Eeva

Kun Otso nousee kyynärsauvoineen Jaguaristaan, moni katsoo pitkään – näin entisestä katulapsesta tuli pankkimies, joka elää täyttä elämää liikuntavamman kanssa

Kun Otso nousee kyynärsauvoineen Jaguaristaan, moni katsoo pitkään – näin entisestä katulapsesta tuli pankkimies, joka elää täyttä elämää liikuntavamman kanssa
Liikuntavamma ei ole estänyt Otso Zelalem Laxeniusta elämästä elämää täysillä. Entisen katulapsen voimasanoja ovat rakkaus, nöyryys ja kiitollisuus.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 20.10.2022

Otso Zelalem Laxenius, 38, vaistoaa herkästi ihmisten tunnetiloja. Selviytymistaitonsa hän kehitti äärimmilleen eläessään katulapsena Etiopiassa. Kun hän nykyisessä kotikaupungissaan Helsingissä pysäköi mustan Jaguarinsa invapaikalle ja nousee autosta, hän lukee ohikulkijoiden pitkistä katseista usein ihmettelyä.

”Ehkä Jaguarilla ajava musta liikuntavammainen mies ei ole ihan jokapäiväinen näky”, Otso tuumaa huvittuneena.

Otso Zelalem Laxenius ei ole antanut liikuntavamman estää häntä elämästä täyttä elämää. Hän on hankkinut käsihallintalaitteet Jaguariinsa, jonka on nimennyt Jaquilineksi. Se on toiminut niin kavereiden hää- kuin muuttoautonakin.

Hän on käyttänyt kyynärsauvoja kävelemiseen lapsesta asti polion aiheuttaman alaraajojen velttohalvauksen takia. Apuvälineet ovat osa hänen elämäntarinaansa ja identiteettiään, eikä hän odota niiden vuoksi erikoiskohtelua.

Kun Otso kotiutui etiopialaisesta lastenkodista kansainvälisen adoption kautta Suomeen kesällä 1991, hänestä tiedettiin vain nimi Zelalem.

Biologiset vanhemmat olivat hylänneet pojan kadulle jo aivan pienenä. Hänen tarkka ikänsäkään ei ollut tiedossa. Suomalaiset lääkärit arvioivat lapsen noin kahdeksanvuotiaaksi.

Pojan syntymäpäiväksi viranomaiset olivat valinneet 28. heinäkuuta, jolloin Otson piti alkuperäisen suunnitelman mukaan tulla Suomeen. Tuohon aikaan passit kirjoitettiin Etiopiassa käsin, ja päivämääräksi merkittiin vahingossa 28. kesäkuuta. Lopulta Suomeen saapuminen siirtyi sotatilan vuoksi elokuun alkuun.

Otso adoptoitiin forssalaiseen perheeseen, jossa oli viisi biologista tytärtä ja jo aiemmin Etiopiasta adoptoitu poika.

”Etunimeni Zelalem ei sopinut suomalaisten suuhun. Pohdin asiaa vanhempieni kanssa, ja valitsimme viralliseksi nimekseni Otso Zelalem Laxenius.”

Otso Zelalem Laxenius on käyttänyt kyynärsauvoja kävelemiseen lapsesta asti.

Muutto Addis Abebasta Suomeen oli kuin lottovoitto. Se antoi pojalle mahdollisuudet koulutukseen, työhön ja terveydenhoitoon. Synnyinmaassaan hän tuskin olisi enää edes elossa.

”Menin lukion, kauppakoulun ja ammattikorkean jälkeen pankkiin kesätöihin ja siellä olen ollut jo viisitoista vuotta. Minua on siellä koulutettu moneen hommaan, muun muassa pankki- ja sijoitusneuvojaksi. Nykyisin vedän kehitysprojekteja.”

”En tunne tarvetta tietää taustastani enempää”

Matkalla Etiopiasta uuteen kotimaahansa Otso yöpyi lentokoneen vaihdon takia saattajansa kanssa frankfurtilaisessa hotellissa. Arka lapsi pelkäsi suurta, avaraa vuodetta ja ryömi sen alle piiloon nukkumaan.

Kun Otso kertoo tarinaa vanhan ja uuden elämänsä rajalta, hän ei ole varma, nouseeko tapaus hänen omasta muististaan vai onko se vain kerrottu hänelle.

Otsolle on ainakin kerrottu monesti tilanteesta, jolloin hän sai ensimmäisen kerran maistaa jäätelöä. Jääkylmä ja makea ruoka oudoksutti poikaa, mutta kyllä hänestä jäätelön ystävä kehkeytyi. Hänen suosikkilistalleen pääsivät sittemmin myös mämmi ja korvapuustit.

”Eräs ravintola Helsingissä tekee etiopialaista ruokaa kuten doro wot -kanapataa ja hapanjuureen valmistettua injera-leipää, jota voidaan käyttää lautasen asemesta. Niiden maut palauttavat minulle tunnelmia varhaislapsuudesta.”

