Trendi

Samu Haber ei pelkää omia mokiaan: ”Epäonnistumiset ovat vain materiaalia saunan lauteilla kerrottavaksi”

Samu Haber ei pelkää omia mokiaan: ”Epäonnistumiset ovat vain materiaalia saunan lauteilla kerrottavaksi”
Miltä mokaaminen tuntuu? Samu Haber tietää, sillä matka autotallista stadioneille on ollut täynnä virheitä. Nyt Haber kertoo, mitä kaikkea hän on oppinut mokien avulla.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 6.11.2022

TJ-0! TJ-0! Riemukas huuto kaikui Espoon Viherlaaksossa. Käärepapereihin kiedotut karkit sinkoilivat tienpenkan helmikuiseen sohjoon. Matelevien rekkojen lavoilla ilakoitiin ja korkattiin piilopulloja.

Oli penkkaripäivä, ja Samu Haberin ikätoverit riehuivat yhdessä. Haber ei. Hän kantoi kitaraa selässään treeni­kämpälle. Harrastus oli mieluisa, suoranainen unelma, mutta askel oli tavattoman raskas. Hänen olisi pitänyt olla tuolla, rekan lavalla, muiden kanssa. Mutta hän oli tuona päivänä maailman yksinäisin poika.

Samu Haber määrittelee epäonnistuneensa koulussa ”valtavalla levelillä”. Hän arvelee, että vaikka akateemiset vanhemmat eivät sanoneet sitä ääneen, oli sokki, kun hän ei aikanaan päässyt lukioon, vaikka kaverit pääsivät. Koulunkäynti ei kiinnostanut.

Haber suuntasi kymppiluokalle lusimaan ekstravuotta ja pääsi seuraavana vuonna rimaa hipoen lukioon. Sieltäkin tuli potkut vanhojen tanssien kieppeillä, kun opettaja laski, että Haberilla oli 428 tuntia selvittämättömiä poissaoloja.

”Minulla oli epävirallinen ennätys korkeahypyssä ja poissa­oloissa”, hän summaa lakonisesti.

Humoristisesta heitosta huolimatta hän myöntää, että viimeistään muiden penkkaripäivänä oli hirveä olo. Nuo menevät oikikseen ja lääkikseen ja humanistiseen. Niistä tulee hienoja yhteiskunnan jäseniä. Minulla ei ole mitään muuta kuin musa.

”Elämäni oli näköalatonta. Kuulostaa dramaattiselta, mutta minusta tuntui, että olin putoamassa yhteiskunnan polulta pois. Olin yksinäinen ja jopa syrjäytynyt.”

Haber ajautui värikkäisiin hommiin, myymään kaikkea Aku Ankoista ja lomaosakkeisiin. Hän huomasi pystyvänsä puhumaan kenet tahansa pyörryksiin. Niinpä hän myi, ja puhui, vuosikausia, vaikka jokin kalvoi sisällä. Kaikki tuntui väärältä, kunnes musiikkiura lähti julmetun puskemisen tuloksena lentoon.

Puheenlahjat olivat avuksi siinäkin. Lopputulos oli vaikuttava pop-satu: hittejä, fanimassoja, tähtivalmentajapesti Voice of Germanyssa, 600 000 harrasta Instagram-seuraajaa. Sunrise Avenuesta kasvoi valtava.

Ei ihme, että nykyään missatut penkkarit eivät harmita enää ollenkaan.

”Näin sen pitikin mennä.”

Pohjakosketus on parempi kuin pikkumoka

On pieniä mokia ja sitten niitä suurempia. Pienempi näyttää tulipunaiselta ja pakottaa jalkaa.

Kesän alussa Haber oli ollut ajelemassa moottoripyörällään sortsit jalassa. Valtatie oli houkutellut niin pitkälle lenkille, että moottoripyörän pakoputki oli lopulta tulikuuma. Kun hän parkkeerasi prätkän kotinsa eteen, paljas sääri osui pakoputkeen. Iho paloi kirjaimellisesti tulipunaiseksi.

”Se oppi meni kalloon heti: älä aja sortsit jalassa tai älä koske pakoputkeen. Kun on isommista asioista kyse, asiat menevät hitaammin perille.”

