Kun Aino Mättö uupui, hän menetti kotinsa ja parisuhteensa − ”Nyt haaveilen siitä, että pystyn pitämään työpäiväni kohtuullisina ja mieleni kirkkaana”
Ihmiset
Kun Aino Mättö uupui, hän menetti kotinsa ja parisuhteensa − ”Nyt haaveilen siitä, että pystyn pitämään työpäiväni kohtuullisina ja mieleni kirkkaana”
Aino Mättö, 31, uupui ja menetti parisuhteen ja kodin. Hetken elämä mahtui rinkkaan. Nyt Mätöllä on tärkeä viesti: ihan tavallinen riittää.
Teksti
|
Kuvat
Julkaistu 29.11.2022
Trendi

”Seisoin keskellä Helsingin Kasarmitoria. Selässäni oli rinkka, jossa oli vaihtovaatteita. Olin käynyt pesemässä pyykkiä vanhemmillani Järvenpäässä ja mietin, missä vietän seuraavan yön. Tekstasin ystävälleni, joka vastasi, että olen tervetullut hänen sohvalleen. Oli ilta, ihmiset ympärilläni kiirehtivät askareisiinsa.

Minulla ei ollut enää hoppu. Olin menettänyt muutamassa kuukaudessa kaiken. Terveyteni, parisuhteeni ja asuntoni. Yhtiökumppanini oli vienyt minut lääkäriin, joka oli määrännyt minut sairauslomalle. Diagnoosi: uupumus. Kalenterini, jonka olin aina täyttänyt äärimmilleen, oli tyhjä.

Vielä pari vuotta aiemmin kaikki oli toisin.

Valmistumista seurasi kiire

Lentokoneen ikkunasta kajastivat New Yorkin valot, kun suljin tietokoneeni. Olin lähtenyt matkaan Helsinki-Vantaan lentokentältä kahdeksaa tuntia aiemmin ja editoinut videoita koko matkan. Olin 26-vuotias ja elin elämäni parasta aikaa.

Olin valmistunut Tampereen ammattikorkeakoulusta elokuvatuottajaksi ja perustanut tuotantoyhtiön. Olin alkanut saada alani töitä jo opiskelijana. Valmistumiseni jälkeen tahti kiihtyi entisestään. En koskaan vastannut työtarjouksille ei.

Tuotin muun muassa dokumenttielokuvia, joita yritin saada kansainväliseen levitykseen. Kiersin festivaaleilla ympäri maailmaa: Cannesissa, Kööpenhaminassa ja Berliinissä. Elin vaihetta ja huumaa, joka kutkutti ja kihelmöi. Kaikki oli mahdollista, ja minä matkalla kohti jotain suurta.

Vaikka tunsin olevani usein äärirajoilla jaksamiseni kanssa, koin ylpeyttä. Olin tehokas ja pystyvä. Silti, kun katsoin lentokoneessa lähelläni istunutta henkilöä, joka oli nukkunut ja lukenut pehmeän näköisissä vaatteissa koko matkan, tunsin haikeutta. Työnsin ajatukset nopeasti taka-alalle. Edessäni oli kiireisiä päiviä. Pysähtymiselle ei ollut aikaa.

Uupumus oli luonnollinen seuraus

Jälkikäteen ajateltuna ei ole kummallista, että uuvuin. Jo se, että pääsin opiskelemaan elokuva-alaa, sysäsi kohti uupumista. Lapsena ihailin muusikoita ja vietin tuntikausia lempiyhtyeeni Pink Floydin parissa. Myös he tekivät elokuvia, joten ajattelin, että seuraan brittimuusikoiden jalanjälkiä. Kun koulun ovet avautuivat, riemuni oli rajatonta.

Ymmärsin kuitenkin pian, että elokuva-ala oli minulle monella tavalla toksinen. Siellä ihannoidaan kiirettä ja ajatellaan, että mitä enemmän jollakulla on meneillään, sen arvostetumpi hän on. Aivan kuin projektien määrä kertoisi, kuinka tärkeästä henkilöstä on kysymys. Myös kilpailu on kovaa.

