Noora Toivon suoli vuosi verta mutta oireet sivuutettiin pitkään – sitten paljastui vakava sairaus: ”Biologisen lääkkeen ansiosta uskalsin lähteä Erikoisjoukkoihin”

”Kuin ruokamyrkytys, josta ei tiedä, milloin se alkaa. Siltä on tuntunut sairastaa suolistosairautta. Saatoin olla keskellä kokousta ja voida hyvin. Sitten yhtäkkiä tunsin, että on pakko päästä vessaan, tai tulee paskat housuun.

Suolistoni on oireillut aina. En ole tiennyt, mistä oireeni ovat johtuneet ja mikä niihin on vaikuttanut: jokin ruoka, jännitys vai urheilu.

Lopetin urheilu-urani vuonna 2020, ja oireeni pahenivat pian sen jälkeen. Vuonna 2021 osallistuin Farmi Suomi -ohjelmaan, kun huomasin vessassa, että vessapaperissa näkyi kirkasta verta.

Silloin menin lääkäriin. Paksu- ja peräsuolen tähystyksessä näkyi, että suoleni on tulehtunut. Sain diagnoosiksi IBS:n eli ärtyvän suolen oireyhtymän.

Minut lähetettiin kotiin esitteen ja lääkkeiden kera. Oireeni kuitenkin jatkuivat.

Sitten tulin raskaaksi ja aloin selvittää asiaa uudelleen. Olin lukenut, ettei veri ole ärtyvän suolen oireyhtymän oire. Ihmettelin, miten minulla voi olla IBS, kun vuodan verta.

Kävin parilla eri lääkärillä, kunnes yksi asiantuntija kuunteli minua oikeasti.

Lääkäri luki potilaskertomukseni ja sanoi heti, että minua on hoidettu huonosti ja diagnosoitu väärin. Hän antoi minulle lähetteen Tampereen yliopistolliseen sairaalaan gastroenterologian poliklinikalle.

Siellä selvisi nopeasti, että minulla ei ole IBS vaan IBD, tarkemmin sanottuna tulehtunut peräsuoli.

Diagnoosi oli minulle suuri järkytys, ja purskahdin itkuun. Sain kuulla, että IBD on parantumaton sairaus, loppuelämän tauti. Kun se on aktiivisessa vaiheessa, ei missään nimessä saisi tulla raskaaksi, sillä se lisää keskenmenon riskiä. Minä kuitenkin olin jo raskaana.

Olin 31-vuotias, urheillut kilpaa koko elämäni ja tuntenut itseni huippufysiikkakoneeksi. Nyt minulla olikin parantumaton suolistosairaus, joka lisää syöpäriskiä ja johon minun pitäisi syödä lääkkeitä jatkuvasti. En ollut ennen ottanut edes särkylääkettä, jos ei ollut ihan pakko.

Minun oli hyvin vaikea hyväksyä, että olisin sairas loppuelämäni.

Ennen kaikkea olin huolissani vauvasta. Pelkäsin, mitä raskaudelle käy ja miten lääkkeet vaikuttavat lapseen.

Raskaus meni hyvin, mutta kun lapsi syntyi, tilani paheni. Lääkkeet eivät toimineet. Söin yhdessä vaiheessa kahdeksan nappia päivässä ja laitoin kaksi suppoa pyllyyn.

Sairauttani seurattiin säännöllisesti, ja tulehdusarvoni huitelivat välillä pilvissä. Pahimmillaan ulostenäytteen tulehdusarvo oli yli 5000, kun normaali tulos on alle 100.

Söin järjettömän määrän pillereitä päivässä, vuosin edelleen verta ja välillä olin kuin ihmisraunio. Olin ajoittain niin väsynyt, että jaksoin juuri ja juuri olla lapseni kanssa, mutten tehdä mitään muuta. En treenannut moneen vuoteen juuri yhtään: kävin salilla muutaman kerran vuodessa.

