Toimittaja, kirjailija Päivi Storgård, 55, katsoo Ponte Vecchion sillalta avautumaa maisemaa Firenzen lämpimässä syyskuun illassa. Ahtaita katuja pitkin tungeksivat turistilaumat ovat poissa, vain kasvomaskeilla suojautuneita paikallisia kävelee ohi harvakseltaan. Juuri Italiaan muuttanut Päivi tuntee olonsa pitkästä aikaa keveäksi ja rauhalliseksi.

– Olin onnellinen, kun sain vain olla. Kukaan ei vaatinut minulta mitään, eikä minun tarvinnut tehdä mitään. Juuri sitä olin toivonutkin, hän sanoo.

Päivi halusi lähteä Firenzeen, koska kaipasi rauhallista työskentely-ympäristöä. Muutto ei silti ollut itsestäänselvyys.

Hän oli seurannut maan koronatilannetta Suomessa herkeämättä ja varannut lennot vasta sen jälkeen, kun ensimmäinen pandemia-aalto oli rauhoittunut. Vuokrakoti löytyi nopeasti renessanssikaupungissa asuvan ystävän naapurista.

Koronaa enemmän Päiviä pelotti lentomatka. Vuotta aiemmin, heinäkuussa vuonna 2019, hän oli viettänyt rentouttavan loman Firenzessä, mutta paluumatka muutti kaiken.

Päivi muistaa silmien äkillisen sumenemisen ja pään retkahtamisen. Viereisellä paikalla lentokoneessa istunut nainen havahtui Päivin yllättäviin oireisiin.

– Hän oli kuin taivaasta viereeni tipahtanut enkeli, jonka ansiosta olen yhä tässä.

Terveydenhuollon ammattilaisena työskentelevä nainen huomasi, ettei Päivillä ollut kaikki kunnossa. Kone teki välilaskun Kööpenhaminaan, jotta hänet saatiin ambulanssilla yliopistollisen sairaalaan.

Päivillä todettiin aivoveritulppa, jonka liuotushoito ehdittiin onneksi aloittaa ajoissa. Hän oli Kööpenhaminan sairaalassa kolme viikkoa, jonka jälkeen hoitoa jatkettiin Suomessa.

Sairauskohtauksen vakavuus valkeni Päiville pikkuhiljaa.

– Koin vahvaa kuolemanpelkoa, kun ymmärsin, kuinka ohuen langan varassa elämäni silloin oli. Olen ollut toipumisaikana välillä ahdistunut ja masentunutkin mutta saanut erinomaista hoitoa.

Päivi käy säännöllisesti toiminta- ja fysioterapiassa sekä neuropsykologin vastaanotolla. Tasapaino on yhä heikko: hänen on otettava tukea kaiteesta laskeutuessaan portaita. Puhuminen sujuu hyvin, mutta välillä yksittäiset sanat hukkuvat ja Päivi joutuu etsimään kiertoilmaisuja.

– Kun muistini pätkii, suutun helposti itselleni, sillä olen ollut aina nopea reagoimaan. Aluksi pelkäsin eniten sitä, etten pystyisi enää kirjoittamaan tai puhumaan. Ilmaisu on olennainen osa työtäni.

Päivi tietää silti olevansa onnekas, sillä monet aivo­infarktin kokeneet eivät palaudu koskaan työkykyisiksi. Hän on saanut tukea ystävältään, jolla on kokemusta samasta sairaudesta.

– Ystäväni muistuttaa olemaan kärsivällinen, sillä toipuminen ottaa aikansa. Joskus minulla on päiviä, että voimat vain häviävät ja uuvahdan täysin. Silloin ei auta muu kuin hyväksyä tilanne ja mennä nukkumaan.

Päivi arvostaa suomalaista terveydenhuolto- ja sosiaalijärjestelmää entistä enemmän.

– Jos asuisin Yhdysvalloissa, olisin varmasti kuollut aivo­infarktiin, sillä minulla ei olisi ollut varaa sairaalahoitoon ja kuntoutuksiin.

Päivi on ylpeä, että hän uskalsi voittaa pelkonsa ja nousi uudestaan Firenzen-koneeseen. Muuten pelosta olisi voinut tulla este unelmille.

– Kun putoaa hevosen selästä, satulaan pitää nousta mahdollisimman pian uudestaan. Sama toimi tässäkin.

Päivi nautti Italian valosta ja lämmöstä reilut kolme kuukautta. Päivät soljuivat verkkaisesti: aamuisin hän nukkui pitkään ja lähti sitten kävelylenkille Firenzen kukkuloille. Naapurissa asuva ystävä laittoi ruokaa ja kutsui Päivin joka ilta syömään.

Italiassa Päivi löysi uudelleen kirjoittamisen ilon. Hän työstää rakkausromaania, joka sijoittuu Firenzeen. Historiallisen kaupungin miljöö ruokkii luovuutta: pelkästään taidemuseoihin voisi upota viikkokausiksi.

Päivillä on Firenzessä yhä vuokra-asunto, jonne hän aikoo palata heti, kun koronatilanne sen sallii.

– Nuorempana ajattelin, että minulla on loputtomasti aikaa toteuttaa unelmiani. Infarktin jälkeen ymmärsin, etten voi siirtää asioita tuonnemmaksi. Haluan elää hetkessä ja tehdä asioita, joista nautin. Firenzeen lähtö oli varmasti myös itsekäs ratkaisu, mutta tunsin, että niin oli tehtävä.

Irtiotot eivät onnistuisi ilman läheisten tukea. Päivi on asunut Loviisassa vanhassa hirsitalossa kuusi vuotta yhdessä puolisonsa Kaleva Tikkamäen kanssa.