”Ajattelin, että minun pitää kolmeenkymppiin mennessä saavuttaa parisuhde, kaksi lasta, omistusasunto, huikea ura ja Jussi-patsaiden rivistö takan reunalle.”

En ole myöskään varma, onko hyvä hakeutua tietylle alalle intohimosta. Tämä nimenomaan rasitti ja kulutti, vaikka usein puhutaankin intohimoammateista. Fakta kuitenkin on, että kun intohimonsa valjastaa työntekoon, kelloa ei vilkuilla. Näin kävi minulle.

Menin nopeasti ylikierroksille. Ajattelin, että minun pitää kolmeenkymppiin mennessä saavuttaa parisuhde, kaksi lasta, omistusasunto, huikea ura ja Jussi-patsaiden rivistö takan reunalle.

Ulospäin kuohuntani ei näkynyt. Tein kaiken, minkä lupasin. En luistanut deadlineista ja sain töistäni jatkuvasti kiittävää palautetta. Valmistumiseni jälkeen jatkoin yrittäjänä yhtiökumppanini kanssa. Vauhti kiihtyi kiihtymistään.

Uupunut, minäkö?

Kolme vuotta sitten toimistomme sai merkittävän tilauksen. Olin innoissani, joten siirsin työkoneeni Töölön-toimistoltamme kotiini Käpylään. Järkeilin, ettei minun kannata tuhlata aikaa työmatkoihin, vaan käyttää päivä mahdollisimman tehokkaasti hyödykseni.

Kun heräsin, join pannullisen kahvia, kävelin olohuoneeseen ja ryhdyin töihin. Intensiivisintä vaihetta kesti puoli vuotta. Tämän jälkeen yhtiökumppanini soitti yllättäen ovikelloani. Kun avasin oven, hän katsoi minua pitkään.

”Oletko katsonut viime aikoina peiliin? Näytät hirveältä”, hän sanoi.

Tajusin ystäväni olevan oikeassa. Muistutin Taru Sormusten herrasta -trilogian Klonkkua, jolla on laiha vartalo, harmaa iho ja lasittuneet silmät. Havahduin. Tajusin, etten muistanut, koska olin käynyt viimeksi suihkussa, syönyt kunnon lounaan tai ulkoillut.

Yhtiökumppanini vaati minua lähtemään kanssaan lääkäriin. Vastustelin, keksin tekosyitä ja vetosin aikatauluihin. Hän pysyi tiukkana. Vielä vastaanotollakin vähättelin tilannettani. Minusta kaikki ympärilläni liioittelivat.

Lääkäri huomasi kuitenkin heti, ettei kaikki ollut kunnossa. Olin kippuralla koko tyyppi. Kolesterolini ja tulehdusarvoni olivat pilvissä. Väitin yhä vastaan. Olin varma, että kyseessä on flunssa, joka paranee hetkessä.

Aivoni huusivat, kuinka tärkeää on päästä uuteen nousuun ja takaisin koneen ääreen. Toisin kävi. Lähdin kotiin sairaus­lomatodistuksen kanssa.

Todellisuus iski muutaman päivän viiveellä. Makasin sängyssä, kun tajusin, että solmujeni avaaminen ottaisi enemmän kuin hetken. Asiat kasaantuivat.

Samassa rytinässä päättyi parisuhteeni ja jouduin yllättäen muuttamaan pois asunnostamme. Myin tavarani, jotta saisin rahaa, ja siirsin osoitteeni poste restanteksi Kasarmitorille.

Elämä mahtui rinkkaan

Se, että jouduin luopumaan vakituisesta asunnosta ja osoitteesta, kouraisi eniten. Koska en pystynyt tekemään töitä, minulla ei ollut tarpeeksi tuloja, jotta olisin voinut hankkia uuden. Elämäni mahtui rinkkaan. Ainoa, mikä jäi, olivat ystävät.