Mikä kivuliainta, tärkeimmillä oivalluksilla on tapana ilmaantua vasta vaikeimpien kokemusten kautta. Tästä Haber on keskustellut äskettäin ystävänsä Aku Hirviniemen kanssa.

”Puhuimme Akun kanssa elämästä ja tekemistämme virheistä. Aku sanoi hienosti, että jos elämää ajattelee surffaamisena, helpossa aallossa ei opi mitään. Opimme silloin, kun otamme pohjakosketusta.”

”Katiska-tapaus oli kova paikka ja häpesin sitä älyttömästi. Kun oikeudenkäynti oli vielä kesken, terapeuttini kysyi, haluaisinko, että koko asiaa ei olisi koskaan tapahtunut. Mietin hetken, ja vastasin, että no, itse asiassa en.

Myös Haberin terapeutti on tukenut teoriaa.

”Hän sanoi kerran, että ihmisen ainoa todellinen tieto on oma kokemus. Siksi itse tehty moka jää luustoon mieleen. Sellaista tunnetta ei voi saavuttaa vaikkapa lukemalla.”

Välillä Haber tosin yrittää. Mitä jos viisastuisi jo etukäteen? Hän lukee paljon, erityisesti elämäkertoja, koska ihmisten tarinat inspiroivat. Asemalla tai elämänkatsomuksella ei ole väliä: niin Michelle Obamalta kuin Jere Karalahdelta voi oppia, sillä jokaisella on omanlaistaan viisautta.

Haber palaa myös Tommy Hellstenin teoksiin ja Eckhard Tollen Läsnäolon voimaan, kun oma olo on neuvoton. Lisäksi hän ammentaa ajatuksia kiistellymmältä ajattelijalta.

”Tiedän, että tämä ei ole kaikissa piireissä muodikas mielipide, mutta olen kuunnellut Jordan Petersonin 12 Rules for Lifen lukuisia kertoja. Se on viihdyttävä ja hauska teos, mutta myös asiaa kannesta kanteen. Jordan osaa kertoa raadollisesti sen, miten kaikkeen ei voi vaikuttaa. Henkinen hyvinvointi lähtee asioiden hyväksymisestä. Paskaa puhumalla joutuu paskoihin tilanteisiin, ja samoin käy, jos mielistelee. Petersonilla on hieno lause, jota kaikkien tulisi kelata: kerro totuus ja kanna vastuu. Arvostan, että joku uskaltaa sanoa, mitä ajattelee.”

Pahinkaan moka ei ole turha

Samu Haber pidätettiin Katiska-vyyhtiin liittyvän huumerikosepäilyn takia viime vuoden loppupuolella.

Lukemattomat otsikot mässäilivät keväällä Samu Haberin julkisimmalla mokalla. Sanotaan se suoraan: Haber käytti Ruisrockin jatkoilla heinäkuussa 2019 kokaiinia. Hän sai huumausaineen käyttörikoksestaan 5 490 euron sakot.

”Katiska-tapaus oli kova paikka ja häpesin sitä älyttömästi”, hän sanoo.

”Kun oikeudenkäynti oli vielä kesken, terapeuttini kysyi, haluaisinko, että koko asiaa ei olisi koskaan tapahtunut. Mietin hetken, ja vastasin, että no, itse asiassa en.”

Miksi?

”Yllätyin itsekin ajatustani. Mutta totta se on: on ollut hyvä huomata, että elämä jatkuu. Opin todella toimimaan eri tavalla. En ole enää hölmöillyt, enkä ole enää idiootti.”

Sitä paitsi Katiska-saaga todisti Haberille, että virheensä kannatti myöntää suoraselkäisesti. Julkinen anteeksipyyntö helpotti oloa.

”Anteeksianto on maailman ihanin asia. Muut eivät kuitenkaan voi antaa anteeksi, jos ei itse pyydä anteeksi. Vain anteeksipyynnön kautta mokat purkautuvat, eivätkä jää kummittelemaan niskaan pitkäksi aikaa.”

Silti myllytys tuntui – tietenkin. Jos muiden mokista kuulevat kumppanin lisäksi korkeintaan lähimmät ystävät, Haberin kompuroinnit monistetaan juorulehtien kansissa tuhansille. Hän ei suostu silti luokittelemaan julkisuutta vitsaukseksi.

”Se on luonnollinen osa geimiä”, hän summaa mutkattomasti.

