Näyttelijä Rea Mauranen tapasi keski-iässä elämänsä rakkauden: ”Puolisoni pelasti minut ajelehtimiselta ja juhlimiselta”
Rea Maurasen elämään tuli keski-iässä tasapainoa ja rauhaa. Iltapäivän valo muistuttaa häntä silti edelleen lapsuudenkodin riidoista.
Näyttelijä Rea Mauranen kertoo Eevan juttusarjassa elämänsä rooleista.
Tytär | Ukkosenjohdatin ja tunnelman vapauttaja
”Olin lapsuudenperheeni klovni. Kun isä ja äiti riitelivät, yritin lievittää tilannetta, mennä väliin jollain hauskalla tavalla ja lopettaa konfliktin. Se oli selviytymiskeinoni.
Nykyisin osaan kertoa mielipiteeni, mutta nuorena se oli vaikeaa. En vieläkään oikein kestä riitoja ja pakenen ristiriitatilanteita kuten lapsena.
Kotona kyllä otan yhteen puolisoni Pekan kanssa, mutta tuntemattomampien kanssa joudun edelleen miettimään, miten toimin, kun olen asioista eri mieltä. Uskallan olla suorempi kuin nuorena, mutta varon loukkaamasta toisia.
Muistan lapsuudestani iltapäivän auringonvalon. Silloin tunnelma kotona alkoi kiristyä. Äiti oli kotirouva ja odotti isää töistä. Aina tämä ei tullut, koska joutui työssään edustamaan. Äiti oli mustasukkainen ja usein raivoissaan.
Kerran isä tuli työpaikan läksiäisjuhlista kotiin vasta seuraavana päivänä. Äiti oli kuullut hänen maksaneen juhlat. Hän otti rahaa yhteiseltä, kodin menoihin tarkoitetulta pankkitililtä, heitteli seteleitä parvekkeelta ja huusi isälle: ’Jos sinulla on varaa heittää rahaa taivaan tuuliin, on minullakin.’
Toivoin, että riitaisat vanhempani eroaisivat, mutta samalla pelkäsin, miten meille lapsille kävisi. Äidillähän ei ollut ammattia. Miten äiti olisi pystynyt huolehtimaan meistä yksin?
Kun olin seitsemänvuotias, muutimme Helsingistä Tampereelle. Isäni oli koulutukseltaan diplomi-insinööri ja sai sieltä toimitusjohtajan paikan.
Palasimme Helsinkiin, kun aloitin oppikoulun kolmannen luokan. Muuttaminen oli kurjaa, koska kaverini jäivät Tampereelle.
Äitini katkeroitui kotirouvan roolissa. Ehkä hän ajatteli, että pääsisi diplomi- insinöörin vaimona seurapiireihin. Sitten hänellä olikin kolme tytärtä, joita hän hoiti.
Kun olin yhdeksänvuotias, selvisi, että minulla oli ollut syntymästä asti sydänvika, avoin valtimotiehyt. Sen jälkeen olin korjausleikkauksessa Helsingin Lastenklinikalla.
Leikkaus oli vaarallinen, koska sydän piti pysäyttää. Ennen leikkaukseen lähtöä minusta otettiin monta valokuvaa – varmasti siltä varalta, etten selviytyisi. Olin sairaalassa melkein kaksi kuukautta. Leikkauksen muistona kyljessäni on pitkä arpi.
Perheessämme oli toinenkin vakava sairaus, joka vaati myös äidiltä päivittäin hoivaa, aikaa ja vaivaa. Myöhemmin tajusin, miten paljon. Vanhempana ymmärrän äidin tunteita muutenkin paremmin kuin nuorena.
Aikuistuttuani vanhempani vastustivat näyttelijänuraani, mutta sulivat pikkuhiljaa katsottuaan esityksiäni. Työni vasemmistolaisessa KOM-teatterissa oli heille silti iso ongelma. Isä oli oikeistolainen ja myös äiti loukkaantui, kun toin jouluisin kotiin KOMin uuden levyn.
Isäni oli ollut sodassa. Hän puhui siitä vähän, äiti sen sijaan muisteli sota- aikaa rankkana. Isälle tuli Kansa taisteli -lehti, ja hän pelkäsi sotaa. Minäkin olen aina pelännyt sitä ja pidin rauhanliikettä tärkeänä.