Ensimmäiset kuukaudet ajelehdin. Matkustin Onnibussilla Rovaniemelle ja halvimmalla lentolipulla Malagaan tapaamaan ystäviäni. He avasivat sydämensä ja kotinsa, jotta sain levätä.

Lisäksi vietin aikaa vanhempieni luona. Tunsin kuitenkin häpeää, että luuhasin heidän nurkissaan. Oli vaikea myöntää, että tilanteeni oli täysin päinvastainen kuin muutama vuosi aiemmin olin ajatellut.

”Yleensä tarkistin ensimmäisenä, missä eduskuntavaalipuolueilla oli vaaliteltta. Sieltä sain ilmaiseksi kupin kahvia tai soppalounaan.”

Kun heräsin aamuisin, en tiennyt, mitä päiväni pitäisi sisällään. Yleensä tarkistin ensimmäisenä, missä eduskuntavaalipuolueilla oli vaaliteltta. Sieltä sain ilmaiseksi kupin kahvia tai soppalounaan.

Muuten kävelin vailla päämäärää: uusissa kaupungeissa, Töölönlahdella ja Lapissa. Jossain vaiheessa aloin juosta. Ensin viisi minuuttia, seuraavana kuusi. Kävin myös erilaisissa vertaistukiryhmissä.

Yhden tilanteen muistan näiltä kuukausilta erityisen kirkkaasti. Istuin vanhempieni takapihalla ja katselin tähti­taivasta. Äkkiä tajusin, että tapahtui mitä tahansa, tähdet loistaisivat silti. Ne olivat universumin ja minun yhteistä omaisuutta. Jollain tavalla oivallus helpotti.

Kiireettömyydestä en enää luovu

Se, että tilanteeseeni alkoi päästä myös valonsäteitä, oli sattumien summaa ja onnenkauppaa. Kun olin ollut sairauslomalla puoli vuotta, sain viestin vanhalta kollegaltani. Hän kysyi, kiinnostaisiko minua auttaa eräässä projektissa. Vastasin kyllä.

Samalla kerroin avoimesti asunnottomuudestani, uupumuksestani, erostani ja siitä, että en ollut toipunut ja samassa kunnossa kuin ennen.

”Sillä ei ole merkitystä. Luotan sinuun silti”, hän vastasi. Se tuntui hyvältä.

Kollegani jatkoi kertomalla, että olin muutama vuosi aiemmin tietämättäni auttanut häntä samankaltaisessa tilanteessa. Sillä oli ollut hänelle merkitystä. Hän halusi tehdä saman minulle. Olin liikuttunut.

Samaan aikaan siskoni muutti takaisin Suomeen ja hankimme yhteisen vuokra-asunnon. Kun astuin ensi kertaa kynnyksen yli, tunsin tulleeni kotiin.

Tein ystävälleni pieniä toimeksiantoja hänen toimistossaan. Huomasin yhä nauttivani ja olevani hyvä siinä, mitä tein. Jokin oli kuitenkin muuttunut. Minä olin muuttunut.

Työn ja uran rinnalle oli tullut jotain muuta. Halusin yhä kävellä ja istua puistoissa. Tilata ruokaa ResQ-sovelluksella ja pysähtyä juttelemaan aina, kun joku halusi puhua kanssani. En halunnut luopua kiireettömyydestäni.

Lisäksi olin alkanut tuntea iloa, koska olin eri tavalla läsnä läheisilleni kuin ennen. Hoidin heidän lapsiaan tai remontoin heidän talojaan. Tilanteet, joita olin aiemmin pitänyt ongelmina, tuntuivat naurettavilta.

Ennen murehdin, mitä laitan päälleni palkintogaalaan. Nyt mietin, mistä saan seuraavaksi päiväksi ruokaa tai yösijan.

Haluan korostaa, että kuukausina, kun elämälläni ei ollut suuntaa, olin etuoikeutetummassa asemassa kuin moni muu. Pääsin nopeasti julkisen avun piiriin, rinnallani oli ystäviä ja tililläni jonkin verran rahaa. Kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin.

