Pauliinan masennus on ollut osa hänen ja Waltterin suhdetta aina – "Vaikeat kokemukset ovat lähentäneet meitä"
Ihmiset
Pauliinan masennus on ollut osa hänen ja Waltterin suhdetta aina – "Vaikeat kokemukset ovat lähentäneet meitä"
Pauliina Ainasojan ja Waltteri Vuorimaan suhteessa on kolmas pyörä: Pauliinan masennus. Juuri se on tehnyt suhteesta toimivan.
Teksti
|
Kuvat
Julkaistu 28.1.2022
Trendi

Waltteri Vuorimaa, 29:

"Kiinnitin Pauliinassa heti huomiota siihen, että hän oli todella tasapainoinen. Kun sanoin tämän ääneen kolmansilla treffeillä, Pauliina kertoi kokeneensa juuri burn outin ja käyvänsä terapiassa. Yllätyin, sillä en ollut huomannut Pauliinan ongelmia hänen olemuksestaan. Hän oli hymyileväinen, mukava ja puhelias, joten häneen oli helppo ihastua.

Valtava empatiaryöppy kulki ylitseni, kun Pauliina kertoi joutuneensa seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Menin ehkä vähän sokkiin, enkä muista, mitä sanoin.

Yritin osoittaa tukeni samaan aikaan, kun kysymykset risteilivät päässäni. Mietin, mitä tämä tarkoittaa hänen elämässään.

Tuntui, että Pauliinalla oli vielä tavatessamme miljoona rautaa tullessa. Vaikka hän oli juuri palanut loppuun, hän ei ollut hiljentänyt vauhtia. Hän myös kärsi huijarisyndroomasta eli tunsi olevansa huono kaikessa.

Pauliina ei ollut tavatessamme kovin masentunut, mutta hänellä oli jo vaikeaa. Onneksi hän alkoi seurustelun ensimmäisenä kesänä painaa jarrua ja keskittyä vain yhteen päivätyöhön. Se rauhoitti häntä.

Seurustelumme alussa en ymmärtänyt, miksi Pauliina alkoi itkeä todella pienestä syystä, vaikka hetki sitten oli ollut mukavaa. Pauliina saattoi puhjeta kyyneliin, jos pyysin häntä esimerkiksi laittamaan tiskit. Hän hoki, että on niin paska, ettei osaa edes laittaa tiskejä. Jankkasin, että mikä sinulla nyt on. Ja mietin, olinko itse aiheuttanut hänen huonon olonsa – ja haluaako hän edes olla kanssani.

Kesti muutaman kuukauden verran, ennen kuin opin kuuntelemaan ja tulkitsemaan häntä paremmin. Ymmärsin, että asioista voi keskustella vasta itkukohtauksen jälkeen.

Isän kuolema pysäytti kaiken

Vuoden 2019 aatonaattona äitini soitti aamuyöllä, että isäni oli kuollut. Minun oli pitänyt mennä pari päivää ennen aattoa joulunviettoon vanhempieni luokse, mutta olimme juuri muuttamassa Pauliinan kanssa yhteen ja edellisen asuntoni siivoaminen oli venynyt.

Isäni oli sairastanut syöpää reilun seitsemän vuoden ajan. Hänen hoitonsa oli jo lopetettu, mutta olimme kaikki odottaneet saavamme viettää vielä viimeisen joulun yhdessä.

Tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut paikalla isäni kuollessa. Tunsin pettäneeni isäni. Silloin Pauliina auttoi minua todella paljon. Hän oli kuin terapeuttini ja auttoi minua pääsemään yli sekä surun että syyllisyyden tunteistani. Siinä kesti muutaman kuukauden verran. Siitä oli hyötyä, että hän oli joutunut käsittelemään itsekin samantapaisia tunteita masennuksessaan.

Pauliina oli pahasti masentunut vuoden 2020 kesällä. Tuntui hyvältä, että pystyin tukemaan vuorostani häntä. Hän ei jaksanut oikein mitään, joten minä pyöritin arkea: tiskasin, pyykkäsin, laitoin ruokaa ja käytin Varpu-koiraamme ulkona sillä aikaa, kun Pauliina lepäsi.

Meillä ei ollut silloin mitään yhteistä tekemistä. Se kuormitti minua, mutta ei jättänyt arpia.

