Sairaanhoitaja Paula Pohjola näki aarrekartassaan hotellin ja päätti perustaa sellaisen: ”Voin muissa töissä huonosti, kun en voinut käyttää täyttä potentiaaliani”
Ihmiset
Sairaanhoitaja Paula Pohjola näki aarrekartassaan hotellin ja päätti perustaa sellaisen: ”Voin muissa töissä huonosti, kun en voinut käyttää täyttä potentiaaliani”
Elämässä voi olla monta ammattia ja vaihetta. Sen huomasi Paula Pohjola, joka kokeili erilaisia töitä ennen kuin aarrekartta paljasti todellisen haaveen: hotelliyrittäjyyden.
1Kommenttia
Teksti
|
Kuvat
Julkaistu 8.12.2022
Trendi

Moni sanoo, että olen tehnyt elämässäni rohkeita valintoja. Mutta ei se ole niin. Minulla on niin voimakas sisäinen ääni, ettei se anna vaihtoehtoja. En mitenkään voisi jäädä työhön, jossa pystyisin toteuttamaan potentiaaliani vain osittain. Silloin sekä psyykeni että kehoni reagoisivat voimakkaasti.

Kun teen jotain, haluan tehdä sen täysillä. Koska olen sellainen kuin olen, olen tehnyt monta työuraa ja etsinyt itseäni koko aikuisikäni.

Onneksi tein niin, koska se vei minut unelmieni luokse.

LUKION JÄLKEEN opiskelin sairaanhoitajaksi ja pääsin töihin lasten teho-osastolle. Se oli arvojeni mukaista työtä, koska pystyin auttamaan muita. Tunsin aluksi olevani unelma-ammatissani.

Vuoden jälkeen huomasin, että työllä ei ollut mitään tekemistä kehittymisen kanssa. Säännöt tulivat ylhäältä, ja jokaisella oli oma, liian rajattu paikkansa. Siihen aikaan ei käytetty debriefingiä ja esimerkiksi lapsipotilaan epäonnistuneen elvytyksen ja kuoleman jälkeen jatkoimme töitämme normaalisti, omat tunteet piti laittaa sivuun.

Nämä olivat kovia kokemuksia vastavalmistuneelle sairaanhoitajalle. En pystynyt jatkamaan työssäni, koska olin niin turhautunut hierarkiaan.

Aloitin The Body Shop -kauppiaana. Myymälässäni oli ihania, ideoimiani Animalian, Amnestyn ja Greenpeacen kampanjoita. Pystyin tuomaan maailmanpelastusideologiaani esille, joten rakastin työtäni.

Myymälässä oli mieletön työyhteisö ja vakiasiakkaat. Se ei tuntunut vain kaupalta vaan isolta perheeltä. Tiesimme asiakkaiden kuulumiset ja tunsimme parantavamme maailmaa tuotteillamme.

Mutta kun ketjun omistajuus vaihtui, kaikki muuttui ohjeistetummaksi. Minulle kerrottiin jopa, missä kohtaa hyllyä purkin pitää olla. Työ ei tuntunut enää omalta. Silti tuntui maailmanlopulta, kun maahantuoja ei jatkanut enää sopimustani. Romahdin ja itkin kaksi viikkoa.

Heti käynnistymisvaiheen jälkeen tajusin, ettei yrityksen toiminta vastannut arvojani.

PÄÄSIN PIAN töihin yksityiselle lääkäriasemalle, jonka konsernia oltiin vasta perustamassa. Työskentelin vastaavana sairaanhoitajana ja myöhemmin lääkäriasemien palvelupäällikkönä. Palasin siis takaisin ensimmäiseen unelma-ammattiini sairaanhoitajaksi.

Ajattelin taas aluksi, että tämä on unelmatyötäni. Tykkään luoda, käynnistää ja kehittää. Palvelupäällikön saappaat olivat aika isot, koska organisaatio laajentui koko ajan.

Olisin voinut päässyt pitkälle, jos olisin pysynyt vauhdissa mukana. Mutta heti käynnistymisvaiheen jälkeen tajusin, ettei yrityksen toiminta vastannut arvojani. Hoitohenkilökunta vedettiin tiukalle samaan aikaan, kun lääkärit tienasivat yksityiskäynneistä hirvittäviä summia.

Palkkani oli paljon tavallista sairaanhoitajan palkkaa parempi. Koska olin johtoryhmän jäsen, myös edut olivat merkittäviä: teimme kokousmatkoja jopa ulkomaille. Mutta minulle raha ei merkinnyt mitään. En pystynyt pakottamaan itseäni jäämään, koska työ tuntui niin väärältä, että se vei yöuneni.

