Sean Ricks teki Ylen Perjantai-ohjelmaa hyvinvointinsa kustannuksella: ”On vaarallista ajatella olevansa korvaamaton”
Sean Ricks on tavoitellut elämää, jossa työ ei saa ihan kaikkea. Takana ovat muutosten vuodet: ero, psykoterapia, rakastuminen, uusperhe ja irtiotto.
Työterveyslääkäri kysyi taannoin Sean Ricksiltä, onko raskasta tehdä televisio-ohjelmaa vaikeista aiheista viikosta toiseen.
”Olin siihen aikaan niin kiinni työssä, etten ollut ehtinyt ajatella asiaa. Vastasin, että taitaa se olla, koska heittäydyn voimakkaasti ihmisten tarinoihin.”
40-vuotias Sean oli Ylen Perjantai-keskusteluohjelman toimittaja ja keulakuva alusta asti. Ohjelma lopetettiin joulukuussa lähes yhdeksän vuoden jälkeen. Sean oli ilmoittanut työpaikallaan jo vuotta aiemmin, että ei halua jatkaa Perjantain juontamista.
Hän tunsi saaneensa ohjelmalta kaiken, ja suoran viikoittaisen keskusteluohjelman juontaminen yksin on vaativaa. Sean ei koskaan levännyt täysin ja alkoi väsyä.
”Opin lokeroimaan asioita hallitakseni kuormitusta, mutta kun lokeroiden määrä kasvoi, ne alkoivat keikkua.”
Viime vuosina Sean otti ohjelmasta vastuuta oman hyvinvointinsa kustannuksella. Mieli oli kuormittunut ja tekemisestä uupui luontainen kepeys. Kun sana burnout vilahti ajatuksissa, Sean valpastui.
”Kaipasin kaikkea sitä, mitä väsymys verotti. Halusin viettää enemmän aikaa perheen kanssa ja nähdä ystäviä. On vaarallista ajatella olevansa korvaamaton. Olen juontanut lähetystä lähes 40 asteen kuumeessa.”
Sean on nyt Ylestä vanhempainvapaalla syksyyn asti. Ylessä oli vastikään yt-neuvottelut. Sean sai pitää työnsä, mutta hän ei vielä tiedä, mitä tarkalleen alkaa tehdä, koska organisaatio on muuttunut.
”Minun olisi helppoa täyttää mieli tulevan tehtävän valmistelulla, mutta on myös kiva hengähtää niin, etten tiedä, mitä odottaa.”
Se on kuitenkin varmaa, että Sean aikoo tehdä unelmastaan totta.
Neljänkympin rajapyykin lähestyessä Sean oivalsi, että tahtoo toteuttaa nuoruudenhaaveensa ja ohjata ja käsikirjoittaa dokumenttielokuvan.
”Puolisoni sanoi, että kadun ikuisesti, jos en tee sitä. Vaikka minulla on perhe ja asuntolaina, voin sietää taloudellista epävarmuutta. On innostavaa ja hämmentävää olla pitkästä aikaa tuntemattoman äärellä.”
Sean oli alkuvuodesta Ylestä palkattomalla vapaalla etsimässä arkistoaineistoa elokuvaansa varten. Hän on kiitollinen, että vapaa järjestyi, koska oli ilmoittanut työpaikallaan avoimesti, ettei voi jättää dokumenttia tekemättä.
Elokuvansa aihetta hän ei halua vielä paljastaa, mutta se kypsyi samaa tahtia kuin päätös lopettaa Perjantaissa. Sean tekee elokuvaa itsenäisesti ystäviensä tuotantoyhtiön kanssa.
Seuraavina kuukausina Sean ei kuitenkaan aio miettiä töitä, ei edes elokuvaa. Täyden huomion saavat perhe ja elokuussa syntynyt kuopustytär.
Tinder-treffit sovittiin Tampereen Tammelantorille. Oli kylmä loppukevään päivä 2020. Tuleva puoliso vei Seanilta jalat alta.
”Juttelimme monta tuntia, ja vasta kotona huomasin olevani aivan jäässä.”
Seanilla on aiemmasta liitostaan 12- ja 9-vuotiaat tyttäret, jotka asuvat hänen ja puolison luona joka toinen viikko. Yhteinen tytär on yhdeksän kuukautta.
”Katsoin kerran ruokapöytää, jossa oli vapaana yksi tuoli. Pöytä ei ollut vielä täynnä. Nyt pöydässä on viisikko, joka siinä kuuluukin olla.”