Tarinaa siitä, kuinka uupunut parani, muutti Piilaaksoon, aloitti aamujoogan ja keksi vuosisadan start up -­idean, tästä ei kuitenkaan saa. Eikä tarvitse. Ihan tavallinen riittää.

Mahdottomia tavoitteita seuraa uupumus

Olen miettinyt paljon sitä, mikä ajoi minut uupumukseen. Luulen, että pohjimmiltaan kyseessä oli millenniaaleille tuttu kaava.

Olin asettanut itselleni mahdottomat tavoitteet. Pidin itseäni korvaamattomana. Tämän vuoksi näyttäydyin monelle varmasti koppavana. Saatoin esimerkiksi ajatella, että tuottajana en kääri kuvauksissa piuhoja, mutta nyt teen sitäkin.

Olin myös itseäni ja muita kohtaan armoton ja kova. En ymmärtänyt, jos joku myöhästyi deadlinesta tai teki työnsä tavalla, joka ei mielestäni ollut paras. Jos minä pyrin täydellisyyteen, muidenkin piti.

Nykyään ajattelen, että riittää kun yrittää parhaansa ja on tekemisessään vilpitön. Aina ei yllä kymppiplussaan. Se on ok. Vain näin voi säästyä loppuunpalamiselta. Minun piti kuitenkin romahtaa, jotta ymmärsin tämän. Toivon, että joku muu pääsee helpommalla.

Uupumisen myötä elämääni ilmestyi samaa riemua kuin lapsena. Rakastin nuorempana skeittaamista. Jätin lajin kuitenkin vuosiksi, koska pelkäsin, etten voisi tehdä töitäni, jos murtaisin käteni.

”Enää en haaveile Jussi-patsaiden rivistä vaan siitä, että pystyn pitämään työpäiväni kohtuullisina ja mieleni kirkkaana.”

Nyt olen löytänyt skeittaamisen ja siihen liittyvän kulttuurin uudestaan. Viime kesänä katsoin tuntikausia skeittausta olympialaisissa ja ajattelin, että tämä on parasta ikinä. Jos käteni murtuisi nyt, tokaisisin, että voi. Ainakin oli hauskaa ja paraneehan se.

Ennen mietin, miksi juuri minä, miksi juuri uupumus, miksi juuri nyt. Nyt oloni on hyvä ja tasapainoinen. Olen kulkenut pitkän matkan, vaikka paljon on varmasti vielä edessä. Enää en ole toivoton.

Nyt näen, että kaikella oli tarkoituksensa. En olisi oppinut helpommalla. Nokkava ylisuorittaja ja pilvilinnoissa eläjä tarvitsi pudotuksensa.

Enää en haaveile Jussi-patsaiden rivistä vaan siitä, että pystyn pitämään työpäiväni kohtuullisina ja mieleni kirkkaana.

Työkoneeni on työpaikalla ja sinne se myös päivän päätteeksi jää. Työpäivän aikana nautiskelen myös toimistomme takkahuoneesta ja katselen skeittivideoita.

Onni on lakanoissa

Taannoin aloin seurustella. Uusi parisuhteeni on saanut oivaltamaan, kuinka kaunis kokemus elämä on. Ennen rynnin eteenpäin. Nykyään pysähdyn kuvaamaan taivasta tai kuuntelen lempikappalettani toistolla silläkin uhalla, että työt odottavat.

Onneni ei enää löydy suorittamisesta vaan siitä, että vedämme kumppanini kanssa lakanoita ja keittiössä tuoksuu ruoka.

Vaikka se kuulostaa kliseeltä, minulle se on kaiken kokemani jälkeen muistutus, että sain uuden alun.“

Aino Mättö uupui kolme vuotta sitten ja menetti kaiken. Viime vuonna hän perusti yhdessä ystäviensä kanssa Näkymä-median. Sivustolla julkaistaan sateenkaarihenkilöiden tarinoita ja kokemuksia. ”Nyt minulla on aikaa keksiä projekteja, jotka eivät liity työhöni. Haluan, että elämässäni on tilaa ajatella muutakin kuin uraa.”
Kommentoi +