Minulla ei ollut taaskaan muuta vaihtoehtoa kuin irtisanoutua, vaikka tiesin, etten tule saamaan sairaanhoitajan koulutuksella koskaan yhtä korkeaa asemaa.

En pystynyt pakottamaan itseäni jäämään, koska työ tuntui niin väärältä, että se vei yöuneni.

AINA PÄÄSEN takaisin perussairaanhoitajaksi. Se oli lohtulauseeni, kun olin 38-vuotiaana jälleen sen kysymyksen edessä, mikä minusta tulee isona.

Kun yritin miettiä uutta uraa, menin avoimen yliopiston psykologian kurssille. Siellä minussa syntyi uudestaan ajatus, että haluan opiskella yliopistossa. Olin lukion jälkeen hakenut kolme kertaa lääkikseen, mutten päässyt sisään. Mietin, mihin voisin päästä. Sosiaalityöhön oli vain yksi pääsykoekirja, joten hain ja pääsin sinne.

Opiskelin vauhdikkaasti puolessatoista vuodessa kandiksi, jonka jälkeen menin Pelastakaa Lapset -järjestöön harjoittelijaksi. Jäin sinne töihin kuudeksi vuodeksi. Työ oli arvomaailmaani lähellä, tärkeää ja merkityksellistä.

Mutta kun olin kehittänyt järjestöön uuden sporttikummitoiminnan, työssäni ei ollut enää haasteita. En tuntenut enää kehittyväni. Siinä oli samanlaisena toistuvia tehtäviä, ja olisin kaivannut vaihtelevampia ja haastavampia töitä, joihin olisin pystynyt itse vaikuttamaan.

Kun en käyttänyt koko potentiaaliani liian helpossa työssä, voin huonosti.

VOIKO IHMINEN UUPUA, vaikka työ on mukavaa? Olin mennyt työterveyspsykologin vastaanotolle ja ihmettelin ääneen, miten voin uupua, kun minulla on helppo ja mukava työ kivassa työyhteisössä. Psykologi sanoi viisaasti, että työuupumus voi syntyä myös alisuorittamisesta.

Se avasi silmäni. Kun en käyttänyt koko potentiaaliani liian helpossa työssä, voin huonosti. Uskon, että kilpirauhasen vajaatoimintanikin johtui alisuorittamisestani.

En ollut siis omassa paikassani. Mutta ihmettelin, mikä minun tehtäväni sitten oikein on. Olin tehnyt jo monta uraa: sairaanhoitajana, järjestökoordinaattorina sekä yrittäjänä ja ollut lisäksi mukana perustamassa yksityistä lääkäriasemaa. En silti tiennyt, mikä minun juttuni on.

Tuntui hullulta perustaa hotelli, koska eihän minulla ollut siihenkään mitään koulutusta. Mutta olin ennenkin tehnyt vastaavia hyppyjä.

AARREKARTAN TEKEMINEN vei minut mielettömään flow-tilaan. Leikkasin kotonani kuvia sadoista lehdistä ja tarvitsin lopulta kuusi isoa pahvia, kun yritin hahmotella, mitä seuraavaksi tekisin.

Aarrekartta oli ratkaisuni, koska en enää millään keksinyt, mitä elämältäni haluan. Siinä valitaan aikakauslehdistä kuvia, jotka liimataan isolle pahville. Vain sellaiset kuvat valitaan, jotka vetävät puoleensa. Valintaa ei saa tehdä järjellä vaan intuitiolla.

Tein aarrekarttaa kaksitoista tuntia. Leikatut kuvat eivät tuntuneet liittyvään toisiinsa mitenkään, mutta liimasin niitä silti kiinni pahveihin. Jätin pahvit yöksi lattialle, kun menin vihdoin väsyneenä nukkumaan.

Aamulla katsoin, mitä olin saanut aikaan. Kuvissa oli paljon rakennuksia, joissa ihmiset hymyilivät. Tajusin saman tien, että kuvassa on hotelli. Koin vahvasti, että minua viedään sitä kohti.

En ollut koskaan aikaisemmin haaveillut hotellin perustamisesta, mutta olen aina rakastanut matkustelua ja suosin pieniä hotelleja. Ehkä sen takia hotelliin liittyvät kuvat vetivät minua puoleensa, koska niihin liittyy minulla paljon hyviä muistoja.

Tuntui hullulta perustaa hotelli, koska eihän minulla ollut siihenkään mitään koulutusta. Mutta olin ennenkin tehnyt vastaavia hyppyjä. Eikä minun tarvinnut tehdä tätä yksin, sillä mieheni Harri kertoi haaveilleensa hotellin perustamisesta.