Olin taistolainen, kuten kaikki komilaiset, mutta en palavahenkisesti. En varmaankaan enää ole vasemmistolainen. Olen humanisti ja kannatan rauhanaatetta.
Äiti hoiti iäkkäänä vielä isääni, joka sairastui afasiaan. Isä oli kuollessaan 73-vuotias. Äiti kuoli keuhkosyöpään 78-vuotiaana. Muistan lapsuudestani ainaisen tupakansavun, äiti poltti loppuun asti.
Nykyisin ajattelen vanhempiani armollisesti ja rakkaudella. Ajattelen, ettei ihminen voi kantaa vihaa kaiken ikää.”
”Kiertolaiselämä oli myös surullista, koska en pystynyt solmimaan kestäviä rakkaussuhteita enkä perustamaan perhettä. Aina piti lähteä.”
Kiertolainen | Taiteilijaelämää tien päällä
”Näyttelijänä en ole kokenut tähti- pölyä, vaan urani on ollut työtä ja taistelua. Näyttelijän on mentävä lavalla ja yritettävä tehdä parhaansa, vaikka kamppailisi ongelmien, kuten kamalien ihmissuhteiden kanssa.
Lempitöitäni on Helsingin kaupunginteatterissa 1986 nähty Tie Mekkaan -näytelmä. Sain sen yhteydessä tutustua Hillevi Lagerstamiin, kokeneeseen teatteridiivaan. Esityksestämme tuli menestys.
Sain 54-vuotiaana osatyökyvyttömyyseläkkeen selkävaivojen takia, minkä vuoksi minun piti tehdä töitä tavallista pidempään. Kokonaan eläkkeelle jäin 65-vuotiaana.
Sen jälkeen maalasin ja tein keramiikkatöitä naapurin kanssa, mutta käteni eivät kestäneet savea. Sitten puhelin alkoi soida ja minulle tarjottiin roolia.
Näyttelen yhä mielelläni mutta en aamusta iltaan enkä joka päivä. Arki tuntuu entistä helpommalta, kun töitä ei ole koko ajan. Voin keskittyä entistä enemmän puolisoni Pekan ja minun yhteiseen elämään.
Minusta tuli näyttelijä, koska ystäväni kehottivat minua hakemaan Teatterikouluun. Pääsin sisään ensi yrittämällä, vaikka en ollut siihen mennessä näytellyt kuin klovnia perheelleni. Sen sijaan olin harrastanut jazzbalettia.
Tanssin Petra Freyn kanssa go-go-tyttönä laulajatähti Johnnyn kiertueella samana kesänä, jolloin pääsin Teatterikouluun. Pääsin myös valtiotieteelliseen, mutta se ei ollut paikkani.
Minut kiinnitettiin KOM-teatteriin 24-vuotiaana suoraan Teatterikoulusta. Pidin tavasta, jolla KOMissa työskenneltiin. Tunsin olevani siellä kuin kotonani: näyttelijät olivat taitavia ja yhteistyö hyvää.
KOM oli kiertävä teatteri, ja kun nyt muistelen nuoruuteni kymmentä vuotta kiertueilla, ne tuntuvat rikkaalta elämältä. Oli jännittävää päästä uusiin paikkoihin, ja matkustin varmasti kolmen kuumatkan verran.
Mutta kiertolaiselämä oli myös surullista, koska en pystynyt solmimaan kestäviä rakkaussuhteita enkä perustamaan perhettä. Vaikka olin rakastunut, aina piti lähteä.
Uskon, että kiertue-elämä oli miehille naisia helpompaa. Miehillä oli kotona vaimot, jotka hoitivat lapset. Äidit taas soittivat hotellista lapsilleen ja puolisolleen varmistaakseen, että kaikki oli hyvin.
Siihen aikaan hotelleista soitetut puhelut olivat kalliita. Kiertueilla huonekaverini oli näyttelijäkollega Marja-Leena Kouki, joka osallistui puhelimitse poikansa Samulin (Edelmann) huolenpitoon.
Bussinrämien nimet olivat Rosinante ja Liisa. Matkoilla kaikki polttivat. Näytösten jälkeen menimme ravintolaan syömään ja juomaan. Seuraavana päivänä ajettiin taas 400 kilometriä, ja näyttelijät olivat mukana puvustuksessa, lavastuksessa, pyykinpesussa ja roudaamisessa.