”Kun on laittanut koko omaisuutensa työhönsä kiinni, enemmän se harmittaisi, jos kukaan ei tunnistaisi.”

Tämä ei tarkoita, ettei Haber tuntisi tarvetta piiloutua välillä katseilta.

”Kun tulen kiertueelta tai Voice of Germanyn kuvauksista, en todellakaan lähde keskustan terasseille pyörimään. Totta kai olisi sikanastaa pystyä käymään vaikkapa festareilla. Ei tarvitse olla kummoinenkaan jalkapalloilija tai kuntapoliitikko, että ihmiset tunnistavat. Olen älyttömän tunnettu Euroopassa, ja julkiselta profiililtani sellainen, että ihmiset haluavat halailla. Siksi minun on päästävä säännöllisesti hevonkuuseen.”

Viimeiset puolitoista vuotta hän on saanut olla rauhassa jopa lähikaupan hedelmäosastolla.

”Jos pandemiassa on ollut jotain hyvää, niin se, että voi käyttää maskia supermarketissa ja lentokentällä!” hän nauraa ja summaa monen julkkiksen tunnot.

Seuraa rohkeasti vaistoasi

Heinäkuu, 2019. Ihmismeri edessä oli kaunis. Helsinkiläinen stadion oli täynnä faneja, jotka ojensivat käsivarsiaan kohti Samu Haberia ja lauloivat kesäyössä mukana niin kovaa kuin jaksoivat. Kaikki oli tavallaan täydellistä ja juuri tätä Haber oli aina halunnut: menestystä, ihailua, hyväksyntää.

Silti hän tahtoi päästää irti – juuri nyt. Tämä ei ollut enää hänen paikkansa, eikä hän jaksanut olla tämä tyyppi. Kun hän ojensi viimeisen biisin jälkeen kitaransa rakkaalle teknikolleen, rintaan tulvahti ihanaa lämpöä.

”Sunrise Avenuen lopettaminen oli oma päätökseni”, hän muistelee, kun yhtyeellä on edessään enää jäähyväiskeikka kesällä 2022.

”Silti mietin koko bändin viimeisen vuoden ajan, mitä helvettiä olin oikein tekemässä. Kuljin edestakaisin Helsingin katuja lippis päässä. Sydämen ääntä oli vaikea ymmärtää, kunnes se voimistui ja voimistui.”

Lopulta oli ilmoitettava radikaalista päätöksestä bändikavereille. Hetki oli kammottava, mutta kun sanat olivat tulleet ulos, hän huomasi jotakin ihmeellistä. Ilma virtasi keuhkoissa vapaammin kuin aikapäiviin. Se todisti, että siirto ei sittenkään, pelosta huolimatta, ollut virhe.

Toisin sanoen: kuuntele vaistoasi, vaikka viesti olisi kummallinen. Se kannattaa.

Aina Haber ei ole ollut siinä asemassa, että hän olisi uskaltanut luottaa vaistoonsa.

”Jos ääni sisällä sanoo, että älä julkaise albumia vielä, älä tee niin, vaikka levy-yhtiö tahtoisi. Jos sama ääni varoittaa hämärän metsän reunalla, siihen metsään ei kannata mennä. Vasta nykyään olen hyvä tässä.”

Se ei tarkoita, että suuret päätökset syntyvät aina helposti. Joskus niitä tarvitsee haudutella.

”Minulla on tähän hyvä mielikuvaharjoitus! Kuvittele risteys, joka haarautuu kahtia. Oikealla on nykytilanne, vasemmalla jotakin uutta ja vierasta. Astu jommallekummalle polulle. Miltä se tuntuu?”

Sitä paitsi kaikkea ei tarvitse ottaa haudanvakavasti. Useimmiten elämän valinnat eivät ole peruuttamattomia. Jos uusi ja vieras ei sitten tunnukaan omalta, ei ole häpeä kääntyä takaisin.

”Työpaikkoihin ja jopa parisuhteisiin voi usein palata, jos tulee katumapäälle”, Haber muistuttaa.

Mutta kertaakaan hän ei ole ajatellut, että Sunrise Avenuen lopetuspäätös oli väärä.