Sean seuraa lämpimin tuntein, kuinka vanhemmat tytöt hoitavat vauvaa. Pienin katselee kiinnostuneena isosiskojaan.
”Minusta tuntuu hyvältä sanoa: mun kolme tytärtä.”
Sean on kasvanut äidin ja isosiskonsa kanssa. Nyt hänellä on naisvaltainen perhe.
”Elämäntarinaani kuuluu vahvasti se, että olen naisten kasvattama. Nyt yritän omalta osaltani kasvattaa nuoria naisia vahvoiksi, itsenäisiksi ja meneviksi tyypeiksi. Olen saanut paljon voimavaroja ja kannustusta äidiltä ja siskolta. Saman haluan antaa tytöilleni”, Sean kertoo.
Amerikkalainen isä kuoli syöpään Seanin ollessa neljävuotias. Perhe asui silloin Yhdysvalloissa. Pojalla ei ole isästä juuri muistoja.
Sean sai esikoistyttärensä ollessaan 28-vuotias. Vanhemmuus oli alkusysäys isäsuhteen käsittelylle.
”Kun sain lapsen, suhteeni isään oli keskeneräinen. Olin hukassa, koska en muistanut häntä.”
Sean aloitti isyyden opiskelun tyhjästä: millaiseksi vanhemmaksi voi tulla, kun vertailukohtaa ei ole?
”Mittapuu oli korkealla, sillä kuvittelin isän puolijumalaiseksi olennoksi. Minulla oli paineita vanhemmuudesta.”
Isäsuhteen perkaamiseen on liittynyt myös surun kohtaamista.
”Olin pettynyt ja jopa vihainen isälle siitä, että hän kuoli. Se oli surua siitä, että häntä ei enää ole. Se piti käsitellä.”
Suru tuntuu yhä silloin tällöin.
”Ennen ajattelin, että tunne pitäisi torjua. Suhde isään helpottui, kun hyväksyin surun ja kaipauksen pysyvyyden. Surusta ei tarvitse päästä eteenpäin. Se ei ole paikalleen jäämistä vaan lämpöä, tapa osoittaa rakkautta.”
Isä kuoli 46-vuotiaana, Sean on pian samanikäinen.
”En ole enää parikymppinen vaan aikuinen mies. Ymmärrän isää nyt paremmin, koska olen kokenut samoja juttuja kuin hän. Kun tunnen jotain lasta kohtaan, ajattelen, että isäkin varmasti tunsi niin minua kohtaan.”
Seanin muistojen kautta isä on olemassa hänen lapsilleen. Hän soittelee tämän levyjä ja juttelee tyttöjensä kanssa siitä, mistä isoisä olisi saattanut tykätä. Välillä hän kertoo lapsille näyttävänsä surulliselta siksi, että ajattelee isoisää.
”Haluan lasten tietävän, että heillä on lupa kaivata.”
Myös suhde äitiin on saanut uusia sävyjä isyyden kautta. Äiti on ollut Seanin elämässä aina. Äidiltä oli parikymppisenä helppo tivata, miksi et tehnyt niin tai noin. Nyt Sean tietää, ettei kukaan osaa vanhemmuutta täydellisesti.
”Kamppailen töiden, ajankäytön ja lasten kasvattamisen kanssa. Samoja asioita minunkin vanhempani ovat pohtineet.”
Sean on kiitollinen äidille siitä, että tälle voi puhua suoraan.
”Olen aina ollut isää kaipaava poika mutta myös äidinpoika. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän muistutan äitiä. Hän on eläväinen ja menee, puhuu ja tekee. Lapset huomauttavat, että olen kuin mummo.”
Paineet ovat lieventyneet niin töissä kuin kotonakin.
”Tarkastelen isyyttä nyt eri näkökulmasta. Kolmannella kerralla otan asiat aiempaa rauhallisemmin ja varmemmin. Vuosien varrella on vahvistunut, että olen tavallinen kuolevainen, rakastava isä. Se riittää.”
”Ero oli herätys, joka sai minut menemään psykoterapiaan.”
On mahdollista, että elämässä käy hyvin, vaikka matkan varrella tekee kipeää, Sean on pohtinut. Hän erosi kuusi vuotta sitten kahden vanhimman tyttärensä äidistä.
”Ero oli herätys, joka sai minut menemään psykoterapiaan.”
Siellä Sean huomasi, että ongelmat eivät olleet seurausta vain parisuhdekriisistä. Hän joutui törmäyskurssille totuuksiensa kanssa.
