”Kupla poksahti ympäriltäni eräänä aamuna noin kymmenen vuotta sitten. Katsoin peiliin enkä tiennyt, kuka sieltä katsoo takaisin. Kuka olen? Kenen elämää elän? Olin juuri muuttanut asumaan pienelle paikkakunnalle kahden lapseni kanssa. Ymmärsin, että olin tehnyt sen vain lasteni isän mieliksi.
Aloin tiedostaa, miten paljon asioita olin tehnyt, koska olin olettanut muiden haluavan minun tekevän niin.
Olin käynyt lukion, koska sitä odotettiin. Olin ajanut ajokortin, vaikken edes halunnut autoilla. Olin urheillut pakonomaisesti, pyrkinyt suoriutumaan kaikesta täydellisesti ja hakenut hyväksyntää miellyttämällä muita.
Oli ahdistavaa tajuta, että olin ansassa jonkun toisen elämässä. Samalla tuntui vapauttavalta ymmärtää, että pystyisin itse muuttamaan tilannetta.
Aloin läpikäydä suurta murrosta. Parisuhde päättyi eroon, ja sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni.
Lapsuuteni oli väkivaltainen
Minulla oli henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen lapsuus. Elin valtavan pelon alla. Minua pahoinpideltiin. Yritin olla kiltti ja kunnollinen, mutta se ei riittänyt. Turpaan tuli milloin mistäkin syystä.
Sain toistuvasti kuulla, mikä minussa on vialla: olen tyhmä, ruma, lihava ja turha ihminen. Uskoin kaiken. Äiti yritti kyllä kannustaa, mutta se hukkui murskakritiikin ja väheksynnän alle.
Minulle annetut lupaukset petettiin. Sanottiin, ettei baarissa mene kauan, mutta lopulta minä olin siellä baarissa kinuamassa vanhempia kotiin.
Ehkä kaiken tämän takia minun on aina ollut helpompi vastaanottaa ikäviä kuin hyviä asioita.
Läheisriippuvuus on näkynyt erityisesti parisuhteissa. Nuorena kalastelin epätoivoisesti poikien hyväksyntää ja peilasin itseäni muiden kautta. Olin helppo saalis hyväksikäytölle ja lankesin miehiin, jotka tarvitsevat tukea.
Unohdin itseni, kun täytin toisen tarpeita ja yritin olla täydellinen tyttöystävä. Ruoka oli aina valmista ja koti kiilsi puhtauttaan, kun mies tuli töistä kotiin. Omaa aikaa otin vasta illalla, kun lapset nukkuivat.
Parisuhteet olivat jatkuvaa draamaa. Sain övereitä tunnepurkauksia, lopetin suhteet nopeasti ja siirryin impulsiivisesti suhteesta toiseen. En kestänyt olla yksin. Kuka olisin yksin?
Kerran kohdalleni osui hyvä ja kiltti mies, joka sai minut ajattelemaan, että voisin ansaita parempaa. En kuitenkaan kestänyt tasaista arkea, ja suhde päättyi. Se sai minut ajattelemaan, etten voi jatkaa näin. En voi aina keikuttaa laivaa. Minun täytyy itse oppia täyttämään sisälläni oleva tyhjyys.
Päätin, että olen vähän aikaa yksin
Tein elämäni rohkeimman päätöksen olla vähän aikaa yksin. Kolmen vuoden ajan olin itse vastuussa itsestäni ja lapsistani. Aloin tehdä asioita itseäni varten.
Minua oli aina pidetty epäurheilullisena, joten päätin aloittaa kuntonyrkkeilyn. Alku oli pelottava, mutta minut otettiin hyvin vastaan. Uskalsin kohdata sekä pelkojani että uusia ihmisiä. Tunsin, että urheilullisuus voisi sittenkin olla osa identiteettiäni.
Aloin haastaa kiltin, ujon ja ylisiistin naisen leimaa. En enää imuroi joka päivä tai suorista mattojen hapsuja. Olen alkanut lähestyä ihmisiä avoimemmin mielin ja elvyttää vanhaa intohimoani piirtämiseen.
Uskaltaudun yksin keikoille, kahville ja syömään. Alun ahdistuksen jälkeen huomasin, että nautin siitä. Tajusin, että tällainen minä olen enkä tarvitse ketään toista voidakseni kokea asioita. Nyt kokeilen joka vuosi jotakin uutta. Tänä vuonna opettelen kärrynpyörän.
Nyt elän parisuhteessa, jossa olen hyväksytty ja rakastettu omana itsenäni. Minun ei tarvitse olla mieliksi. Voin olla vihainen, mustasukkainen ja surullinen siinä missä iloinen, avoin ja rakastavakin.
Yritän ajatella, että olen riittävän hyvä
Suurin kasvun paikka on ollut mieheni reissutyö. Läheisriippuvaisena haluaisin koko ajan vahvistusta olemassaololleni, mutta nyt se ei ole mahdollista. Yritän ajatella, että olen riittävän hyvä.
Vanhat ajatusmallit ottavat välillä vielä vallan. Kerran keitin mannapuuroa, johon tuli pari paakkua. Aloin soimata itseäni, ettei mikään onnistu minulta. Reaktio liittyi ajatukseen, että minun täytyy olla kaikessa täydellinen, jotta minua voi rakastaa.
Nykyään tilanteet raukeavat usein niin, että alamme nauraa asialle. Mutta se vaatii sen, että minä nauran itselleni ensin. Sitten mieskin uskaltaa.
Tammikuussa 2018 sain burnoutin. Oli vaikeaa myöntää, etten jaksa. Tiesin kuitenkin, että minun täytyy olla rehellinen, jotta pääsen eteenpäin. Aloitin terapian, ja minulla diagnosoitiin yleinen ahdistuneisuushäiriö. Myös lääkitys on auttanut käsittelemään ongelmia.
Ensin pelkäsin, että minua pidetään hulluna. Mutta sitten mietin, että pitäkööt. Minulla on tässä hetkessä kaikki hyvin.”
Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 15/2018.