Pauliinalla oli iso kynnys jäädä sairauslomalle. Hän jäi kuitenkin kotiin kahdeksi viikoksi lääkkeiden vaihdoksen takia. Sairausloma oli tarpeen, koska uusista lääkkeistä oli odotettavissa sivuoireita.

Tukena, ei korjaajana

Kun Pauliina sai ensimmäisen näkemäni paniikkikohtauksen, hän itki ja haukkoi henkeään.

Huomasin, että kaikki ei ole hyvin, kun Pauliina ei saanut sanaa suustaan. Olin sanonut juuri jotain, mikä häiritsi häntä. Tunsin meneväni itsekin vähän paniikkiin, mutta pystyin pysymään ulkoisesti rauhallisena.

Yritin muistuttaa häntä paniikkikohtauksen aikana siitä, että nämä ovat nyt niitä lyhytaikaisia sivuoireita, joita oli odotettavissa mielialalääkkeen vaihdoksesta.

Kun Pauliinaa masentaa, en yritä korjata hänen oloaan manspleinaamalla. Mutta saatan muistuttaa häntä, että te kävitte terapeutin kanssa tätä samaa asiaa läpi viime viikolla. Toivon sen auttavan.

Nykyään osaan antaa Pauliinalle tilaa, kun hänellä on huonompi päivä. En ainakaan pahenna hänen oloaan painostamalla kertomaan heti, miksi hän reagoi milläkin tavalla.

Äitini huomasi viime vuonna Pauliinan blogista kirjoituksen Pauliinan masennuksesta. Äiti kysyi sen takia, miten olen jaksanut. Vastasin, että hyvin.

Haluaisin ihmisten ymmärtävän, ettei masennus ole aina syvää. Masennus ei myöskään ole aina sitä, että joutuu elämään työttömänä sosiaalituilla. Skaala on laaja, eikä puolison rooli ole välttämättä liian raskas. Minun roolini ei ole olla vain kannattelija suhteessamme.

En tunne Pauliinan masennuksen olevan taakka parisuhteellemme, koska hän ei ole koko ajan synkkää ja raskasta seuraa eikä masennus ole aina läsnä arjessamme. Pikemminkin toisin päin.

Koska Pauliina oli heti suhteemme alussa avoin historiansa vaikeista asioista, parisuhteestamme on tullut toimiva. Uskon, että terapiassa oppii käsittelemään tunteitaan. Silloin ajattelukin on loogista, minkä takia Pauliinakin on miellyttävää seuraa.

Vaikeat kokemukset ovat lähentäneet meitä, emmekä riitele kuin pikkuasioista. Haluan olla Pauliinan kanssa yhdessä, koska rakastan häntä juuri sellaisena kuin hän on.”

Pauliina Ainasoja, 29:

”Waltteri ei olisi voinut sykähdyttää minua enempää, kun tapasimme. Jo ensimmäiset Tinder-treffit kestivät seitsemän tuntia. Tulimme jo alussa niin hyvin juttuun, että vietimme aikaa pubissa kahdestaan pilkkuun asti.

Olin silti epävarma, sillä minua on kiusattu koulussa, mikä jätti jälkensä itsetuntooni. En ollut varma, onko Waltteri oikeasti kiinnostunut minusta vai esittikö hän.

Sen takia on ollut mukava katsoa valokuvakansiota, jossa on kuvia Waltterista hänen mummonsa 90-vuotispäivillä. Hän istuu jokaisessa kuvassa kännykkä kourassa ja hymyilee. Kuvat on otettu heti ensitreffiemme jälkeen, kun viestittelimme paljon.

Tavatessamme olin juuri kokenut burn outin, josta seurasi aaltoilevaa masennusta. Halusin sanoa ongelmistani mahdollisimman pian, koska muuten en olisi voinut olla oma itseni Waltterin seurassa. Kerroin ongelmistani kolmansilla treffeillä, vaikka totta kai Waltterin reaktio jännitti. Onneksi hän oli ymmärtäväinen.

Olin suhteemme alussa niin ihastunut Waltteriin, että oloni helpottui joksikin aikaa, mutta masennus palasi kyllä pian takaisin.

Kaikki alkoi hyväksikäytöstä

Kävin ensi kertaa terapiassa sen jälkeen, kun jouduin seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi yhdeksän vuotta sitten: heräsin siihen, että luonani yöpynyt mies oli riisunut minut ja oli täydessä touhussa päälläni. Sain siitä voimakkaita posttraumaattisen stressin reak­tioita ja paniikkikohtauksia.