– Minun kanssani eläminen vaatii paljon. Kaleva ymmärtää, että tarvitsen vapautta. Viihdymme kotona yhdessä mutta vietämme aikaa myös erillään. En pystyisi elämään ihmisen kanssa, joka sitoisi minua liikaa. Rakkaus on sitä, että seisomme selät vastakkain toisiamme tukien, mutta näemme maailman omalla tavallamme.

Päivin lapset Elli, 29, Emil, 21, ja Saga, 19, asuvat omillaan. Perheenjäsenten välit ovat läheiset, vaikka vaikeitakin vuosia on ollut.

Päivillä diagnosoitiin 12 vuotta sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota hän on sairastanut tietämättään nuoresta asti.

– Olen ollut ajoittain todella huonossa kunnossa, ja lapset ovat käyneet katsomassa minua sairaalassa. Noista vuosista on jäänyt paljon hämärän peittoon, mutta lapset ovat jälkikäteen kertoneet, että se oli heille todella raskasta. Siitä olen tuntenut äitinä loputonta syyllisyyttä.

Mielialojen vaihtelut ovat tyypillisiä oireita kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaville. Jos Päivin oli masennuskausina vaikea päästä ylös sängystä, vauhtivaiheessa hän tunsi itsensä niin voittamattomaksi, että uurasti taukoamatta.

– Nuorempana ihmettelin, minkä takia elämäni menee koko ajan vuoristorataa. Diagnoosin saaminen oli helpotus, koska sain oikeanlaista hoitoa ja löysin tasapainon. Ilman lääkkeitä en uskaltaisi olla, sillä tässä sairaudessa itsetuhoriski on suuri.

Avioliitto näyttelijä Johan Storgårdin kanssa päättyi pian sairausdiagnoosin jälkeen. Päivi ei ole toipunut erosta täysin vieläkään.

– En olisi halunnut erota, sillä koin sen valtavana epäonnistumisena. Olisin halunnut antaa lapsilleni ehjän kodin, sellaisen kuin minulla lapsuudessani oli. Psykoterapeutti Ben Furman sanoi joskus, ettei ole koskaan liian myöhäistä hankkia onnellista lapsuutta. Toivon, että osaan olla nyt parempi äiti.

Värikästä elämää Päivi on viettänyt aina. Hän on ollut perustamassa Ylen aamu-tv:tä ja Nelosen uutistoimitusta, opettanut suomen kieltä turvapaikanhakijoille ja pyörittänyt retkeilymajaa Jurmon saaressa. Politiikassa hän vaikutti RKP:n edustajana Helsingin kaupunginvaltuutettuna.

Mikä on saanut hänet hyppäämään aina uuteen?

– En pidä itseäni erityisen rohkeana enkä ole suunnitellut elämääni hirveästi. Innostun kyllä helposti, mutta harkitsen asioita tarkoin ennen päätöksien tekemistä. Yleensä olen tarttunut toimeen, jos työ on tuntunut hyvältä ja tärkeältä.

Vanhemmilleen hän antaa kiitosta ennakkoluulottomasta arvomaailmasta. Päivin äiti työskenteli kuurojen opettajana ja isä poliisina. Perhe asui Turussa ja Tampereella.

– Isäni ja äitini eivät miettineet, mitä muut ajattelevat. He jakoivat kotityöt tasaisesti ja kannattivat sukupuolten välistä tasa-arvoa. Minua ja kahta siskoani he eivät ikinä kieltäneet tekemästä jotain siksi, että olimme tyttöjä. Meistä kaikista onkin kasvanut oman tien kulkijoita.

Päivi saa eniten voimaa yhdessä tekemisestä. Kotiuduttuaan sairaalasta aivoinfarktin jälkeen hän suuntasi ensimmäiseksi Kallion Kantaattikuoron avoimiin harjoituksiin. Ohjelmistossa oli Requiem, jonka Mozart sävelsi juuri ennen kuolemaansa. Päivi ajatteli, että teos sopisi hyvin rankan kokemuksen päätteeksi.

– Olin niin onnellinen, kun pystyin vielä lukemaan nuotteja ja nauttimaan laulamisesta. Klassinen musiikki on minulle tärkeää: kotona kuuntelen usein Bachia ja Debussyä ja riehaantuessani Beethovenia.

Sairauksien vuoksi Päivi on oppinut tarkkailemaan vointiaan ja kuulostelemaan kehoaan. Hän pyrkii pitämään unirytmin säännöllisenä ja välttämään stressiä.

– Taidan olla sosiaalinen erakko. Nautin seurasta mutta kuormitun helposti liiallisesta hälinästä ja ­vetäydyn ­mielelläni omiin oloihini. Usein otan silloin kutimet käteeni ja alan neuloa.

Vastoinkäymiset ovat opettaneet ennen kaikkea hyväksynnän taitoa. Päivi varoo arvostelemasta muita, sillä hän tietää kokemuksesta, että traumat ja haavat näkyvät vain harvoin ulospäin.

– Sairaudet ovat opettaneet minulle, ettei kaikkea tarvitse tehdä yksin. On tärkeää uskaltaa pyytää ja ottaa vastaan apua. Se ei tee minusta heikompaa tai huonompaa ihmistä.

Kaikkivoipaisen suorittajan Päivi tunnistaa yhä itsessään. Sellaisina hetkinä hän saa voimaa nojatuolin selkänojalla löhöilevästä kissasta ja poikansa viisaista sanoista.

– Emil tuumasi kerran, että katso äiti tuota meidän kissaa. Se vain syö ja nukkuu, mutta silti rakastamme sitä. Minusta se oli mahtava oivallus: ei meidän tarvitse suorittaa ollaksemme rakastettuja. Riittää, että olemme.