Eron jälkeen Sanna Stellan sai huolestuttavia oireita – lääkäri määräsi rauhoittavia, mutta kriisiin auttoivat muut keinot
Sanna Stellan yritti viimeiseen saakka saada toisen avioliittonsa toimimaan. Vaikka eropäätös oli helpotus, eron jälkeinen aika oli raskasta. Ystävien tuki ja kiitollisuus elämästä auttoivat uuteen alkuun.
Viime kesänä Sanna Stellan, 49, osti itselleen harmaan polkupyörän. Kotikonnuillaan Sipoossa hän polki pitkin kiemurtelevia hiekkateitä, kumpuilevia mäkiä ja loputtomia suoria.
Välillä Sanna pysähtyi kuvaamaan – tai vain tallentamaan mieleensä – kesän kauneimmat hetket. Hän haltioitui kultaisena hehkuvista viljapelloista, tuskin tunneiksi laskevasta auringosta, tummanpuhuvasta metsästä ja tien pientareelta ponnistavasta hennosta kukkasesta.
”Tunsin herääväni eloon.”
Tuota tunnetta edelsi rankka aika. Huhtikuussa Sanna ja hänen silloinen puolisonsa ohjaaja ja tuottaja Timo Suomi jättivät yhdessä avioerohakemuksen.
Vuonna 2018 naimisiin mennyt pariskunta eli kymmenhenkisen uusperheen arkea unelmiensa kodiksi kunnostetussa kansakoulussa Sipoossa. Yhteinen lapsi syntyi keväällä 2019.
Avioliiton loppuaikoina Sanna voi huonosti. Hänestä tuntui, että ilo oli kadonnut elämästä. Sävyt näyttivät haalistuneilta. Ahdistus puristi rintaa.
”Olin jatkuvasti pahantuulinen ja hermostuin pienistäkin asioista. Ryhtini painui kumaraan. En jaksanut enää pitää huolta itsestäni.”
Sinnikkyys on aina ollut Sannan voimavara, joka on kantanut häntä monessa käänteessä. Nyt se näytti nurjan puolensa.
”Jäin jääräpäisesti taistelemaan asioista, joista ei kannata taistella. Kuvittelin, että kun käännän itseni tarpeeksi monelle mutkalle, saan suhteen toimimaan. Joskus on vain päästettävä irti.”
Vaikka eri teille lähteminen oli lopulta helpotus, ero otti koville. Aamuisin Sannan oli vaikea nousta sängystä, iltaisin uni ei tullut.
Kun Sannasta alkoi tuntua, että hänen sydämensä jätti lyöntejä väliin, hän hakeutui lääkäriin. Hänet todettiin terveeksi. Lääkäri kirjoitti rauhoittavia. Sanna ei koskaan hakenut lääkkeitä. Hän päätti antaa tunteiden tulla.
”Huusin tuskaani autossa. Itkin, kun itketti, ja raivosin, kun raivostutti.”
Sanna luki eroa käsitteleviä kirjoja, kävi terapiassa, meditoi ja purki tunteitaan päiväkirjaan. Hän soitti ystävilleen ja teki pitkiä kävelylenkkejä metsässä.
Kun ajatukset lähtivät synkille raiteille, Sanna alkoi määrätietoisesti keskittyä kaikkeen hyvään elämässään.
”Aina, kun mieleni alkoi tummua, keksin hetkestä kolme kiitollisuuden aihetta. Tein niin monta kertaa päivässä.”
Yksi vahvimmista tunteista oli häpeä. Avioero tuntui epäonnistumiselta ja kaksi avioeroa siltä, että Sanna on epäonnistunut ihmisenä.
”Molemmilla kerroilla luotin siihen, että kaikki menee hyvin ja olemme lopun elämämme yhdessä.”
Kun niin ei käynyt, Sannaa hävetti.
”Ajattelin, että minä mokasin. Tunsin itseni naiiviksi ja tyhmäksi.”
Toisaalta Sanna iloitsi rohkeudestaan.
”Rohkeinta, mitä olen koskaan tehnyt, on se, että olen uskaltanut rakastaa. Toiseksi rohkeinta on ollut lähteä silloin, kun sen aika on.”
Yksi vaikeimmista asioista Sannalle oli hyväksyä, että rakkaus ei mennyt siten kuin hän oli toivonut.
”Oli hyväksyttävä, että maailma ei ole reilu paikka. Elämä on rosoinen ja kivulias matka, joka voi olla samaan aikaan täynnä kaikkea kaunista. Oma asenne ratkaisee. Päätin toista kertaa erotessani, etten halua uhriutua. Luopuminen on osa elämää.”
”Rohkeinta, mitä olen koskaan tehnyt, on se, että olen uskaltanut rakastaa. Toiseksi rohkeinta on ollut lähteä silloin, kun sen aika on.”
Läheisten huolenpito ja tuttujen ja tuntemattomien myötätunto auttoivat Sannaa jaksamaan. Päiväkodin työntekijä kertoi oman tarinansa. Ystävät tulivat kutsumatta kylään. He kokkasivat pastaa ja viihdyttivät lapset. Välillä Sanna meni ystävän luokse yöksi ja antoi tämän passata.