Ajatuskelat ovat jääneet pyörimään päähäni. Ajattelin varsinkin ennen, että olin itse syyllinen elämäni ikäville tapahtumille. Tunsin olevani kaikin puolin riittämätön.

Terapiassa olen oppinut, että kyse on vääristyneistä ajatusmalleista, joista olen opettelemassa pois. Olen esimerkiksi tehnyt liikaa töitä ja ajautunut burn outiin. Mikään työnmäärä ei riittänyt minulle, sillä tunsin olevani aina liian huono.

Suhteemme alussa tulin usein itkuisena töistä kotiin, eikä Waltteri ensin ymmärtänyt tätä. Hän kyseli syytä ahdistukselleni. Se vain pahensi oloani, koska en osannut heti vastata ja halusin olla rauhassa. Ajattelin, voiko hän edes ymmärtää ajatuksiani.

Koska minulla on ollut vääristyneitä ajatusmalleja, pelkäsin esimerkiksi ihan tosissani joutuvani sillan alle, koska olin mielestäni niin huono töissä, etten pysty maksamaan laskujani. Samaan aikaan tienasin yrittäjänä enemmän kuin nykyisissä päivätöissä videotoimittajana.

Olemme alun jälkeen oppineet molemmat ymmärtämään toisiamme paremmin ja olemaan heittämättä lisää löylyä pesään, jos toinen on huonolla tuulella. Silloin toisella on lupa vain olla.

Vihdoin tilaa olla masentunut

Kun olimme viettämässä mökkilomaa viime vuoden kesällä, Waltterin äiti luuli aluksi, että olin sisäänpäinkääntynyt ja hiljainen, koska heidän mökillään ei ollut nettiä. Oikeasti sosiaaliset kontaktit mökillä väsyttivät minua. Waltterin äiti ja sisko ovat kuitenkin ymmärtäneet minua hyvin, kun heille selvisi blogistani, että sairastan masennusta.

Kun Waltterin isä kuoli, surin itsekin. Mutta pystyin olemaan Waltterin tukena, mikä tuntui hyvältä. Kriisi syvensi suhdettamme, koska se lisäsi ymmärrystä välillämme. Olemme saaneet olla vuoron perään toistemme tukena.

Kesällä 2020 minulla meni monella tapaa paremmin. Suhteemme oli voinut alusta asti hyvin ja toimi edelleen. Olin lisäksi saanut kokoaikaisen työsopimuksen pitkään jatkuneiden tuntitöiden ja eri alojen yrittäjyyden tilalle.

Juuri silloin masennuin pahemmin kuin koskaan.

Olen ajatellut sairastumiseni johtuneen siitä, että minulla oli viimein turvallinen olo masentua. Olin siihen asti tsempannut, mutta nyt putosin pohjalle. Nukahtelin työmatkalla bussiin, eikä mikään unen määrä riittänyt tuomaan energistä oloa. Jäin sairauslomalle ja makasin sängyn pohjalla.

En jaksanut mitään, ja koin haluttomuutta. Kehoni on yksi ahdistuksen aiheitani, mikä on myös toiminut jarruna. Epävarmuuteni vartalostani on varjostanut seksielämäämme siten, että en ole voinut rentoutua ja olla aidosti läsnä, jotta olisin voinut itsekin kunnolla tykätä. Onneksi ongelma on poistunut luottamuksen myötä.

Avainhetki paranemisessani oli viime kesänä hääkuvauskeikalla. Kuvasin kahdella kameralla, joiden hihnat menivät sekaisin. Mietin, että olen liian huono ostamaan kamerahenkseleitä, joiden kanssa olisi helpompi kuvata, koska niissä hihnat pysyvät paikallaan. Mielestäni ne oli tarkoitettu oikeille prokuvaajille, joka en tuntenut olevani, vaikka tein maksettua valokuvauskeikkaa.

Kirjoitin ajatuksistani Waltterille tekstiviestin: olen liian paska ostamaan mitään. Kun kirjoitin ajatuksiani viestiin, tajusin, miten hölmöiltä ajatukseni kuulostivat luettuina. Rohkaistuin ostamaan kamerahenkselit ennen kuin Waltteri edes vastasi viestiin.