Sean oivalsi olevansa ihminen, joka selvittää asiat itse ja vaatii itseltään paljon työssä ja ihmissuhteissa. Myös se kävi selväksi, ettei hän osaakaan käsitellä ja ilmaista tunteita niin hyvin kuin oli kuvitellut.
”Pelkän selviytymisen ei pitäisi riittää. Lähtökohdan tulisi olla se, että yritän voida paremmin.”
Sean ajattelee, että terapia ei paranna ihmistä, vaan ihmisen on itse muutettava elämäänsä. Muutos on hienovarainen, ei suuri valaistuminen.
”Tunsin, etten voi pettää ihmisten odotuksia enkä antaa hetkeksikään periksi. Nyt ymmärrän, ettei vahvuus sulje pois heikkouden ja epävarmuuden näyttämistä.”
Nykyään Sean puhuu tunteistaan aiempaa enemmän puolisolleen ja ystävilleen eikä enää ajattele, että kaiken pitää hoitua omin voimin. Hän on opetellut olemaan avoimempi myös lapsilleen eikä yritä olla ristoreippaana heidän edessään.
”Voin olla vähän hukassa siitä, miten asiat hoidetaan tai kertoa heille, että isällä on huono päivä. Voin myös itkeä lasten nähden. Se on vapauttavaa.”
Mitä enemmän Sean on oppinut itsestään, sitä enemmän suhde tyttäriin on syventynyt.
”He uskaltavat puhua suoraan ja kertoa, jos jokin harmittaa. Se ei ole lapselle aina helppoa. Toivon, että yhteys säilyy.”
” Kontrolli oli armoton: jos söin liikaa, olin paska, jos söin vähän, piti syödä vielä vähemmän.”
Sean sairastui teini-iässä syömishäiriöön. Epävarmuus näkyi hallinnan tarpeena, joka kohdistui omaan kehoon.
”Kontrolli oli armoton: jos söin liikaa, olin paska, jos söin vähän, piti syödä vielä vähemmän.”
Terapiassa hän huomasi, kuinka jyrkkä oli ollut.
”Elin liikaa oman pääni sisällä ja ylianalysoin tekemisiäni, mikä teki minusta liian vaativan itseäni kohtaan.”
Nelikymppinen Sean tuntee mielensä mekanismit. Haitalliset ajatusmallit kytkeytyvät kuin päänsisäisestä valokatkaisijasta. Sean tietää, mikä katkaisijan kytkee päälle ja osaa myös napsauttaa sen sammuksiin. Vanhat tavat eivät silti ole tyystin kadonneet, helpottaneet ehkä.
Sean tähdentää, ettei syömishäiriö parane kokonaan. Hän tietää, millainen toiminta ei sovi hänelle. Hän ei käytä kotona vaakaa, koska luku jäisi mylläämään mieleen.
”Olen tarkka siitä, miten puhun lapsille ja lasten kuulleen kehosta ja ruuasta. Ruoka ei ole palkitsemisen tai rangaistuksen väline. Painoa tulee ja menee, eikä peiliä pidä tuijottaa.”
Sean myös koettaa selittää tytöilleen, miten kauneusihanteet läpäisevät kulttuurin kehopositiivisuudesta huolimatta. Sen huomaa vaikkapa lasten katsomista sarjoista ja elokuvista.
”Heidän on hyvä oppia tulkitsemaan näkemäänsä. Vaikeneminen olisi karhunpalvelus.”
Sama periaate koskee rasismia. Se ei leimannut Seanin lapsuutta, mutta hänestä olisi typerää olettaa, etteivät lapset kohtaisi sitä.
”Haluan, että he ovat asioista tietoisia eikä heitä kasvateta pumpulissa.”
Puolisoaan Sean kuvaa valtavaksi voimavaraksi, jonka kanssa avata ajatuksia.
”Täydennämme toisiamme. Olemme kaksi itsenäistä ihmistä, jotka kasvavat yhteen.”
Seanin keskimmäisen tyttären ja kuopuksen välillä on kahdeksan vuotta ikäeroa.
”Datani on vanhentunutta, joten olemme puolisoni kanssa molemmat uuden edessä vanhempina. On hauskaa ja jännittävää opetella vauvan kehitysvaiheita yhdessä.”
Sean huomasi työnsä kuormituksen määrän ja vaikutuksen kunnolla vasta sitten, kun jäi vanhempainvapaalle. Perhe on iloinen siitä, että hän on nyt entistä enemmän läsnä arjessa, myös henkisesti.
”Elämässäni on nyt pitkästä aikaa väljyyttä ja siitä pitää, perhana, nauttia!”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 5/2025.
