UUTINEN SAA MINUT raivoihini. Heroin chic on tulossa takaisin. Ei tätä enää, haluan huutaa. Äärimmäistä laihuutta ihannoiva muoti­villitys vinoutti keho­suhteeni aikoinaan yli kymmeneksi vuodeksi, enkä toivo samaa kenellekään.

Muistan 1990-luvun lopusta ennen kaikkea kaksi asiaa: Kävin lukiota ja aloin ensimmäistä kertaa elämässäni laihduttaa.

Ennen lukiota en muista kiinnittäneeni kehoni muotoon huomiota. Lukiossa jokin muuttui. Huomasin, että moni tyttö oli minua laihempi. Tajusin, että reiteni ja lantioni olivat muodokkaat. Ne eivät sopineet vartaloihanteeseen, jota kutsuttiin nimellä heroin chic, sillä se muistutti heroiiniriippuvaisten äärimmäistä laihuutta.

SAIRASTA, AJATTELEN, kun muistelen tuota aikaa. 16-vuotiaana en kuitenkaan hetkeksikään pysähtynyt kyseenalaistamaan laihuusihannetta tai omaa toimintaani. En osannut ajatella, että vartalot ovat erilaisia.

Sain vaikutteita ympäristöni lisäksi pääosin muotilehdistä. 1990-luvulla malleilla oli kapea lantio ja laihat reidet, joiden väliin jäi selvä kolo, thigh gap. Sellaisen halusin itsellenikin, joten aloin laihduttaa.

KUVITTELIN, että laihdutan nopeasti muutaman kilon ja sen jälkeen olen tyytyväinen. En ymmärtänyt, että heroin chic -vartalo on useimmille naisille mahdollinen ainoastaan nälkiinnyttämällä itsensä pysyvästi.

Lihaksikkaita reisiä on hyvin hankala laihduttaa tikku­laihoiksi, eikä yksikään dieetti siirrä lantion luita lähemmäksi toisiaan.

En juuri onnistunut laihtumaan. Sen vuoksi pidin reisiäni seuraavat kymmenen vuotta liian paksuina ja vääränlaisina, vaikka olin nuori, hoikka ja liikunnallinen.

”Siitä ei aikanaan juuri puhuttu, mutta jälkikäteen moni 1970-80-luvulla syntynyt tunnistaa nuoresta itsestään tällaista oireilua”, Syömishäiriöliiton asiantuntija Katri Mikkilä sanoo.

KUN SAIRAALLOISEN LAIHUUDEN LUMO alkoi 2000-luvun puolella hiipua, tilalle tuli fitnessbuumi eli lihaksikkaan mutta hoikan vartalon ihannointi. Muhkeasta pepusta tuli yhtäkkiä tavoiteltava, ja kurvikkuus löi läpi tositelevisiojulkkis Kim Kardashian keulakuvanaan.

Vaikka treenattu vartalo ja megapeppu kuulostavat äkkiseltään terveemmiltä ihanteilta kuin langanlaihuus, asia ei ole ihan näin yksinkertainen. Lihaksikas keho vaatii sitoutumista kovaan treeniin ja usein myös tietynlaista perimää. Jos lihasten haluaa erottuvan, pitää olla myös alhainen rasvaprosentti.

”Kaikille lihaksikkaan näköinen keho ei ole ehkä kovalla treenilläkään saavutettavissa”, Mikkilä sanoo.

Kurvikkuus taas ei ole luonnollisin keinoin mahdollista, jos oma kehotyyppi ei tue sitä. Pienet rinnat muuttuvat suuriksi vain kirurgin veitsen avulla.

”Kehot ovat luonnostaan erimallisia. On kieroa ajatella, että kaikkien pitäisi tavoitella samanlaista kehoa.”

Miksi äärimmäisiin vartaloihanteisiin silti pyritään?

”Taustalla lienee ajatus, että naisen ulkonäkö määrittää tämän arvoa. Kehon muokkaaminen voi olla selviytymiskeino. Silloin nainen saattaa ajatella, että vain jos täyttää odotukset ja mahtuu kehoihanteeseen, voi tuntea itsensä arvokkaaksi, kelpaavaksi ja viehättäväksi.”