Iltaisin hänen puhelimensa piippasi. Viesteissä ja puheluissa haluttiin varmistaa, että Sanna voi hyvin.
Pienet huomionosoitukset osoittivat Sannalle, ettei hän ole yksin.
Aiemmin Sanna oli tottunut olemaan se reipas, joka pärjää aina.
”Minun on ollut todella vaikeaa olla heikko. Aloin opetella sitä. Vaihtoehtoja ei ollut, kun tuli päivä, jolloin en päässyt ylös sängystä.”
Eron myötä Sanna tutustui uuteen puoleen itsessään.
”Olin ollut aina se toiminnan nainen, joka ratkoo toistenkin pulmat. Nyt soitin rääkymispuheluita ystävilleni. Opettelin ottamaan vastaan kaikkea sitä hyvää, mitä minulle annettiin.”
Huolenpidolle antautuminen kannatti. Kokemus kannatelluksi tulemisesta on ollut käänteentekevä.
”Minussa on herännyt valtava halu rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan. On upeaa uskaltaa luovuttaa yksin pärjäämisen ihanteesta ja olla rikkinäinen.”
Samalla Sanna pääsi kiinni toisten ihmisten kipuihin.
”Kipu yhdistää meitä. Taustalla voi olla esimerkiksi unelma, joka ei koskaan toteutunut, lapsettomuus tai läheisen kuolema. Vaikeiden kokemusten jakaminen kannattaa, sillä jaettu suru tuntuu puolitetulta surulta.”
Sanna jäi asumaan pariskunnan entiseen yhteiseen kotiin, vuonna 1903 valmistuneeseen hirsitaloon Sipoon Hindsbyn kylään. Entinen kansakoulu sijaitsee puolen tunnin ajomatkan päässä Helsingistä, ja siellä voi elää omassa rauhassa luonnon helmassa.
Myös touhukkuutta vaativia arjen askareita kotona riittää. Sanna ei jää avuttomaksi, kun lämmitysjärjestelmän hajotessa sisälämpötila putoaa kymmeneen asteeseen tai kun yöllä alkaa hiirijahti.
”Tulevaisuus on vielä avoin, mutta tällä hetkellä asun Sipoossa. Lapset ovat välillä minulla, välillä isiensä luona.”
Lapsiperheen menojen arkea rytmittävät Sannan työt. Hän näyttelee keväällä Kaikki ystäväni -näytelmässä Aleksanterin teatterissa Anu Sinisalon ja Miitta Sorvalin kanssa. Sanna työskentelee myös käsikirjoittajana, ja keväällä ilmestyy näyttelijäkollega Pirjo Heikkilän kanssa kirjoitettu humoristinen lastenkirja Pirjo-tädin ja Sanna- tädin iltasatuja.
”Työni on haastavaa, monipuolista ja mielenkiintoista. On onni, että saan tehdä työtä, jota rakastan.”
”Yritän suhtautua turbulensseihin ajattelemalla, että onpahan jotain, mitä muistella vanhana kiikkustuolissa.”
Elämä on mennyt ennenkin ihan eri tavalla kuin mitä Sanna oli suunnitellut. Karviassa Satakunnassa kasvanut Sanna päätyi muuttamaan yhdeksitoista vuodeksi Lontooseen opiskellakseen Mountview-teatterikoulussa. Hän palasi lopulta Suomeen töiden perässä.
”Parikymppisenä kuvittelin, että minusta tulee taiteilija, joka kiertää maailmaa. Päädyinkin takaisin Suomeen ja perustin suurperheen.”
Sannan mielestä asiat ovat järjestyneet hyvin, paljon paremmin kuin hän oli kuvitellut.
”Elän jatkuvassa vapaapudotuksessa. Toivon, että aina välillä joku ottaa minusta kopin. Toisaalta en näe muuta vaihtoehtoa kuin heittäytyä muutoksen virtaan. Pahinta olisi jättää elämättä.”
Jatkossakin Sanna aikoo ottaa kiitollisena vastaan sen, mitä tuleman pitää. Hän kutsuu arkeensa rauhaa ja yksinkertaisuutta.
”Tunnen itseni, ja elämässäni on yleensä riittänyt käänteitä. Olen ehtinyt asua kolmilapsisen perheeni kanssa talossa, joka paljastui homepommiksi, ostaa kansakoulun ja kokea yllätysraskauden. Toivon, että huominen yllättää myönteisesti.”
Aivan seesteistä elämää Sanna ei osaa edes kuvitella.
”Yritän suhtautua turbulensseihin ajattelemalla, että onpahan jotain, mitä muistella vanhana kiikkustuolissa.”
Ennen kaikkea Sanna toivoo voivansa elää niin, ettei takertuisi ulkoa tuleviin mielikuviin siitä, miten tulisi toimia. Hän haluaa kuunnella omaa sisäistä ääntään ja on uskollinen arvoilleen.
