottamus siihen, että aamu vie mukanaan ahdistavat ajatukset. Aika ja maailma täyttävät pään taas jollain muulla.

”Olen oppinut luottamaan, että tämä olo menee ohi. Se jo sinänsä helpottaa.”

Ahdistavat ajatukset eivät kestä milloinkaan kokonaista päivää.

”Tällaisia asioita voi miettiä vain hetken. Sitten täytyy lähteä kauppaan tai ryhtyä ruuanlaittoon. Tai katsoa A-studio.”

Elämä ja elämänilo tulevat tilalle tavalla tai toisella, ja kirjat ovat suuri lohtu.

MUITAKIN IÄN TUOMIA muutoksia Pirjo on tutkiskellut kiinnostuneena. Joidenkin asioiden kanssa hänen on pitänyt tehdä luopumistyötä ja sanoa haikeita hyvästejä. Jotkin asiat ovat vahvistuneet.

On niitäkin, jotka eivät ole muuttuneet, vaikka hän olisi halunnut. Aloitetaan niistä.

”Huonoin piirteeni eli äkkipikaisuus vain lisääntyy iän myötä. Tosin olen äkkipikainen vain miehen suhteen. Lapselle en ole ikinä huutanut.”

Yksin kiehahtaminenkin onnistuu.

”Saatan raivostua yksin kotona silmittömästi, jos vaikka lyön varpaani. Mutta en minä ulkopuolisille huuda.”

Kiroilusta hän ei ole päässyt eroon, vaikka haluaisi.

”Olen pettynyt, sillä kiroilen yhä enemmän. En olisi ikinä kuvitellut, että ikä ei paranna edes tällaista asiaa. Mieskin sanoi, että puhun pahemmin kuin satamajätkä.”

Pirjo arvelee kiroilemisen lopettamisen olevan hänelle mahdotonta. Myös kirjallisuusmatineoissa, kun hän pääsee oikein vauhtiin, häneltä livahtaa helposti jumalauta tai helvetti.

”Jälkikäteen mietin, että mitähän ihmiset ajattelevat. Joka kerta päätän, että ensi kerralla en kiroile.”

Hän on miettinyt myös kurinpitokeinoja. Jospa pujottaisi ranteeseen kuminauhan? Joka kerta kun kirosana pääsisi suusta, hän räpsäyttäisi sillä itseään.

”Toisaalta minulla ei ole muita paheita. En polta enkä juo kuin joskus juhlissa, mutta kiroilen kuin perkele.”

Kirosanat vain tuntuvat hyvältä suussa.

”Tietyllä tavalla nautin kirosanoista. Kiroilu tuntuu siltä kuin puraisisi hedelmää, josta pirskahtaa jokin väkevyys, joka sopii siihen tilanteeseen.”

YKSI VAIKEIMMISTA luopumisista Pirjolle on ollut tyttären, perheen ainokaisen, muuttaminen kotoa. Siitä on kymmenisen vuotta. Jyväskyläläisen luhtitalon varasto on edelleen pullollaan tyttären leluja, piirustuksia ja kirjoja.

”Minulla oli tyhjän pesän syndrooma. Se kesti useamman vuoden. Jälkikäteen myönnän, että tytär kärsi siitä. Minun tyyppiseni äidit ovat niin hulluja, etteivät haluaisi ikinä päästää lapsiaan pois.”

Vaikka tytär muutti kotikaupungissaan muutaman kilometrin päähän ylioppilaskylään, Pirjo tunsi suorastaan fyysistä ikävää.

”Takerruin ja odotin, milloin voin taas soittaa hänelle.”

Jos tytär oli juhlimassa kaupungilla, vanhemmat halusivat maksaa taksin kotiin, jottei hän kävelisi sinne. Tytär koki sen holhoamiseksi.

”Hänen kannaltaan olisi ollut ehkä parempi, jos hänellä olisi ollut sisaruksia.”

Niitä ei tullut, koska Pirjolla oli paha endometrioosi.

”Ihme, että sain edes tämän yhdenkin lapsen.”

PARISUHDETTA TYTTÄREN muutto ei Pirjon mukaan heilauttanut. Pari oli ollut jo neljätoista vuotta yhdessä ennen kuin tytär syntyi.

”Me emme varmaan ikinä eroa Pekan kanssa. Parisuhde on kallio, jolla seison.”

Kun yhdessä on kuljettu yliopistovuoden ensimmäisestä syksystä, toisen tavat ja merkityksen tuntee. Edelleen Hassisilla on ”ihan oma räiskähtelevä suhteensa”.

”Jokainen, joka on ollut pitkään naimisissa, tietää kuinka ärsyttävä toinen voi olla.”