Varsinaiset lapsuusmuistot synnyinmaasta ovat unohduksissa tai ainakaan ne eivät suostu palaamaan aktiiviseen muistiin. Otso muistaa hämärästi sotaan liittyviä pelottavia ääniä sekä lastenkodin hoitajan lämpimän halauksen.

Oman alkuperäisen kielensäkin, amharan, hän on kauan sitten kadottanut.

Myös Otson ensimmäinen Suomessa viettämä vuosi on ilmeisesti kulttuurisokin takia lähes kokonaan huuhtoutunut mielestä.

Hän muistaa vain ihmetelleensä ihmisten hienoa pukeutumista. Suomessa elettiin lamavuosia, mutta kaikki näytti köyhästä maasta tulleen pojan silmissä loiste- liaalta. Adoptioisän kuluneet työkengät poika nimesi Etiopia-kengiksi.

”En tunne tarvetta tietää taustastani enempää. Saatan lähteä käymään Etiopiassa vasta sitten, kun minulla joskus on puoliso. Hänelle voi olla hyödyllistä nähdä synnyinmaani. Tiedän, että sen kulttuuri on moniulotteinen ja sisältää paljon aineettomia rikkauksia.”

”En tunne tarvetta tietää taustastani enempää. Saatan lähteä käymään Etiopiassa vasta sitten, kun minulla joskus on puoliso.”
Otso Zelalem Laxenius

Laxeniuksen suurperhe muutti Otson lapsuudessa usein pastori-isän työn vuoksi. Perhe sai tutustua hämäläisyyteen, karjalaisuuteen ja pohjoispohjalaisuuteen.

Oppimiaan murteita Otso on joskus käyttänyt tilanteissa, jolloin joku suomalainen on ensin alkanut keskustella hänen kanssaan englannin kielellä. Otso on jutellut aikansa englanniksi, kunnes on tokaissut pilke silmäkulmassaan: ”Suapi sitä savvooki viäntee.”

”Vanhemmat opettivat minulle, että vamma tai ihonväri eivät ole esteenä opiskelulle tai työn tekemiselle. Minut otettiin kaikkeen mukaan samoin kuin terveet sisarukseni.”

Otso on identiteetiltään täysin suomalainen, mutta tunnistaa myös afrikkalaisen verenperinnön. Hän on nopeasti syttyvä, iloinen, positiivinen, utelias ja ihmisläheinen. Hän rakastaa musiikkia, matkustamista, kirjoja ja tarinoita. Luonteenpiirteistä on ollut apua työssä, kun hän palvelee ihmisiä heidän talousasioissaan.

Suomessa Otso ei ole juuri kohdannut suoranaista rasismia, mutta hän on huomannut eriasteista syrjintää yhteiskunnan rakenteissa ja tahattomissa kohtaamisissa.

Kouluaikoina kaverit kyselivät hänen vammastaan, mutta se oli normaalia uteliaisuutta.

Entinen katulapsi

Sen Otso on huomannut, että vuoden 2015 turvapaikkakriisin jälkeen asenteet ovat kärjistyneet ja poliittinen ilmasto muuttunut kriittisemmäksi maahanmuutolle.

Otso oppi jo varhain selviytymään uhkaavista tilanteista huumorilla tai poistumalla paikalta. Toinen keino on älykäs itseironia, joka vie terän arvosteluilta ja rasistisilta kommenteilta.

”Kaikki me lokeroimme toisiamme jotenkin. Se on inhimillistä. En itse solahda helposti mihinkään lokeroon, sillä olen alun perin itäafrikkalainen katulapsi mutta olen saanut eurooppalaisen kasvatuksen. Siksi joidenkin mielestä en ole oikea värillinen.”

”Tuntuu, että nykyisin on vaikeaa valita sanansa kaikkien mielestä korrektisti.”
Otso Zelalem Laxenius

Otso on käynyt Yhdysvalloissa, jossa hän näki rasismin olevan eri tasolla kuin Suomessa. Meillä puhe esimerkiksi kulttuurisesta omimisesta tuntuu hänen mielestään toisinaan päälle liimatulta.

”On surullista, jos ihmisiä pelotellaan väärästä suhtautumisesta ja mikroaggressioista niin, että he eivät enää uskalla tutustua eri taustoista tuleviin. Tuntuu, että nykyisin on vaikeaa valita sanansa kaikkien mielestä korrektisti.”

”En suostu uhriutumaan tai säälimään itseäni”

Kenellä on oikeus määrittää, millaista on oikea rasismin vastustaminen? Otson mielestä rasismia on monen tasoista ja sen kokeminen on yksilöllistä. Hän itse määrittelee rasismin tietoiseksi ja tarkoitukselliseksi pahantahtoisuudeksi jotakin henkilöä tai yhteisöä kohtaan, jonka kokee uhaksi tai muutoin arvottomammaksi kuin itse on.