Pahinta olisi katua

Paras testi on tiistaiaamu. Haber on oppinut äidiltään, että kaikkia voi ahdistaa sunnuntai-iltana ja maanantait nyt ovat maanantaita. Sen sijaan mielentilaa kannattaa arvioida tiistaiaamuna. Olenko onnellinen juuri tänään?

”Tätä äidin ohjetta olen yrittänyt kerrata vuodesta toiseen. Sitä yritän elää – tiistaiaamun onnea.”

Hän ei kuvittele, että kaikkien onneen tarvittaisiin tuhatpäisiä yleisöjä tai että rokkarin mielihyvä olisi orgastisempaa kuin muiden. Olennaista on löytää itselle antoisa tie.

”Minulle tärkeimpiä arvoja ovat uteliaisuus ja tietty elämän palo”, hän määrittelee. ”Menen kohti asioita ja katson, mitä käy. Yleensä ei mitään hirveän pahaa!”

Silti Haber fanittaa esimerkiksi siskoaan. Tämä työskentelee markkinointitiimin vetäjänä, mutta pitää jämptisti kiinni säännöllisistä työajoista.

”Meillä kaikilla on erilainen stressinsietokyky. Vaikka siskon arki voisi olla minulle liian yksitoikkoista, ihailen sitä, että hän on tietoisesti priorisoinut perhe-elämän. Onneksi meidän kaikkien ei tarvitse valita samaa polkua, meininki saattaisi olla liian villi!”

Haber ihailee myös niitä ystäviään, jotka myyvät työkseen kahvia tai autoja.

”Itse asiassa olen heille usein kateellinen. Sanon usein, että saisinpa olla viikon ajan ystäväni Miikka. Se olisi niin ihanaa! Tehdä hommia ysistä viiteen ja ihmetellä possun ribsejä.”

”Elämän tarkoitus ei voi olla varmistelu vaan itse eläminen. Epäonnistumiset ovat vain materiaalia saunan lauteilla kerrottavaksi.”

Kartanovolvo, kultainen noutaja. Lasillinen hyvää rommia ja roihuava tuli design-takassa. Välillä Haber visioi itselleenkin mukavan illan vakaassa, turvallisessa arjessa. Omakotitalon, vakituisen työn ja kaiken sen, mitä niin moni kiihkeästi jahtaa.

Tietenkin mielikuva on ihan kiva. Eihän sellaisessa elämässä olisi varsinaisesti mitään vikaa. Mutta silti.

”Jo junnuna, kun vasta harkitsin muusikon uraa, tajusin, mikä oli suurin pelkoni. Se, että kysyisin itseltäni joskus keinutuolissa, että mitäköhän olisi käynyt, jos olisin yrittänyt. Siksi oli pakko yrittää, vaikka en tiennyt, olisiko minusta mihinkään.”

”Menestys ei ole olennaista. Voin olla vähävarainen, nobody tai levyseppähitsaaja, mutta en kestäisi, jos en olisi utelias ja rohkea.”

Koirat ja vakkarityöt eivät olleet olennaisinta. Onni ei nimittäin verso puitteista vaan ihan muualta.

”Menestys ei ole olennaista. Voin olla vähävarainen, nobody tai levyseppähitsaaja, mutta en kestäisi, jos en olisi utelias ja rohkea. Mikä pointti elämässä silloin olisi? Kukkien kuuluu kukkia ja kukoistaa. Elämää pitää uskaltaa elää.”

Silloin kirpeinkin moka on parempi kuin se, että hautaisi halunsa ja unelmansa epäonnistumisen pelossa.

”Elämän tarkoitus ei voi olla varmistelu vaan itse eläminen. Epäonnistumiset ovat vain materiaalia saunan lauteilla kerrottavaksi. Ainoa tavoitteeni on, että olen tyytyväinen, kun viikatemies tulee aikanaan sanomaan, että Haber, pistäs pillit pussiin. Sanon sille, että anna minulle vielä puoli minuuttia, niin mä fiilistelen.”

Sillä hetkellä mielessä ovat ihan muuta kuin mokat.

"Se, että kysyisin itseltäni joskus keinutuolissa, että mitäköhän olisi käynyt, jos olisin yrittänyt. Siksi oli pakko yrittää, vaikka en tiennyt, olisiko minusta mihinkään.”

Juttu on julkaistu Trendissä 06/2021.

Kommentoi +