Tunnistan ajatusmallin hyvin. Oma kamppailuni sai alkunsa siitä, että halusin vain mahtua laihaan muottiin. Ajattelin, etten riitä, jos en mahdu.

OMAAN KEHOSUHTEESEENI myöhemmät vartalo­ihanteet eivät ole vaikuttaneet muuten kuin normalisoimalla erilaisia kehoja ja tekemällä leveästä lantiosta ja vahvoista reisistä hyväksyttävät. Kiitos Kim ja fitness.

Ihannoin kuitenkin laihuutta pitkään lukion jälkeenkin. Treenasin vuosikaudet niin paljon kuin jaksoin ja olin jatkuvasti huolissani syömieni ruokien kalorimääristä. Pelkäsin lihovani, jos otan yhtään rennommin.

Tilanne oli pahimmillaan, kun olin 27. Työskentelin alalla, jolla oli tärkeää näyttää huolitellulta, joten kiinnitin ulkonäkööni paljon huomiota. Kamelin selkä katkesi, kun kaveri vinkkasi netin laihdutusohjelmasta.

Minun piti pudottaa kaksi kiloa, laihduin kaksi vaatekokoa. Ihmiset ympärilläni huomauttelivat muutoksestani. Läheiset huolestuivat ja sanoivat, etten saa enää laihtua kiloakaan.

NYT RIITTÄÄ, päätin vähän alle kolmikymppisenä. Ruoka tai sen välttely ei hallitsisi loppuelämääni. Vannoin, etten koskaan enää laske kaloreita. Siinä päätöksessä olen pysynyt.

En tiedä, mistä sain voiman lopettaa painoni tarkkailun.Ehkä se oli ikä, elämännälkäni ja nautinnonhaluni. Tiedän kuitenkin, että päätös on ollut elämäni parhaita.

Katri Mikkilä on samoilla linjoilla. Hän sanoo, ettei ulkonäön kuulu olla elämän kantava voima.

”On surullista, jos omannäköinen elämä jää elämättä siksi, että murehtii ulkoista olemustaan tai tekee valintoja sen perusteella, miten ne vaikuttavat ulkonäköön.”

Päätökseni jälkeen vaihdoin jonkin ajan kuluttua ammattia ja siirryin toisenlaiseen työympäristöön. Äkkiä lähelläni oli monenlaisia, painoonsa tyytyväisiä naisia. Juuri ketään ei tuntunut kiinnostavan ulkonäkönsä muokkaaminen. Se oli eheyttävää.

”Ympäristö vaikuttaa paljon. Jos oma kupla ylläpitää ulkonäkökeskeistä puhetta, se luo illuusion, että näin kaikki toimivat.”

NELIKYMPPISENÄ olen tyytyväisempi vartalooni kuin koskaan aiemmin. En tunne tarvetta muokata sitä, vain pitää itsestäni huolta. On silti myönnettävä, että laihuus­ihanne elää minussa vieläkin jossain määrin. En enää ihannoi laihaa vartaloa, mutta pelkään silti vähän lihomista. Nykymaailmassa asian sanominen hävettää ja tuntuu väärältä.

Katri Mikkilän mukaan pelkoni on ymmärrettävä.

”Elämme lihavuutta kammoksuvassa kulttuurissa, joten olisi kummallista, jos lihomista ei vähän pelkäisi. On tärkeää sanoa se ääneen, sillä se tekee lihomisen pelon ja lihavien syrjinnän näkyväksi.”

Mikkilä toivoo, että maailma menee siihen suuntaan, ettei mihinkään kehon malliin enää liitetä hyvää tai huonoa merkitystä, vaan kaikkiin suhtaudutaan neutraalisti.

Samaa toivon minäkin. Joskus kun herkuttelen, myrkylliset ajatukset nousevat vieläkin pintaan ja saavat minut tuntemaan syyllisyyttä. Vastaukseni on nauttia joka suupalasta. Paljon enemmän kuin lihomista pelkään sitä, että sairas ihanne kutistaisi elämäni.

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 3/2023.