Pitääkö kaikilla olla parisuhde, koira ja rivitalonpätkä, mietti Oona Kapari – ja luopui niistä kaikista: ”Enää en päästä irti omannäköisestä elämästä”
elämänmuutos
Pitääkö kaikilla olla parisuhde, koira ja rivitalonpätkä, mietti Oona Kapari – ja luopui niistä kaikista: ”Enää en päästä irti omannäköisestä elämästä”
Oona Kapari, 40, luopui työstään, kodistaan ja puolisostaan. Vasta sitten hän ymmärsi, että kaipaa vaihtelua, ei aloilleen asettumista.
Teksti
|
Kuvat
Julkaistu 31.12.2022
Trendi

”SEISOIN KESKELLÄ JUHLASALIA Mix With The Masters -tuottajaseminaarissa Ranskassa. Tuntui, kuin olisin herännyt vuosia jatkuneesta horroksesta ja tukoksesta. En ollut edes tajunnut, kuinka olin kaivannut ympärilläni vellovaa elämää ja itseäni.

Edelliset päivät olimme eläneet kuin leirikoulussa. Olimme tutustuneet toisiimme, nauraneet, keskustelleet, tanssineet, juhlineet ja valvoneet. Olin innoissani. Tunsin olevani taitava, pirskahteleva ja idearikas. Minulla oli äkkiä valtavasti energiaa ja voimaa.

Samaan aikaan olin surullinen ja haikea. Olin elänyt viime vuodet tavalla, joka ei ollut minulle oikea. Paperilla kaikki vaikutti hyvältä. Olin 37-vuotias, pitkässä parisuhteessa, yhden lapsen vanhempi ja töissä musiikkialalla. Bisneksessä, josta olin aina haaveillut. Silti jotain puuttui.

Vaikka olimme puhuneet kumppanini kanssa eron mahdollisuudesta aiemmin, vasta nyt sisäistin, ettei suhteemme tulisi koskaan olemaan meille hyvä. Selitys on klisee, mutta emme tuoneet toistemme parhaita puolia esiin.

Kotona kerroin erotoiveestani puolisolleni. Hän ei yllättynyt. Olimme olleet yhdessä seitsemäntoista vuotta ja puhuneet aina avoimesti.

MATKUSTIN SEMINAARIN JÄLKEEN muutamaksi päiväksi ystäväni luokse Pariisiin. En tehnyt muuta kuin kävelin hänen perässään lamaantuneena, vaikka kuljimme Seinen vartta, näimme Eiffel-tornin ja piipahdimme Louvren ja Notre Damen pihoissa. Olin samaan aikaan pohjattoman surullinen ja unenomaisen rauhallinen. En ollut edes tiennyt, että vastakkaisten tunteiden yhtäaikainen kokeminen oli mahdollista. Vaikka minua pelotti, en halunnut perääntyä. Tiesin, mitä tuleman piti.

Kotona kerroin erotoiveestani puolisolleni. Hän ei yllättynyt. Olimme olleet yhdessä seitsemäntoista vuotta ja puhuneet aina avoimesti. Olimme yrittäneet ratkoa erimielisyyksiämme, mutta emme olleet onnistuneet. Keskustelumme olivat raskaita. Pysyin silti päätöksessäni. Mitään ei ollut enää tehtävissä.

Elämäni työrintamalla muuttui samoihin aikoihin. Työskentelin ennen hyvin tunnetulla musiikki­studiolla äänittäjänä, miksaajana ja tuottajana. Rakastin työtäni, mutta jokin oli vinossa. Arkeni oli tarkasti aikataulutettua monen osan palapeliä. Kaipasin väljyyttä ja liikkumavaraa. Aikatauluni sakkasivat. Toimintani aiheutti talolle tappiota.

Yritimme ratkaista tilannetta esihenkilöideni kanssa, mutta viimein kaikki myönsivät, että minun oli parempi lähteä. Se oli elämäni vaikeimpia myönnytyksiä. Oli hirveää antaa periksi. Suru ja lamaannus tuntuivat vatsassa saakka.

Hankin saman tien työhuoneen. Paikan, jossa loisin jotain uutta ja omannäköistä. Se oli ainoa ajatus, joka piristi. Kun vietin ensimmäisiä päiviä työhuoneellani, tapahtui jotain merkittävää. Istuin pöydän ääressä ja tapailin sanoitusta. Äkkiä minuun iski ajatus, joka oli kummallisen kirkas ja selkeä. Ymmärsin, että muutoksen tarpeessani oli kyse virtauksen kaipuusta. Siitä, että minun ei kuulunutkaan asettua. Ajatus oli yksinkertaisuudessaan pökerryttävä. En halunnut parisuhdetta, koiraa ja rivitalon pätkää. Vapaus ja liike olivat enemmän minua.

