Ihana vai kamala arki? Nämä neljä naista keksivät oivalluksia, joilla arjen pyöritys on nautinnollisempaa ja helpompaa.

”Olin äitiyslomalla yhtä aikaa kahden kaverini kanssa, ja vietimme koko loman kolmistaan. Kun palasimme töihin alkuvuonna 2018, tuli suru puseroon. Miten pystyisimme näkemään säännöllisesti jatkossa?

Toinen ystävistäni, Noora Hostikka, keksi keinon. Päätimme, että tapaamme kerran viikossa vuorotellen jonkun luona. Se, jonka luona olemme, tekee sitä ruokaa, jota tekisi normaalistikin perheelleen. Ei siis mitään hienoa vaan tavallista arkiruokaa.

Näin kaikki pääsevät kerran viikossa valmiiseen pöytään, lapset saavat leikkiseuraa ja me näemme toisiamme. Miehiämme ei kerhoon päästetä.

ENSIMMÄINEN TAPAAMINEN oli meillä. Sanoin, että tarjolla on eilisen ruuan jämiä. Söimme ne. Siitä tuli tunne, että jes, tämä toimii ja on kivaa. Muina kertoina olen tehnyt esimerkiksi lämpimiä voileipiä, kalapuikkoja, pestopastaa ja lohikeittoa. Pakastepitsaakin on tarjoiltu.

Arkiruokakerhon idea on, että se ei saa kuormittaa. Olemme sopineet, että tarvittaessa kerho perutaan, jos tuntuu, että elämä vyöryy yli. Tosi harvoin näin kuitenkaan käy.

Yleensä kerho antaa enemmän kuin ottaa. Kerran yksi meistä oli hyvin uupunut, ja kaksi muuta havaitsi sen ja tuli väliin. Se oli hyvin tunteellinen ilta.

Kerhossa on muutenkin ollut tunteellisia hetkiä. Yhtenä iltana otimme Nooran kanssa kunnolla yhteen, ja lähdin kotiin ovet paukkuen. Olemme niin läheisiä, että voimme kinastella näin, eikä tarvitse pelätä, että ystävyys loppuu.

Välillä arkiruokakerho on parasta, mitä elämässä voi olla. Saatamme huomata, että lapset ovat olleet pitkään hiljaa, leikkineet kiltisti ja olemme saaneet jutella rauhassa.

Toisena päivänä lapset tappelevat, joku itkee, hakkaa, pöllii toisten leluja ja meneillään on sirkus. Silloin voi ajatella, että onneksi tämä kohta loppuu ja pääsemme kotiin.

KERHO ON samanlainen rentouttava henkireikä kuin kavereiden kanssa hengailu teininä. Silloin mentiin vain jonkun luo eikä mietitty, onko tarjottavaa, onko siivottu tai pitäisikö lähteä jonnekin ulos.

Saan kerhosta paljon iloa ja voimaa. Kun emme voineet tavata tiukkojen koronarajoitusten aikana, kaipasin kerhoa ja huomasin, miten tärkeää muiden seura on mielenterveydelleni.

Jos miettii, miten ehtisi ylläpitää kaverisuhteita arjessa, tämä toimii hyvin. Toivon, että kerhomme jatkuu ikuisesti.”

Elone: ”Kaikki lähti kamalasta päivästä. 3-vuotias lapseni oli pissannut sänkyyni ja pyykkituvassa naapurini sai raivokohtauksen, kun olin vahingossa sekoittanut vuoromme. Tapasin Kokon lounaalla Harju 8:ssa ja itkin, että en jaksa enää.”

Hubara: ”Pohdimme, miten elämän voisi järjestää niin, ettei joutuisi olemaan ainoa aikuinen arjessa. Pelkkä lenkille lähteminen tuntuu usein ylivoimaiselta, koska silloin pitäisi järjestää lapselle hoitaja. Jokainen vietävä roskapussi ja jokainen kaupassakäynti on omilla harteilla.

Olin jo aiemmin puhunut muutamien tuttujen yksinhuoltajaäitien kanssa kimppakämpän mahdollisuudesta, mutta ajoitus ei ollut oikea. Fionan kanssa asiat etenivät nopeasti. Aloimme heti katsella asuntoja, ja nyt olemme asuneet yhdessä puoli vuotta.

Arjessa on helpottunut ihan kaikki. Keväällä järjestimme vapaailtoja, joina vahdimme lapsia vuorotellen ja toinen sai tehdä omia juttujaan, tai vaikka vain maata yksin huoneessa. On iso asia, että pääsen esimerkiksi lähtemään kävelylle tavallisena tiistai-iltana. Tai jos minun täytyy lähteä ostamaan lapselleni uudet kumisaappaat, tiedän että Fiona on todennäköisesti käynyt ruokakaupassa. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse.”

Elone: ”Etukäteen jännitti eniten se, miten lapset suhtautuvat muutokseen. Kokon 9-vuotiaalla tyttärellä on aiemmin ollut oma huone, enkä olisi itse todellakaan hänen iässään ollut innoissani siitä, että joudun yhtäkkiä jakamaan huoneeni. Kaikki on kuitenkin mennyt hyvin. Kokon tytär on ottanut lapseni siipiensä suojaan, ja heille on syntynyt luontevasti sisarellinen suhde. Molemmat uskaltavat riidellä ja kiukutella, ja keksivät heti seuraavassa hetkessä kivaa tekemistä keskenään.”

