”Ajattelen, että ihminen on kuin puu. Puusta tulee tietynlainen riippuen sen kasvuolosuhteista. Vaikka ihmisellä on mahdollisuus liikkua, vaihtaa paikkaa ja rakentaa elämänsä muualle, lähtökohdat pysyvät tavallaan samoina. Juuristaan ei pääse eroon.
Edesmennyt isäni oli alkoholisti. Ensimmäiset yksitoista vuotta elämästäni menivät kosteissa ja riitaisissa oloissa. Muistan, miten pelottavaa kotona oli, kun riideltiin. Riidat olivat melkoisia ja niitä oli paljon. Äiti ja isä huusivat toisilleen ja tavaroita meni rikki.
Kodin ilmapiiri ailahteli. Muutimme usein. Tilanne rauhoittui vasta, kun vanhempani erosivat.
Muutoksesta tuli minulle tuttua ja turvallista. Siitä muodostui sekä heikkouteni että vahvuuteni. Koska lapsuuteni oli levoton, minun on aina ollut helppoa sopeutua muutoksiin ja ymmärtää erilaisuutta. En hätkähdä pienestä. Samasta syystä sairastuin läheisriippuvuuteen ja aloin elää elämääni kuin tuuliviiri.
Läheisriippuvuuteni ilmenee erityisesti epävarmuutena ja omanarvon puutteena. Pienestä asti minulla on ollut valtava miellyttämisenhalu.
Olen janonnut suuria tunteita. Mitä jos muuttaisin Lappiin? Entä jos lähtisin reppureissuun? Kun näin elokuvan Amélie, mietin, että tuollainen minäkin voisin olla: ihana nainen ihanassa kahvilassa. Haaveet tarjoilijan työstä karisivat kuitenkin pian. Ei se ollutkaan minua. Myös opinnot jäivät kesken, koska ymmärsin, että tavoittelin jonkun toisen unelmia.
Reissuidea vesittyi onneksi siihen, etten olisi voinut luopua kissoistani. Ne olivat pelastukseni. Minulla oli joku, josta pitää huolta.
Jäljittelin itseäni vahvempia ihmisiä
Elämäni oli todella ailahtelevaa. Olin hukassa ja yritin sopia muiden rakentamaan muottiin. Imitoin itseäni vahvemman oloisia ihmisiä ja imin vaikutteita ulkopuolelta. Milloin jäljittelin jonkun pukeutumista, milloin puhetyyliä, milloin jonkun toisen valintoja.
Työskentelin vuosia vaateliikkeissä, vaikka kaupallisuus soti arvojani vastaan. Työyhteisöissä olin ulkopuolinen. Syytin siitä itseäni: oma vikani, kun olen tällainen, vääränlainen.
Sain kuitenkin niin hyvää palautetta työstäni, etten osannut lopettaa. Määrittelin itseni palautteen kautta. Kritiikki tarkoitti, että olin epäonnistunut ihmisenä.
Jäin työttömäksi ja muutin kommuuniin vuonna 2013. Se oli käänteentekevää. Siellä minä muutuin.
Aiemmin en voinut lähteä ulos ilman meikkiä. Ajattelin, että jos minulla ei muuta ole, niin ainakin on ulkonäkö. Yhteisössä lopetin hiusten värjäämisen ja turhan meikkaamisen. Itsetuntoni alkoi hiljalleen kasvaa.
Sisäistin, etteivät ihmisten tunteet aina johdu minusta ja ettei ole reilua tehdä oletuksia siitä, mitä muut ajattelevat. Nykyään mottoni kuuluu: älä oleta!
Kerran löysin vanhan päiväkirjan, jota olin pitänyt luontovaelluksella. Olin kirjoittanut: Miten oloni on niin hyvä täällä metsässä? Saisinpa joskus työskennellä ympäristöasioiden parissa.
En ollut oppinut vetämään rajoja
Vuonna 2014 aloitin luonto- ja ympäristöalan opinnot ja liityin Luonto-Liittoon. Ensi kertaa tunsin olevani omalla alallani. Mielekästä työtä ja tekemistä oli paljon.
Olin paitsi nopea ja tehokas myös ankara itselleni. Mikään, mitä tein, ei riittänyt tai ollut tarpeeksi hyvää. Pian lopetin nukkumisen. Kesään mennessä olin ihan poikki.
Aloin käsitellä unettomuuden syitä terapiassa. Samalla koko elämäni vyyhti alkoi purkautua. Tajusin, etten ollut koskaan oppinut hallitsemaan ajankäyttöäni saati vetämään jaksamiselleni rajoja.
Analysoin ajatuksiani, tunteitani ja perhetaustaani, jonka vaikutus näytti ulottuvan nykyhetkeen asti. Perehdyin läheisriippuvuutta käsitteleviin teksteihin ja kirjallisuuteen. Tunnistin itseni.
Se oli voimauttavaa. Kyse ei olekaan vain omista älyttömyyksistäni, vaan muilla on samoja kokemuksia.
Terapiasta sain keinoja ja henkistä vahvuutta hyväksyä, mitä on ollut ja kuka olen. Eniten auttoi oman elämäntarinani kirjoittaminen. Aloin ymmärtää, miten menneisyyteni on vaikuttanut ajatteluuni ja tunteisiini.
Minun oli opeteltava olemaan myötätuntoinen itselleni. Entä jos asennoituisin itseeni kuin hyvään ystävään tai lapseen? Aloin soveltaa ajatusta etenkin silloin, kun olisi tehnyt mieli raivota itselleni epäonnistumisista.
Saan voimaa luonnosta. Metsässä ei tarvitse pelätä arvostelua, hakea hyväksyntää tai analysoida, miten pitäisi olla. Luonto hyväksyy minut omana itsenäni. Itse asiassa niin tekevät ihmisetkin, kun annan heille luvan.
Viime keväänä liikutuin siitä, miten paljon vieraita saapui valmistujaisiini. Ystäväni sanoi, että minä hehkun, että olen kuoriutunut. Siltä minustakin tuntuu.”
Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 15/2018.
