Muistatko, kun söit ensimmäisiä kertoja jotain makeaa? Minä muistan.
Olin silloin parivuotias ja totuttelemassa pottaan. Se ei minua oikein huvittanut, mikä aiheutti, no, usean päivän pituisen pattitilanteen. Ei siitä sen enempää.
Äiti oivalsi, että nyt tarvitaan pientä kannustinta. Niinpä pakastimeen ostettiin keksijäätelö valmiiksi odottamaan. Saisin sen, kunhan homma olisi hoidettu.
Olin saanut kerran aikaisemmin lusikallisen vaniljajätskiä. Äiti muistaa yhä, että se oli kuin lamput olisivat syttyneet silmiini.
Kannustin toimi. Keksijäätelö oli kauppareissunpehmeä sitä syödessäni.
Muistan vieläkin, miten herkulliselta rapean suklaakeksin ja kermaisen vaniljajäätelön yhdistelmä maistui. Se oli ensimmäinen kokemukseni siitä, miten lohdullista ja palkitsevaa sokeri voi olla.
Kun luin toimittaja Anna Kauhalan kirjoittaman jutun Ihana, kamala sokeri (s. 54), muisto palasi mieleeni.
Samalla tuli vähän surullinen olo: vuosien varrella olen oppinut varomaan ja välttämään sokerisia palkintoja. Niihin on tuutattu merkityksiä huonosta itsekurista, epäterveellisestä elämäntavasta ja addiktiosta.
Ja kuitenkin sokeri on vain ruoka-aine, ei arsenikkia. Mummoni julisti aikoinaan, että jäätelö on terveysruokaa, koska se on tehty kermasta. Vanhalle kansalle kerma edusti eliksiiriä ja sokeri pientä arjen luksusta.
Kivaa on se, että sokerisuhteensa pystyy neutraloimaan ja makeasta on mahdollista oppia nauttimaan uudestaan. Yhden keksijäätelön voi syödä vaikka joka päivä ilman, että sokerinsaantisuositukset paukkuvat.
Tässä iässä jäätelön saamiseksi ei tarvitse edes pinnistellä vaan sen saa syödä ihan vain siksi, että se on ihanaa.
Pääkirjoitus on julkaistu Kauneudessa ja Terveydessä 8/2022.