Eron keskellä Sanna vaihtoi puhelimensa taustakuvaksi kaukaa kuvatun maapallon. Hän katseli myös kuvia avaruudesta ja suurkaupungeista. Kuvat antoivat Sannalle perspektiiviä murheisiin.
”Ihmisen on välillä hyvä tajua oma pienuutensa ja se, että olemme täällä vain hetken.”
Muistutus ajan rajallisuudesta herätti Sannassa elämännälän.
”Meille on annettu tämä yksi, riemukas elämä. Miksi jäisin kotiin murjottamaan, kun maailma on täynnä mahdollisuuksia? Ei ole olemassa sääntöjä siitä, kuinka kauan pitää surra menetysten jälkeen.”
Kun eron aiheuttama rankin tunnemyrsky oli takanapäin, Sanna alkoi kiinnittää tarkemmin huomiota kauneuteen ympärillään.
”Osaan taas haltioitua hetkestä. Saatan olla tohkeissani kirkkaasta kuutamosta tai 14-, 11-, 7- ja 4-vuotiaiden lasteni pienistä hauskoista jutuista.”
Lapsena Sanna ajatteli, että asioilla on tapana järjestyä. Nyt hän tuntee palanneensa oman itsensä ytimeen, kuulee taas selkeästi oman äänensä ja tunnistaa omat tarpeensa.
Peruskallion ja totuuden Sanna löytää syvältä sisimmästään.
”Minulla ei ole itseni ulkopuolista jumalaa. En ole uskonnollinen, mutta olen hengellinen. Voin saavuttaa pyhän tunteen yhtä lailla tyhjässä kirkossa kuin metsässäkin. Elämässä on paljon sellaista, jota emme pysty selittämään.”
Meditointi ja hiljaisuudessa oleminen auttavat Sannaa tavoittamaan oman ytimensä, kun se meinaa kadota maailman meluun. Elämä on Sannalle lahja, jota ei tulisi hukata.
”Monesti pohdimme, miten elämä kohtelee meitä. Yritän muistaa kysyä, miten minä kohtelen elämää.”
Sanna täyttää lokakuussa 50 vuotta. Hän tuntee olevansa pikemminkin puolimatkan krouvissa kuin välipysähdyksellä katsomassa uteliaana, mihin tie seuraavaksi vie.
”Eihän vanheneminen tunnu kovin kivalta ajatukselta. On ikävää, että kurtistuu ja että aika käy vähiin.”
Välillä Sanna yllättyy peiliin katsoessaan, sillä sisäisesti hän tuntee olevansa kolmekymppinen.
”Suhtaudun kuitenkin melko lempeästi iän mukanaan tuomiin muutoksiin. En ole koskaan perustanut identiteettiäni sille, että olisin tietyn näköinen. Ryppyrasvaa olen alkanut käyttää, ja toisinaan teen kasvojumppaa.”
Sanna on kiitollinen toimivasta ja terveestä kehostaan. Se kuljettaa teatterin näyttämöllä, arjen askareissa ja liikuntaharrastuksissa.
Eron jälkeen liikkumisen riemu on löytynyt uudelleen. Sanna jumppaa kotona, tanssii kuopuksen kanssa ja reippailee luonnossa. Uusin harrastus on uinti. Aiemmin Sanna piti vettä vastenmielisenä elementtinä, mutta syksyllä hän hankki uimaopettajan. Nyt he harjoittelevat rintauintia.
”Otin haltuun kammoamani vesielementin. Se tarkoittaa minulle pelkojeni voittamista ja oman kyvyttömyyteni ylittämistä. Avioliitossani minulle tuli tunne, etten voi vaikuttaa asioihin. Uintia harjoittelemalla olen ottanut toimijuuteni takaisin.”
Sannasta on ihana pulahtaa altaaseen uimalasit päässään. Kun hän ottaa pitkiä liukuja hiomallaan tekniikalla, hänet valtaa hyvä olo.
”Hallitsen itseni, hallitsen hermoni. Ihmiselle tekee hyvää päästä eroon peloistaan.”
”Nurkan takana voi odottaa seikkailu. Maailma on ihmeellinen paikka täynnä ihania yllätyksiä.”
Sanna aikoo kulkea jatkossakin poispäin peloista ja kohti vapautta. Kevään koittaessa hän kaivaa polkupyöränsä varastosta, hyppää satulaan ja antaa viljapeltojen vilistä ohitseen.
Matkanteko kannattaa, sillä koskaan ei etukäteen tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
”Nurkan takana voi odottaa seikkailu. Maailma on ihmeellinen paikka täynnä ihania yllätyksiä.”
Sannalla ei ole mitään sitä vastaan, jos elämä kuljettaa jonain päivänä eteen uuden kumppanin. Kiire ei kuitenkaan ole.
Nyt on hyvä näin.
Juttu on ilmestynyt Eevassa 2/24.
Tyyli: Ida Jokikunnas
Siniset housut Mosh mosh. Neule Gustav. Samettijakku ja korvakorut Valkoinen Elefantti. Sininen tekoturkis Ted Baker/Stockmann. Ruskea trenssi Even&Odd/Zalando. Mekko alla Gestuz-bootsit Unisa.
