Kun kävelin entisen kotitaloni raunioilla, ymmärsin, miksi niin moni haluaa matkustaa Karjalaan

Muistan parhaiten koivukujan, pitkän ja kauniin. Juuri sellaisen kuin kliseisimmissä Suomi-filmeissä. Kujaa sai juosta hetken ennen kuin näkyi keltainen kivitalo ja sen rapautuneet portaat. Niillä istuin kevätiltaisin ja odotin siskoani kotiin.

Muistan myös kulmahuoneen toisessa kerroksessa – oman huoneeni, jossa oli ihana, istumiseen sopiva leveä ikkunalauta.

Muistan pelottavan kellarin ja vielä karmivamman vintin.

Välillä olen miettinyt, miltä tuntuisi käydä tuossa nuoruusvuosieni kodissa nyt. Tuoksuisiko siellä samalta? Narisisiko lattia samoista kohdista? Kaikuisiko huoneessa, jossa papukaijamme teki lentoharjoituksia?

Kun viimeksi kuljin koivukujan päähän, kodista oli jäljellä vain muistoni.

Muutama viikko sitten opin, että joissakin kielissä on oma sanansa ikävälle kotiin, jota ei enää ole. Sanassa yhdistyvät suru, nostalgia ja myös kaipuu aikaan, joka ei koskaan palaa.

Tiesin heti, että sanalla tarkoitetaan tuota keltaista kivitaloa.

Kulkiessani raivatulla tontilla en tunnistanut pihasta mitään tuttua. Joka syksy omenista notkunut puu oli kaadettu, samoin pensasaita, jonka raosta kuljimme kouluun. Siinä samalla oli mennyt osa nuoruutta, osa historiaani.

Vain koivukuja tuntui entiseltä: jopa tuttu kuoppa tien vasemmassa reunassa oli täyttämättä! Teki mieli laittaa viesti siskolle ja kysyä, muistaako hän kuopan.

Kun ajattelen sitä iloa, jota kuoppa minulle toi, ymmärrän niitä, jotka ovat matkustaneet luovutettuun Karjalaan. Siellä on katsottu tyhjiä tontteja, löydetty ehkä talon vanha kivijalka. Vaikka paikalla ei ole ollut juuri mitään, siellä on voinut muistaa historiansa. Muistanut, mistä on lähtenyt.

Tämä juttu on julkaistu Voi hyvin -lehden numerossa 4/2025.