Ymmärsin vasta jälkeenpäin, että noina vuosina minusta puuttui iso, oleellinen pala. Kun en voinut urheilla, itsetuntoni laski. En saanut treenin tuottamia hyvän olon hormoneita ja minusta tuntui kuin rakas ystävä olisi kadonnut elämästäni.

”Aina piti tietää, missä ovat lähimmät vessat ja aikatauluttaa elämä vessakäyntien ympärille. ”

Tauti ei ollut koko ajan yhtä aktiivinen, ja toisinaan minulla oli täysin normaaleja päiviä.

Aina piti kuitenkin tietää, missä ovat lähimmät vessat ja aikatauluttaa elämä vessakäyntien ympärille. Jos matkustin, jätin aamupalan väliin tai söin hyvin aikaisin, jotta kaikki ehtisi varmasti tulla ulos ennen lähtöä.

En käyttänyt vuosiin farkkuja, koska ne painoivat vatsaa.

Minua tutkittiin ja tutkittiin. Vuosi sitten marraskuussa lääkärit sanoivat, etteivät lääkkeeni toimi, eikä tulehdustani saada niillä hallintaan.

Sain biologisen lääkkeen, joka on rajuin mahdollinen lääkemuoto. Se teki minusta riskiryhmäläisen, sillä se heikentää immuniteettia. Siksi kaikki taudit ovat vaarallisempia minulle.

Hoito aloitettiin kahden tunnin tiputuksella, ja sen jälkeen minun piti pistää lääkettä vatsaani itse kahdesti kuukaudessa. Mietin silloin, että ei ole totta, olen nuori ihminen ja elänyt koko elämäni hyvin. Nyt kroppaani tiputetaan sairaalassa rajua lääkettä ja toivotaan, että se parantaa.

Parissa viikossa lääke alkoi auttaa ja tulehdusarvoni laskea. Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä, mutta vähitellen huomasin, että pystyin treenaamaan ja syömään, miten halusin. Oli ihanaa kuulla, että tulehdus on vihdoin poissa.

Sen jälkeen tautini on ollut remissiossa eli oireeton. Olen voinut elää taas normaalisti.

Keväällä vatsani alkoi taas oireilla, kun erosin lapseni isästä. Pelkäsin silloin, että tautini aktivoituu stressin takia, ja menetän eron tähden terveytenikin.

Kun lääkäri kertoi, että kaikki arvoni ovat ok, olin uskomattoman onnellinen. Kyse oli vain stressin aiheuttamasta oireilusta.

sain kutsun Erikoisjoukkoihin maaliskuussa 2025. Ajattelin, että olisi hullua mennä. Ääni takaraivossani kuitenkin sanoi: Mene!

Tiesin, että kova rasitus voi saada tautini aktivoitumaan. Tarkoitin sitä kirjaimellisesti, kun sanoin, että tavoitteeni on: Älä kuole, äläkä pasko housuihisi. Päätin kuitenkin lähteä mukaan riskistä huolimatta, sillä en suostu sanomaan ei hienoille tilaisuuksille ja elämään puolikasta elämää vain, koska minulla on IBD.

Luojan kiitos en antanut taudin estää minua, vaan menin Erikoisjoukkoihin. Rankka treeni auttoi eron aiheuttamaan ahdistukseeni. Kun fyysinen kipu ylitti henkisen kivun, pääni hiljeni.

Ero teki kovan kolauksen itsetuntooni. Katsoin sen jälkeen peiliin ja mietin, olenko vielä haluttava.

Olen kiitollinen, että sain hakattua itseni hyvään kuntoon ohjelmaa varten. Nyt tunnen oloni itsevarmemmaksi, kun olen kovassa kunnossa ja näytän siltä.

Jos tautini olisi mennyt kuvausten aikana todella pahaksi, olisin lopettanut. Se ei mennyt. Suolistoltani suoritus oli 9. Se oli myös numeroni leirillä.

Olen todella ylpeä kropastani. Se on näyttänyt, että parantumaton sairaus ei ole tuomio.”