Olin intoa täynnä. Unelmamme oli pieni, tyylikäs ja kotoisa hotelli kauniissa, vanhassa puutalossa, jonka hirsiseinä ja historia saisivat pilkahdella seinissä. Ihmiset viihtyisivät hotellissa ja söisivät siellä sesongin mukaista ruokaa hienossa ravintolassa.

Unelmassani hotellityöhön liittyi vapaus, jossa voin tehdä, mitä vain.

Luulimme olevamme jo pitkällä, kun meillä oli rakennuksen kauppakirja kädessä, mutta siitä ongelmat vasta alkoivatkin.

IRTISANOUDUIMME Harrin kanssa molemmat töistämme. Meillä ei ollut hotellille sijoittajia tai rahoittajia, joten myimme omakotitalomme ja muutimme vuokralle. Sijoitimme hotelliimme omakotitalosta saadut rahat, mutta tarvitsimme lisäksi pankkilainaa.

Ensimmäiset pankinjohtajat eivät uskoneet liike­ideaamme. Miten hotelli voisi menestyä keskustan ulkopuolella? Tiesimme kuitenkin, että Euroopassa moni kotoisa ja tasokas boutique-hotelli sijaitsee vähän syrjemmässä. Halusimme perustaa juuri sellaisen noin parin kilometrin päähän Tampereen keskustasta.

Kuuden kuukauden päästä saimme lopulta lainaa ja vuoden päästä löysimme hotelliksi sopivan pienen puutalon, joka näytti samalta kuin aarrekartan kuvassa. Rakennuksessa oli aikaisemmin toiminut hoitokoti.

Luulimme olevamme jo pitkällä, kun meillä oli rakennuksen kauppakirja kädessä, mutta siitä ongelmat vasta alkoivatkin.

Ensimmäiset pankinjohtajat eivät uskoneet liike­ideaamme. Miten hotelli voisi menestyä keskustan ulkopuolella?

PELKKIEN RAKENNUSLUPIEN saaminen kesti kuukausia. Meillä oli jo palkattu työmiehet remonttiin, ja se että he joutuivat odottamaan, tuli kalliiksi. Aloimme hätäpäissämme rakentaa kahvilaa saadaksemme liiketoiminnan alkuun, mutta meillä ei ollut kahvilan pyörittämisestä mitään kokemusta – emmekä olleet edes unelmoineet kahvilasta vaan hotellista.

Kahvilatoiminta oli tappiollista, koska katteiden, hävikin ja asiakasmäärän arvioiminen on vaikeaa. Tuntui tuskastuttavalta, että joutui tekemään jotain ihan muuta kuin mistä oli haaveillut ja mitä olisi edes kunnolla osannut.

Muutaman kuukauden kahvilatoiminnan jälkeen saimme viimein rakennusluvat hotellille. Meidän piti muuttaa kliininen laitosrakennus tunnelmalliseksi pikkuhotelliksi, jossa olisi hienot kylpyhuoneet. Työtä oli valtavasti. Pelkäsin koko ajan, että rahat loppuvat kesken.

Toivoimme molemmat, että joku tulisi ostamaan keskeneräisen hotellin, koska rahahuolet olivat niin valtavia.

Väsymys oli raadollisimmillaan niin kehollista, että oksensin ja suurin piirtein konttasin sänkyyn.

RIITELIMME JATKUVASTI, koska meillä oli paljon näkemyseroja siitä, miten edetä hotellin suhteen. Olimme molemmat vuoron perään lähtemässä projektista pois – ja valmiit luovuttamaan.

Parisuhteemme ei enää toiminut. Emme kuitenkaan voineet oikeasti lähteä mihinkään, koska kaikki rahamme olivat kiinni hotellissa ja olimme kyynärpäitä myöten veloissa.

Olin haaveillut vapaudesta, mutta nyt tuntui, että olimme rakentaneet itsellemme vankilan. Itkin monet kerrat epätoivosta.

Väsymys oli raadollisimmillaan niin kehollista, että oksensin ja suurin piirtein konttasin sänkyyn. Pahin remontti­vaihe kesti vuoden, jonka aikana stressasin koko ajan, riittävätkö rahat ja tuleeko koskaan valmista. Vaikeudet tuntuivat vuorenkorkuisilta.

Kesken rakennustöiden muutimme erilleen. Se oli lopulta oikea ratkaisu, vaikka tuntuikin silloin kamalalta. Minun mielestäni hotelli vain nopeutti prosessia, joka oli käynnissä muutenkin. Stressi toi meistä esiin piirteitä, jotka olivat joka tapauksessa olemassa. Jatkoimme yhdessä yrittäjinä, vaikka parisuhde päättyikin.