Yhtä hyvin tietää myös, että toisen kanssa voi jakaa ne vaikeimmatkin ajatukset.

Eläkkeelle kummallakaan ei ole kiire. Tyttären huone on muutettu Pekan työhuoneeksi. Pirjo kirjoittaa edelleen pariskunnan makuuhuoneen nurkassa, Lundia-hyllyn kätköissä, verhot kiinni.

”Meillä molemmilla on aivot työkaluina.”

Yliopistolla työskentelevällä puolisolla on oma tieteellinen työnsä. Hän on myös kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa. Pirjon työtahti on yhtä nopea kuin aina ennenkin. Hän aikoo jatkaa kirjoittamista pitkään.

”Kirjoittaessa ruumis unohtuu. Ei ole merkitystä, missä kunnossa polvet tai jaksaminen ovat. Sellaista, mitä haluaa tehdä, jaksaa.”

MILLAISIA MUUTOKSIA ikä on tuonut ulkonäköön ja siihen suhtautumiseen?

”Herranen aika, ei ole yhtään kohtaa, mikä ei olisi muuttunut!”

Pirjolla ei ollut aiemmin ulkonäköongelmia, mutta iän myötä niitä on alkanut tulla. Silmäluomiaan hän on tutkaillut ja voisi käydä ne leikkauttamassa. Hiusten oheneminen ottaa päähän enemmän kuin mikään muu ruumiin tai ulkonäön muutoksista.

”Minulla on ollut hyvin paksu tukka. Minun on tosi vaikea suhtautua sen ohenemiseen.”

Hän haluaisi pitää hiuksia auki, mutta nykyään tukka vääntyy ponnarille, ”ettei sisäkumi näy”.

Pirjo on kuunnellut mielenkiinnolla naisten puheita näkymättömäksi muuttumisesta. Hän ei tunnista samaa pelkoa omassa elämässään.

”Olen saanut huomiota niin paljon, että se riittää loppuiäksi. En kaipaa sitä tippaakaan.”

Huomiota on ropissut 14-vuotiaasta asti. Viheltelyä ja kommentointia, joka nykyisin menisi me too -kategoriaan. Ei mitään sinänsä vakavaa, mutta ainaista ”vitsi, sä oot hyvännäköinen”.

”Lakkasin jo nuorena kiinnittämästä siihen huomiota, kun se oli niin itsestään selvää. Totuin, että minua katsotaan. Se ei antanut elämääni mitään lisää. Siksi en ole edes huomannut sen loppumista.”

Kirjailijan toki moni tunnistaa.

”Että sinänsä en ole ihan näkymätön.”

Joka tapauksessa Pirjosta on hyvä yrittää parhaansa. Edelleenkään hän ei lähde ilman meikkiä ovesta ulos.

”Lainaan Riitta Väisästä, joka totesi eräässä lehtijutussa, että häneltä kuluu yhä kauemmin aikaa laittautua Riitta Väisäseksi.”

Vaatteilla Pirjo ei erityisesti halua koreilla.

”Olen ollut varmaankin jo 25 vuotta ylipainoinen. Nuorena en ollut sitä yhtään. Siitä en jaksa piitata.”

Hyvää hänestä on, että tässä iässä ei enää arvioida, onko hän pitänyt linjansa kunnossa vai ei.

”Minua ei saa kiskottua sen tyyppiseen maailmaan, jossa vertaillaan pakaran kiinteyksiä.”

SUURI ILONAIHE on, että Pirjo kokee aivojensa kehittyvän koko ajan hyvään suuntaan.

”Jos minulla olisi ollut tämä pää nuorempana, mihin olisinkaan voinut päästä! En vaihtaisi näitä aivoja edes nelikymppisen aivoihin.”

Ei, vaikka silloin hän tunsi olevansa oikeasti voimanainen.

”Kun minua tuolloin luonnehdittiin sanoilla ’vahva nainen’, ei tehnyt mieli hymähtää. Olin sellainen. Nyt mietin, miten saisin takaisin sen tunteen: olin tyyni omassa vahvuudessani. Sitä ei enää ole.”

Silti Pirjo ei anna periksi. Hän ei sulje silmiään yhteiskunnallisilta epäkohdilta tai häntä ahdistavilta ilmiöiltä. Edellinen kirja Hämärän aika päätti oikeistopopulismin kasvusta Suomessa kertoneen trilogian.

Vaikka välillä pelottaa, Pirjolla on sisäinen pakko mennä epäkohtia kohti: pahantekijöihin on päästävä käsiksi. Ei pidä tottua vääryyksiin.

”Minä en ikinä totu. Minun henkinen kynäni epäoikeudenmukaisuuksia vastaan ei koskaan tylsy.”

Juttu on ilmestynyt Eevassa 11/2022