Työyhteisönä KOM oli solidaarinen. Asiat sanottiin suoraan eikä häirintää ollut. Mutta KOMissa miehet päättivät, ja me naiset olimme mameroita työjuhtia.
Vapaa-ajalla pyörimme yhdessä Helsingin kulttuuriravintoloissa: Elitessä, Sea Horsessa, Kolmessa Kruunussa ja Kosmoksessa, joka oli ykköspaikka. Maanantaisin näyttelijöillä oli vapaa ilta, ja silloin olimme usein Kosmoksessa. Siellä oli aina myös kuvataiteilijoita, muusikoita ja kirjailijoita.
Ilma oli täynnä tupakansavua, ja humalluimme. Romansseja oli, luonnollisesti. Oli myös yhden illan juttuja, joista ei tullut mitään pysyvää. Palaan edelleen joskus vanhoille ’rikospaikoille’.
Kiertue-elämästä huolimatta olin vakavissani menossa naimisiin 1970-luvun lopulla. Halusin perheen, ja hän oli ihanan, varakkaan perheen ihana poika. Hän oli luotettava ja turvallinen; jotain, mitä lapsuudenkotini ei ollut.
Sitten olin niin raukkamainen, että lopetin parisuhteemme kirjeellä. Lähetin sen sulhaselleni hotellista teatterin Lapin- kiertueelta.
Kadun sitä edelleen, sillä niin ei saisi tehdä kenellekään. Olemme tavanneet hänen kanssaan myöhemmin, mutta emme ole puhuneet asiasta.
Olimme olleet sulhaseni perheen kesämökillä, kun olin kuulin radiosta näyttelijä-laulaja Vesa-Matti Loirin tulkintoja Eino Leinon runoista. Ne vaikuttivat minuun valtavasti: tunsin, etten sovi tähän porvarilliseen elämään vaan kuulun taiteilijaporukkaan.”
”Tänäkin aamuna sanoin Pekalle, että rakastan häntä paljon. Sanomme niin toisillemme usein. Tämä on ollut hyvä retki.”
Puoliso | Ensimmäinen aviomies ja oikea koti
”Minun ja aviopuolisoni Pekan elämä muuttuu tulevaisuudessa paljon, koska suunnittelemme muuttoa omakotitalosta Veikkolasta kerrostaloon Helsinkiin. Muutimme tähän taloon 2008, kun se oli vielä puolivalmis.
Olen asunut Veikkolassa 40 vuotta, Pekka 30 vuotta. Osaammeko enää kävelläkään kaupungissa, puhumattakaan ravintoloiden, kauppojen ja lääkärien löytämisestä? Rakastan tätä kotia, mutta olemme jo sen verran iäkkäitä, että kerrostalo on paras ratkaisu.
Rakastuin Pekassa siihen, että hän on luotettava eikä huithapeli. Ennen häntä minulla oli ollut myös outoja, jonninjoutavia miehiä. Elämästäni puuttui kiinnekohta.
Tapasin Pekan Tukholmassa toimittaja Kari Lumikeron ja tämän puolison, kulttuurijohtajana uraa tehneen Cita Högnabba-Lumikeron luona. Kipinää ja ihastusta oli ilmassa heti, mutta olimme varovaisia.
Olin hiljattain eronnut ja vielä silloin kärsin siitä. Pekan avioero taas oli kesken. Ei meistä kumpikaan halunnut heti uutta parisuhdetta.
Pekka karsasti runsasta juhlimistani, ja puhuimme siitä vakavasti. Tajusin itsekin, että käytin liikaa alkoholia. Istuin kapakassa monena iltana viikossa.
Pekka pelasti minut ajelehtimiselta ja juhlimiselta. Alkoi toisenlainen elämä. Pekka on ensimmäinen aviomieheni, ja hänen kanssaan minulla on ensimmäinen oikea koti.
Minun oli mutkatonta olla Pekan kanssa. Olin kuitenkin elänyt uusperheessä aiemmin, joten tiesin, ettei suhteiden rakentaminen ole helppoa. Puolisoni lapset olivat silloin 19-, 14- ja 11-vuotiaita.
En ruvennut leikkimään äitiä vaan halusin olla luotettava aikuinen. Tavat olla yhdessä löytyvät pikkuhiljaa, ja kaikkien täytyy antaa siihen oma osuutensa.
Yhteisiä lapsia minulla ja Pekalla ei ole. Menimme naimisiin 1994 ja pohdimme asiaa, mutta aloin laskea, että olisin synnyttäessäni ainakin 45-vuotias.