Oli ihanaa saada kaikki tavarat taas samaan huoneeseen ja nähdä ne yhdellä silmäyksellä.

ILTAISIN SISUSTIN pientä kaksiotani. Tajusin, että olin koko aikuisikäni ikävöinyt Itäkeskuksen yksiötäni. Asuntoa, jonne muutin parikymppisenä, kun asuin ensi­kertaa omillani. Oli ihanaa saada kaikki tavarat taas samaan huoneeseen ja nähdä ne yhdellä silmäyksellä. Lapseni sai käyttöönsä toisen huoneen.

Harmaan kauden jälkeen halusin ympärilleni värejä, joten haalin niitä kaikkialle. Olohuoneeseen levitin turkoosin maton ja sen viereen sinisen sohvan. Seinälle ripustin neonkeltaisen taulun. Keskelle olohuonetta toin isoisoisäni vanhan konserttipianon 1900-luvun alusta. Aloin soittaa sitä useammin, koska se oli koko ajan näköpiirissäni.

Lopetin television katsomisen ja ryhdyin kuuntelemaan lempibändejäni: Florence + The Machinea ja Self Esteemiä. Kuten Virginia Woolf jo aikanaan sanoi: naisella on oltava rahaa ja oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa. Olohuoneestani tuli sellainen.

Otin aikaa selvittääkseni, minkälainen elämä on minulle luontaista. Ymmärsin pian esimerkiksi sen, että minulle on parasta olla vastuussa vain omista raha-asioistani. Näin hahmotan rajani ja tarpeeni parhaiten. Tajusin myös, kuinka väsynyt olin. Tarvitsin lepoa ja unta.

Terapiassa selvitin ajatuksiani. Terapeuttini kanssa mietimme, olinko laittanut muiden tarpeet aina omieni edelle. En, koska vanhempanakin pidin kiinni unelmistani. Halusin nimenomaan näyttää lapselleni, kuinka tärkeitä intohimot ovat. Kyse oli ennemmin ajautumisesta ja henkilökohtaisen fokuksen hukkaamisesta.

Jälkeenpäin mietin, olisinko pystynyt kehittymään samalla tavalla parisuhteessa. Vastaus on ei. Tarvitsin nimenomaan aikaa ja tilaa olla yksin.

EN EDELLEENKÄÄN AJATTELE, että olisin elänyt muiden odotusten mukaan. Minä vain valuin eteenpäin pohtimatta, halusinko todella tehdä valintoja, joita tein. En tietoisesti toistanut lähipiirini tekemisiä, mutta olin usein kiinnostunut, mitä muut tekivät. Menin perässä, koska se tuntui turvalliselta.

Tämä lienee monelle tuttua. Jäädään ja tyydytään, koska muutos tai omannäköinen elämä pelottavat. Tulevasta ei ole takeita, joten turvallisuus pitää kiinni vanhassa. Tietenkin tuntemattomaan hyppäämisessä on riskinsä. Minäkin pelkäsin. Ajattelin, että ehkä kaikki muuttuu vielä huonommaksi.

Jossain vaiheessa en kuitenkaan voinut enää väistää tunteitani. Oli vain pakko uskaltaa. Pahinta ei edes ollut lopullisen päätöksen tekeminen vaan välitila. Kun se päättyi, kipu alkoi hälvetä. Jälkeenpäin mietin, olisinko pystynyt kehittymään samalla tavalla parisuhteessa. Vastaus on ei. Tarvitsin nimenomaan aikaa ja tilaa olla yksin.

Muistutuksessa luki, että saunavuoro päättyy vartin kuluttua. Ilman muistutusta olisin istunut lauteilla vielä silloin, kun seuraavat saunojat olisivat halunneet sisään.

KAKSI VUOTTA SITTEN elämäni sai uuden käänteen, kun ystäväni lähetti minulle TikTok-videon. Siinä ADHD-henkilö kertoi aikakäsityksestään. Video resonoi. Ihmettelin, eivätkö kaikki hahmota aikaa samalla tavalla eli nyt tai ei nyt. Rupesin tutkimaan ADHD-asioita internetissä. Nyökyttelin lähes joka kohdassa.

Olin aina tiennyt, että jokin minussa toimii eri tavalla kuin muilla. En vain tajunnut, mikä. Etsin aikanaan selitystä jopa kilpirauhasteni toiminnasta ja itkin, kun tulokset olivat normaalit. Ajattelin ADHD-henkilöiden olevan hyper­aktiivisia. Itse olin hajamielinen tuuliviiri.