Mitä jos menetän Waltterin?

Waltterilla ja terapeutillani on aivan eri roolit, vaikka Waltteri on tukenut minua paljon. En odota Waltterin osaavan korjata mitään minussa. Mielestäni ammattiapua kannattaa hakea ajoissa, ja nykyinen terapeuttini onkin sanonut, että Waltterikin saa tulla terapiaan mukaan.

Vaikka kukaan ei päätä sairastua masennukseen, yhteiskunnassa masentuneista puhutaan taakkana. Tämä on aiheuttanut minulle joskus pelkoja, että voisin menettää Waltterin, mutta pelkoihin ei ole ollut onneksi mitään oikeaa syytä. Tunnen yleistä riittämättömyyden tunnetta, ja se koskee myös Waltteria.

Pahin sairastumisen kauteni, sellainen että makasin vain sängyn pohjalla, oli lyhyt. Silloinkin Waltteri oli ymmärtäväinen, vaikka se oli hänelle varmasti raskasta.

Muuten olemme pystyneet viettämään pariskuntana suhteellisen normaalia arkea. Ennemmin olen huomannut, ettei energia ole riittänyt aina kaverisuhteisiin.

Suhteemme on toiminut alusta asti. Uskon sen johtuvan siitä, että Waltterin isän kuolema ja minun masennukseni ajoittuivat suhteemme alkuun. Vaikeiden kokemusten takia kummankin aito persoona tuli esille jo suhteen alussa ja eri tavalla kuin jos olisimme eläneet helppoa elämää.

Ilman Waltteria paranemiseni olisi voinut pitkittyä ja vaikeimmat paikat olisivat voineet olla vielä vaikeampia. Aiemmin minulla on ollut ajatus, etten kelpaa. Olen määrittänyt arvoni sen mukaan, onko joku ollut kiinnostunut minusta. Parisuhteessamme Waltteri on osoittanut, että on siinä vierellä.

Meillä on paljon yhteistä, sillä Waltteri on avoin, huomaavainen, huumorintajuinen ja intohimoinen uraansa kohtaan, kuten minäkin. Meillä molemmilla on päivätöiden lisäksi yritykset, ja molemmat ymmärtävät, jos toinen käyttää vapaa-aikaa työasioihin.

Elämäni on tasaantunut, mihin Waltteri ja koiramme Varpu ovat vaikuttaneet myönteisesti. Minulla on nyt pysyviä asioita elämässäni.

Aika ilman masennusta

Mursin nilkkani viime huhtikuussa liukastumalla koirapuistossa juuri, kun olin ollut jo pidempään paremmalla fiiliksellä. Ajattelin jo hetken, enkö saa olla onnellinen. Rankaistaanko minua siitä, että minulla menee liian hyvin? Se oli masennuspuhetta, johon kuului itseni haukkuminen huonoksi ja rumaksi. Mutta nyt pääsin itsesyytöksistä pian yli.

Jäin kuuden viikon sairauslomalle nilkan leikkauksen takia. Se oli aluksi ahdistavaa, koska en pystynyt liikkumaan juuri ollenkaan. Masennusoireet kuitenkin väistyivät. Nyt olen toipunut leikkauksesta ja palannut töihin.

Minua on auttanut se, että huomasin pahimpien ahdistuksieni ja itsetuhoisten ajatusteni liittyvän PMS-oireisiin. Olen saanut apua keltarauhaspitoisista minipillereistä. Mielialalääkitystäni on pystytty purkamaan, ja tavoitteena on sen lopettaminen kokonaan.

Mietin tällä hetkellä, olenko enää masentunut. Ehkä en edes ole. Se on helpotus, sillä pelkäsin aikaisemmin olevani lopun ikääni masentunut.

Voin paremmin kuin pitkään aikaan, sillä näen tulevaisuuden Waltterin kanssa toiveikkaana.”

Pauliina Ainasojan ja Waltteri Vuorimaan mielestä masennusta sairastavan kannattaa olla erityisen rehellinen sairaudestaan, jotta toinen voi ymmärtää käytöstä eikä turhaan syyttele itseään toisen ahdistuneesta olosta. ”Onneksi Pauliina oli heti hyvin avoin”, Vuorimaa sanoo.

Juttu on julkaistu Trendissä.

Kommentoi +