Hubara: ”Olen aina haaveillut, että minulla olisi useampia lapsia, mutta se ei ole ollut mahdollista. Nyt voin tavallaan kokea senkin! Yksinhuoltajana olen ollut välillä huolissani siitä, että lapseni elämässä ei ole toista vanhempaa arvioimassa, miten missäkin tilanteessa tulisi toimia. Fionan kanssa asuessa olen oppinut paljon. Hän on esimerkiksi paljon tiukempi rajoista: siitä että astiat menevät tiskikoneeseen, vaatteet menevät pyykkiin, ja arjessa on struktuuria.”

Elone: ”Edellisissä kimppakämpissäni olen ollut todella huono tekemään kompromisseja siisteydessä. Kaiken on pitänyt olla tietyssä, tarkassa järjestyksessä. Se on liittynyt myös ahdistushäiriööni. Kun kaikki muu tuntuu ylivoimaiselta, siivoamalla saa kontrollin tunnetta.”

Hubara: ”Minäkin olen hallinnut ahdistustani siivoamalla, mutta Fionan kanssa yhteen muuttamisen jälkeen käyttäytymismalli on ensimmäistä kertaa elämässäni helpottanut. Se kertoo siitä, että paikka on turvallinen ja tuntuu kodilta.”

Elone: ”En ole kohdannut kielteisiä reaktioita asumismuotoomme, vaikka onkin melko harvinaista asua kimppakämpässä ystävien kesken, kun molemmilla on lapsia. Reaktio on yleensä ollut innostunut, että näinkin voi tosiaan tehdä!”

Hubara: ”Enemmän ihmiset edelleen kummeksuvat yksinhuoltajuutta. Sanotaan, että sen ympärillä ei enää ole stigmaa ja ihmiset voivat hankkia lapsia yksin, mutta ei se mielestäni edelleenkään ole normi, vaikka onkin tavallista.”

Elone: ”Eilen, kun kävin ostamassa maalia huoneeni seiniä varten, mietin, että toivottavasti Koko ei halua muuttaa pois. Ajatus, että olisi taas yksin lapsen kanssa, tuntuu kamalalta.”

Hubara: ”En todellakaan halua muuttaa pois! Aion olla täällä väkisin kuusitoista vuotta, kunnes molemmat lapsemme ovat muuttaneet omilleen. Sitten teemme lastenhuoneesta kotispan.”

”MUISTAN VIELÄKIN sen päivän viisi vuotta sitten. Opiskelin Lapin yliopistossa vaatetussuunnittelua ja olin pukenut aamulla mustat farkut, metsänvihreän paidan ja mustan neuletakin. En kokenut asua omakseni ehkä siksi, että neuletakit ja pillifarkut eivät tuntuneet enää minulta. Minulla oli epämukava olo koko päivän.

Sen jälkeen aloin miettiä tyyliäni. Vuonna 2019 pääsin Vuoden nuori suunnittelija -kilpailun finaaliin, joka järjestettiin Helsingin Messukeskuksessa. Valmistauduin tilaisuuteen huolellisesti ja suunnittelin tarkasti, miten haluan pukeutua. Päädyin yksinkertaiseen, väljään mustaan asuun, jossa oli kerroksia ja jossa minun oli hyvä olla.

Sen jälkeen aloin ajatella asujani univormuina, ja otin tyylini perustaksi univormuajattelun. Se on suurin tyyli­oivallukseni. Se kiteytyy kysymykseen: Jos tyylisi olisi vain yksi asu, millainen se olisi? Univormuajattelu on selkeyttänyt tyyliäni, ja olen löytänyt siitä voimaa ja iloa.

TYYLI ON minulle tärkeä osa sitä, miltä päivä tuntuu. Paras asu on sellainen, jonka unohtaa, kun se on yllä.

Valitsen seuraavan päivän vaatteet yleensä edellisenä iltana, sillä se vähentää aamun kuormitusta. Minun on vaikea tehdä päätöksiä aamulla. Silloin mikään ei näytä mielestäni hyvältä.

Univormuja eli oman tyylin turva-asuja kannattaa olla kuhunkin vuodenaikaan muutama. Itse rakennan yhdestä viiteen univormua valmiiksi aina uuden kauden alkaessa: suunnittelen moodboardin avulla, miten haluan pukeutua, käyn vaatekaappini läpi, luon univormut, puen ne ylleni ja tunnustelen, miltä ne tuntuvat.

Kun kaapissani on aina muutama itselleni sopiva, valmiiksi mietitty univormu, se helpottaa päivittäistä pukeutumista. Niitä voi aina muokata, jos tuntuu, että tyyli kaipaa freesausta.

Nyt syysunivormuni on pitkähihainen poolo, jonka päälle puen kauluspaidan, suorat housut ja tennarit tai buutsit sekä pitkä trenssi tai villakangastakki. Muita syksyn univormujani ovat pitkä paita ja boksineule yhdistettynä culottes-housuihin sekä rento bleiseri, t-paita ja farkut.

Pidän suorista ja väljistä leikkauksista sekä neutraaleista väreistä. Siksi useimmat vaatteeni ovat keskenään yhdisteltävissä.

VAIKKA TYYLINI on minimalistinen, vaatekaappini on runsas. Minulla on pooloja, väljiä neuleita ja kauluspaitoja, suoria housuja sekä pitkiä takkeja eri vuodenaikoihin sopivissa materiaaleissa ja väreissä.

Oman tyylin tunteminen tuo itsevarmuutta ja helpottaa arkea, kun nahkaansa ei tarvitse luoda joka päivä uudelleen. En myöskään tee enää hutiostoksia, sillä silmäni on harjaantunut tunnistamaan tyyliini sopivat vaatteet. Se on valtava vastuullisuusteko.”

Juttu on julkaistu Trendissä 7/2021.