Juuri kun varauskalenterit olivat täynnä juhlia ja kokouksia ja hotelliin oli saapumassa ryhmiä Keski-Euroopasta asti, alkoi koronapandemia.

VIISI HUONETTA, ravintola ja kokoustila. Se oli kaikki, mitä hotellistamme oli valmiina, kun avasimme Lillan-hotellimme vuonna 2018. Emme pystyneet avaamaan enempää huoneita, koska rahat loppuivat, kuten olin pelännyt. Rakennustyöt laitettiin tauolle.

Juuri kun varauskalenterit olivat täynnä juhlia ja kokouksia ja hotelliin oli saapumassa ryhmiä Keski-Euroopasta asti, alkoi koronapandemia.

Olin jo niin tottunut vastoinkäymisiin, että tiesin heti meidän selviävän tästäkin. Tunsin olevani poiju, jota aallot lyövät joka suunnasta onnistumatta kaatamaan.

Kalenterit tyhjenivät kevääksi lähes kokonaan, joten jouduimme lomauttamaan henkilökuntaa ja tekemään mahdollisimman paljon itse. Pesimme Harrin kanssa jopa pyykkiä. Koska hotelli ei enää tuottanut, jouduimme lopulta menemään ulkopuolisiin töihin: Harri opettajaksi ja minä matkailualan kehittämisprojektiin.

Viime kesänä koronatilanne onneksi helpotti ja hotelli täyttyi taas. Vaikka syksyllä tilanne paheni, päätin perustaa hotelliimme fine dining -ravintolan ihan vain sen takia, että päätös tuntui oikealta. Onneksi päätös kannatti.

Hotelli on jo osoittanut kannattavuutensa. Kesäksi on taas varaus­kalenterit täynnä ja suunnittelemme tulevaisuutta luottavaisesti. Jatkamme hotellin rakentamista tänä vuonna loppuun eli teemme valmiiksi loput viisi hotellihuonetta, joihin meillä ei ollut aikaisemmin varaa.

Minä toimin operatiivisena johtajana ja Harri työskentelee hotellissa vain osittain. Nyt meillä menee ystävinä paremmin kuin koskaan.

Stressi on vihdoin helpottanut, ja saamme jo nauttia työn hedelmistä hotellin omistajina. Olen saavuttanut vapauden, josta haaveilin. Rakastan työtäni, koska saan joka päivä haastaa, ideoida ja kehittää.

Vaikka rakennustyö otti koville, se kannatti. Kaiken rakennusvaiheen kivun, säryn ja oksentamisen jälkeen olen onnellisempi kuin koskaan. Jopa kilpirauhastasoni ovat palanneet ennalleen.

Tämä on oikeastaan ensimmäinen ikä, kun olen riippumaton enkä tarvitse keneltäkään lupaa mihinkään.

ASIAKKAAT SANOVAT USEIN, että hekin haaveilevat hotellin tai kahvilan perustamisesta. Joskus tekisi mieli kysyä, että haluaisitko tätä todella. Olisitko valmis kaikkeen, mitä tähän liittyy? Nythän työni näyttää todella ihanalta, mutta se ei ole ollut sitä koko ajan.

Olen sitä mieltä, että jokaiselle löytyy elämäntehtävä. Siis sellainen työ, jossa pystyy toteuttamaan koko potentiaaliaan ja joka tuottaa niin suurta innostusta, että siinä pääsee flow-tilaan. Jos kyse on elämäntehtävästä, sen eteen on valmis tekemään kaikkensa.

Mutta kokemukseni osoittaa myös, että elämäntehtäviä voi olla monia. Kun työ ei enää tuota flow´ta, on aika lähteä, koska elämäntehtäväänsä toteuttaessaan ihminen on onnellisimmillaan.

Minulla on vielä yksi unelma. Haluaisin perustaa ennen eläkkeelle jäämistäni hotellin tai majatalon oliivipuiden katveeseen, myös se näkyi aarrekartassa.

Mutta juuri nyt toteutan itseäni tässä välietapissani täysillä.

Täytin maaliskuussa 50 vuotta, olen sinkku ja lapset ovat isoja. Tämä on oikeastaan ensimmäinen ikä, kun olen riippumaton enkä tarvitse keneltäkään lupaa mihinkään.

Mikään ei hävetä eikä rajoita minua, joten olen juuri opetellut vapaasukellusta Malediiveilla ja lähdössä kesäkuussa Ranskaan surffauskurssille. Olen hyvin onnellinen.”

Juttu on julkaistu Trendissä 05/2021.

1 kommentti