Lapsi jäisi ikääntyvien vanhempiensa ainokaiseksi ja pelkäsin, että murskaisin hänet ylihuolehtivaisuudella. En halunnut jäädä asiaan kiinni ja pääsinkin siitä yli. Pekan lapsilla on viisi lasta, mutta en tavoittele paikkaa isoäitinä. Heillä on jo sellaiset.
Tänäkin aamuna sanoin Pekalle, että rakastan häntä paljon. Sanomme niin toisillemme usein. Elän tässä ja nyt. Uskon suhteeseemme. Tämä on ollut hyvä retki.”
”Kun ystäviä on lähtenyt ympäriltä, tunsin muutama vuosi sitten itsekin kuolemanviettiä. Missä kaverini ovat? Kävin psykoterapeutin puheilla ja sain käsitellyksi asiaa siellä.”
Ystävä | Isoja menetyksiä ja pysyviä siteitä
”Vaikka kuolema kuuluu elämään, ystävän menetys jättää kauhean tyhjyyden. Olin hyvin onneton, kun ystäväni, näyttelijä Kristiina Elstelä kuoli kahdeksan vuotta sitten.
Olimme kauan samassa teatterissa ja teimme usein näytelmissä kaksoismiehityksiä. Työn ulkopuolellakin olimme paljon tekemisissä.
Krisse oli taitava ja lahjakas ihminen. Hän oli pidättyväisempi kuin minä, muistan hänen viisaan katseensa. Pystyimme puhumaan keskenämme kaikesta.
Olen myös menettänyt ohjaajaystäväni Kalle ja Ritva Holmbergin, Kalle piti häissämme ihanan puheen. Ikävöin edelleen sydänystävääni Peetä, jonka kuolemasta on jo parikymmentä vuotta.
Kun ystäviä on lähtenyt ympäriltä, tunsin muutama vuosi sitten itsekin kuolemanviettiä. Missä kaverini ovat? Mitä minä vielä teen täällä? Mitä mieltä on elää? Tunsin itseni masentuneeksi ja ahdistuneeksi. Kävin psykoterapeutin puheilla ja sain käsitellyksi asiaa siellä. Siitä oli apua.
Tuli myös inspiroivia töitä ja niiden mukana kiinnostavia ihmisiä. Jouduin ponnistelemaan uusien tehtävien kanssa. Ne palauttivat minut elämään, enkä jäänyt muhimaan suruun ja ikävään.
Olen suuri eutanasian kannattaja. Jos ihminen kärsii ja haluaa lähteä, häntä pitää auttaa siinä. Autammehan eläimiäkin.
Äitini kärsi eikä olisi halunnut loppuvaiheessa enää elää, mutta hänen oli pakko. Kristinuskon jumalaan en usko, sillä sellaista jumalaa ei ole, joka sallii kidutuksen.
Olen sitä mieltä, että meitä pidetään liian kauan täällä. Ajattelen, ettei ole syytä elää hyvin vanhaksi.
Nelikymppisenä olin sitä mieltä, että olin vanha kääkkä. Pelkäsin kovasti ikääntymistä. Ikäahdistus helpotti viisikymppisenä, ja nyt olen alkanut suostua siihen, että vuosia on kertynyt.
Ikääntyessäni olen yksinäistynyt ja erakoitunut. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia.
Tykkään katsella englantilaisia dekkarisarjoja ja vanhoja suomalaisia elokuvia. Vaikka tämän päivän tekniikka on kehittynyt, en saa aina selvää uusien suomalaisten elokuvien näyttelijöiden puheesta. Vanhoista elokuvista ymmärrän jokaisen sanan.
Ystävänä olen huono soittamaan ihmisille. En ole koskaan tykännyt jutella puhelimessa. Kun en näe ihmistä, hänen silmiään ja kasvojaan, en voi tietää, mitä hän ajattelee.
On aina ihanaa, kun kotiini tulee ystävä tai naapuri. Kun kesä koittaa, pidämme täällä Veikkolassa vielä yhdet vanhojen komilaisten juhlat ennen kuin muutamme kaupunkiin.
Olen ikuisesti komilainen, sillä koimme niin paljon yhdessä, hurjiakin asioita. Yhteenkuuluvuuden tunne on säilynyt.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 5/2024.