Otsoa huvittaa, että jotkut ihmiset ovat loukkaantuneet tietyissä tilanteissa hänen puolestaan, vaikka hän ei itse olisi kokenut tilannetta loukkaavana.

”En tarvitse ulkopuolelta tulevaa suojelua, enkä suostu uhriutumaan tai säälimään itseäni. Värillisenä ja liikuntavammaisena pankkimiehenä olen ja haluan olla maailman paras Otso Zelalem Laxenius.”

”Oli todella lähellä, että olisin kuollut tai jäänyt loppuiäkseni vuodepotilaaksi.”
Otso Zelalem Laxenius

Otson sydän pysähtyi äkillisesti Helsinki-Vantaan lentokentällä kahdeksan vuotta sitten, kun hän oli palaamasta työmatkalta. Tehokkaan ensiavun ansiosta sydän saatiin parinkymmenen minuutin kuluttua uudelleen käyntiin.

Otso kiidätettiin Meilahden sairaalaan teho-osastolle, jossa hänet nukutettiin ja elimistö jäähdytettiin aivojen vaurioitumisen ja turvotuksen ehkäisemiseksi.

”Minut herätettiin kolmen päivän kuluttua. Oli todella lähellä, että olisin kuollut tai jäänyt loppuiäkseni vuodepotilaaksi. Annan kaiken kiitokseni ammattitaitoisille lääkäreille ja hoitohenkilökunnalle.”

Mitään syytä pysähdykselle ei koskaan löytynyt. Kokemus opetti Otson kuitenkin ajattelemaan jokaista päivää lahjana, joka täytyy koettaa elää mahdollisimman hyvin ja pitää fyysisestä ja psyykkisestä kunnosta huolta.

Armollisuutta ja nöyryyttä

Millaista on olla sairas lapsi, sen Otso tietää hyvin. Ja millaisia seurauksia sairauksilla voi olla. Häntä ei Etiopiassa pienenä rokotettu poliota vastaan, eikä hän ole kiinnostunut kuulemaan rokotevastaisia mielipiteitä.

Muuten Otso on valmis vaihtamaan ajatuksia kaikkien kanssa. Hän ottaa kantaa muun muassa työelämän haasteisiin Facebookissa, Instagramissa, blogissaan sekä podcastissa Mustavalkoista.

Musiikista pitävän Otson lempikappaleisiin kuuluu Gregory Porterin Nature Boy. Sen rakkauden tärkeyttä korostavat sanat sopivat hänen elämänasenteeseensa.

Otsoa kiinnostaa johtamisen psykologia, erityisesti työteliäisyys, rehellisyys, armollisuus ja nöyryys. Nöyryyttä hän on tarvinnut esimerkiksi silloin, kun on joutunut ottamaan vastaan apua kadotettuaan fyysisen toimintakykynsä.

Tällainen tilanne syntyi esimerkiksi kerran, kun toinen hänen jaloissaan olevista pitkistä tukisidoksista petti. Sen korjaus apuvälinekeskuksessa tuntui kestävän ikuisuuden.

”Istuin huoneessa yksin odottamassa, vailla tekemistä ja kykyä liikkua. Kännykän akkukin loppui pian. Minulta jäi väliin monta työpalaveria. En voinut edes ilmoittaa, etten pysty saapumaan paikalle.”

”Voitin itseni suorittamalla jotakin, jonka piti olla minulle mahdotonta”

Otson positiivisuutta ruokkii peruskiitollinen elämänasenne. Hän muistuttaa itseään usein siitä, mitä kaikkea on elämässään saanut.

Hän on kiitollinen ja nöyrän ylpeä muun muassa perheestä, ystävistä ja Suomen passista, joka ei ole hänelle itsestäänselvyys.

Otso oli hyväntekeväisyyspyöräilyn ainoa liikuntavammainen osallistuja.

Koko alkukesän Otso valmentautui hyväntekeväisyyspyöräilyä varten. Vakavasti sairaille lapsille varoja keräävä Team Rynkeby -tapahtuma sai alkunsa Tanskasta vuonna 2002. Tänä kesänä osallistujia oli 2 400 yhdeksästä maasta.

Otso on ollut aiemmin mukana kampanjan huoltojoukoissa, mutta heinäkuussa hän pyöräili käsipyörällään viidensadan kilometrin osuuden Travemünden ja Pariisiin välillä.

Otso oli pyöräilyn ainoa liikuntavammainen osallistuja.

”Oli nautinnollista kokea tiimin keskellä aitoa välittämistä ja tehdä jotain, josta koituu hyvää sairaille lapsille ja myös meille osallistujille. Voitin itseni suorittamalla jotakin, jonka piti olla minulle mahdotonta.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 9/2022.

Kommentoi +