Jo alakoulun opettajani kirjoitti todistukseeni, että Oona on harmittavan huoleton. Hän soitti monesti äidilleni ja kysyi, mitä kanssani pitäisi tehdä.

En toiminut tahallani väärin. Viihdyin vain omissa maailmoissani ja unohduin mietteisiini. Turvasatamanani toimi lapsesta saakka musiikki. Soitin kitaraa ja pianoa sekä ihailin Princeä. Äitini ansiosta sain puuhata musiikin parissa niin paljon kuin halusin. Nuottien ja sävelten äärellä olin hyperfokusoitunut. Ajantajuni katosi.

Moni seikka sai lääkärin diagnoosin myötä selityksen. Itsesyytösten tilalle tuli anteeksiantoa ja ymmärrystä, myös lähipiiriltäni.

Eräs ystäväni sanoi aavistaneensa tämän aina. Kun juhlimme kesäkuussa syntymäpäiviäni puistopiknikillä, kännykkäni piippasi. Muistutuksessa luki, että saunavuoro päättyy vartin kuluttua. Ilman muistutusta olisin istunut lauteilla vielä silloin, kun seuraavat saunojat olisivat halunneet sisään. Nauratti.

Nyt lääkitys ja terapia auttavat.

Aina, kun olen uuden mahdollisuuden äärellä, muistutan itseäni, ettei ole syytä pelätä.

TÄLLÄ HETKELLÄ kaikki on hyvin. Pyöritän Kuohu Records -studiotani ja levymerkkiäni Helsingin Kruununhaassa. Teen levyjä useille indie-artisteille. Suurin ero entiseen on, että nyt minulla on oma tila, jossa toimin. Liikkumavaraa on enemmän. Menen joka aamu studiolleni, teen töitä keskittyneesti koko päivän ja lähden kotiin. Se on mutkatonta ja vapauttaa henkisiä resurssejani.

Kun suunnittelen aikataulujani, olen vastuussa vain itsestäni ja asiakkaistani. Sama pätee rahaan. Kun määrittelen työlleni hinnan, tiedän, kuinka paljon tulee tililleni ja kuinka pitkään käytän työhön aikaa. Tämä auttaa keskittymään oikeisiin asioihin.

Lisäksi olen alkanut tehdä yhä intohimoisemmin musiikkia. Toinen albumini ilmestyy syksyllä. Suurimmat unelmani liittyvät tällä hetkellä musiikin tekemiseen ja keikkailuun. Haluan luoda ja koskettaa.

Enää en päästä irti omannäköisestä elämästäni. Siitä, että saan höpöttää loputtomiin hyvän aterian äärellä tai puuhata jotain hauskaa lasten ja aikuisten kanssa. Mahdollisuudesta käydä konserteissa, taidenäyttelyissä, rannalla heittämässä kiviä ja leikkipuistossa hippasilla. Toisinaan omannäköinen elämä tarkoittaa, että istun hiljaa ja tuijotan ikkunasta. Teen musiikkia ja silitän kissaa. Haalin sopivassa suhteessa hulinaa ja hiljaisuutta.

Yksin oleminen ei myöskään ahdista. Päinvastoin. Olen löytänyt itsestäni voimaa ja onnea. Asioita, joita etsin ennen muista. Ehkä siksikin olen ollut ilman parisuhdetta erostani asti, eli kolme vuotta. Toki toivon, että joskus löydän jonkun, mutta pakkoa tai kiirettä ei ole.

Tärkeintä on pitää huolta liikkeestä ja virtauksesta. Siitä, että ovet pysyvät auki. Uuteen asuntoon muutettuani ajattelin, että jään tähän ikuisesti. Nyt olen todennut, että ehkä vielä joskus vastaan tulee koti, jossa nukun eri huoneessa jääkaapin kanssa. Aina, kun olen uuden mahdollisuuden äärellä, muistutan itseäni, ettei ole syytä pelätä.

Irti päästäminen on pelottavaa, mutta lopulta muutokset tuovat mukanaan pelkästään hyvää. Vain näin voin elää tyydyttävää ja minulle oikeaa elämää. Liike sopii päälleni. Elämäni on aina levällään, mutta hitto, miten hienoa elämää se onkaan.”

Kolmen vuoden takainen matka Ranskaan oli Oona Kaparille käänteentekevä. Sen jälkeen hän muutti elämänsä. Kun Kapari palasi kotiin, hän kiiruhti ensimmäiseksi vanhainkotiin. ”Isoäitini oli huonossa kunnossa ja ehdin juuri hänen vuoteensa äärelle. Kun pidin isoäitiäni kädestä, koko Ranskan-matka tuntui unelta.”

Juttu on julkaistu Trendissä 8/2022.

Kommentoi +